Mini me

Oi niitä aikoja, oi niitä aikoja. Viime viikonloppuna katselin pitkästä aikaa mummolassamme vanhoja albumeja ja sain idean napsia muutamista vanhoista kuvista tuplakuvia. On sitten ainakin edes jotain tallessa, kun albumit ajanmittaan katoavat tai mätänevät. Kuka tietää? Kuvat näyttäisivät olevan aika samalta aikakaudelta, ainakin mun hampaista päätellen. 😀 Aivan ihania muistoja heräsi kuvia katsellessa ja päätin muutaman niistä jakaa täällä bloginkin puolella. Lapsuudestani en ole täällä pahemmin avautunut ja en nyt sen koommin aikonutkaan. Muutaman sanan ajattelin kuitenkin kertoa siitä millainen lapsi olin, omien ja muiden muistojen mukaan. 

Ensinnäkin, olin ensimmäinen lapsi ja minun syntyminen tähän maailmaan oli kuulemani mukaan hankala, ei siis mikään helppo ensisynnytys. Painoin yli neljä kiloa, eli ihan pienin vauvakaan en ollut. (Toivottavasti itse en joudu koskaan tuollaista pötköä synnyttämään!) No sitten mitä tuohon vauvaaikaan tulee, minulla oli kaikenlaisia masuvaivoja ja siksi olinkin aika itkuinen. Muuten olin rauhallinen ja ehkä jopa hieman ujokin lapsi. Puuhastelin paljon omia leikkejä ja nyt, kun muistelee mulla oli mitä ihmeellisepiä ”kausia” lapsuudessa. Kehittelin aina kaikenlaista. Milloin pidin koulua ja kerhoa kavereille, yhdessä vaiheessa vedin ”balettia”, sitten leikoin vaatekuvastoista paperinukkeja ja tein niille maton päälle kodin kaikesta lehdistä leikellyllä. Sitten mulla oli kausi, että olin innostunut savitöistä, maalasin kiviä ja kaupittelin niitä naapureille, seuraavaksi olinkin jo WWF:n pandamyyjä ja kiersin pitkin kylää kauppaamassa heidän tuotteitaan. Urheilin paljon, kävin kuvataidekerhossa, soitin musiikkiopistossa poikkihuilua, kävin 4H:ssa jne. Jokaiselle päivälle taisi olla oma harrastuksensa.

Jossain vaiheessa olin suuri Australia- fani (meillä on sukulaisia siellä päin niin sillä innostuin aiheesta), sitten koirafani. Molemmissa jutuissa olin niin tosissaan, että lainasin kirjastosta paljon aiheeseen liittyviä kirjoja ja iso reppuselässä pyöräilin kotiin. Jouduin pyöräilemään niin, että se reppu oli siinä istuimen päällä ja poljin ikäänkuin kyyryssä, niin paljon niitä kirjoja tuli lainattua! 😀 No sitten tutkin näitä kirjoja ja kirjoitin vihkoihin kyseisistä aiheista tietoja. Mulla oli vihkoja ihan Australian kasvikuntaa myöten. Niin ja nämä nyt olivat muutamia esimerkkejä, eli aika paljon olen kyllä lapsuudessani kaikkea keksinyt ja puuhastellut. Koskaan en ollut mikään löhöilijä vaan oikeasti mun lapsuudessa tehtiin kaikenlaista ja paljon. Oltiin todella paljon ulkona ja leikittiin oikeita lasten leikkejä.
 En koskaan ole ollut mikään sellainen kaverit ovat mulle kaikki kaikessa, vaan olen enemmänkin tykännyt olla itsekseen ja tehdä omia juttuja. Itseasiassa olen edelleenkin tuollainen. Mulla ei ole oikeastaan koskaan pakottava tarve hakeutua kenenkään seuraan, vaan viihdyn esim. nytkin yksin kotona tämän blogini äärellä. Mulla ei koskaan ole tilannetta, että olisi jotenkin tylsää tai ei olisi tekemistä, sama homma oli lapsuudessakin. Kuvissa esiintyvä toinen pikkuinen on tosiaan nuorempi siskoni, joka syntyi maailmaan kuusi vuotta minua myöhemmin. Sisko oli minulle kaikki kaikessa ja odotin hänen syntymäänsä kovin. Leikittiinkin sitten paljon yhdessä ja itseasiassa siskostani tulikin se tyyppi jolle pidin sitä koulua ja kerhoa. Saatoin ehkä jopa hieman pompotella häntä. 🙂 Meillä on useita todella hauskoja videoita meidän lapsuudesta tallella ja niitä onkin ollut ilo katsella näin jälkeenpäin. 
Mua henkilökohtaisesti kauhistuttaa tämä nykypäivän meno, kun lapset eivät enää leiki vaan viettävät aikaa koneella ja television ääressä. Ala-aste ikäiset alkavat meikkaamaan ja aikuistuvat ai- van liian aikaisin. Itse muistan leikkineeni viimeisen kerran barbeilla seikalla ja nykypäivänähän tuota pidetään varmaan jo todella uskomattomana. Eihän ala- asteella enää leikitä? Se on mielestäni todella surullista. Itse 26- vuotiaana monesti mietin lapsuutta ja sitä huolettomuutta ikävöiden. Kyllä tätä aikuisuutta ehtii elämään, joten toivoisin niin paljon, että vanhemmat kehottaisivat lapsiaan leikkeihin ja toteuttamaan itseään. Toki koulumaailma muokkaa aika paljon ja voi olla, etteivät ne nykypäivän lapset halua enää leikkiä, kun kokevat olevansa jo niin isoja. Mutta josko siellä kotona edes, vaikka salaa muilta. Leikit kehittävät mielikuvitusta ja mielestäni leikit ovat avain parempaan aikuisuuteen. Itseasiassa itselle tulee edelleen joskus fiiliksiä, että olisi kiva heittäytyä johonkin leikkiin tai muuhun rooliin. Teatterihan on oiva väline meille aikuisille tuohon puuhaan, ei tarvitse ottaa itseään niin vakavasti.

Mutta hupsista, piti tulla muutama sana mutta tulikin useampi. 🙂
Mitä mieltä te olette nykymaailman nopeasta aikuistumisesta? Heräsikö ajatuksia?

Kommentit (7)
  1. Musta oli kans tosi kiva lukea tämä postaus, mä oon itsessäni useasti havainnut introvertin piirteitä. Introvertithan yleensä mielletään antisosiaalisiksi, ujoiksi ja jopa vähän vihaisiksi, vaikka todellisuus on ihan toinen. Koen olevani sosiaalinen, ihmisten kanssa on kiva olla mutta tarviin aina sen oman ajan latautuakseni. Nyt kun on avomies enkä juokaan, niin on kauhean vaikeaa pysyä kavereiden menossa mukana kun he tykkäävät juoda ja bilettää ja itellä intressit lähinnä rentoutumisessa ja treenaamisessa, etenkin viikonloppuisin. Tavallaan tää on mun introverttipiirteille suuri ”win”, mutta välillä tuntuu siltä että oon kyllä yks no-life kun ei enää baarihässäkät tai muut kinkerit kiinnosta. No, se siitä, oli kiva lukea etten ehkä olekaan ihan ainoa joka kaipaa omaa latausaikaa 😉

  2. Ihana postaus 🙂 Allekirjoitan joka sanan!

    1. Kiva jos pidit! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *