Muka niin itsenäinen

Olen koko elämäni ajatellut olevani kovin itsenäinen ja omissa oloissa viihtyvä. Lapsena vietin paljon aikaa itsekseni, omia leikkejä leikkien ja koiran kanssa puuhastellen. Teininä en innostunut ollenkaan muiden tavoin Shellin kulmilla notkumisesta, pidin sitä täytenä ajanhukkana. Vielä näin aikuisenakin nautin omasta tekemisestä ja olemisesta. En kuitenkaan ole epäsosiaalinen, tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa mutta rakastan sitä omaa tilaa. Mun ei tarvitse joka päivä istua kahvilla kavereiden kanssa tai ravata blogitilaisuuksissa.

Olen tosiaan myös parisuhteessa ollut nämä kaksi ja puoli vuotta sellainen, että kaipaan sitä omaa aikaa säännöllisesti. Voitte kuvitella, kun asutaan yksiössä on välillä kaipuu siihen omaan rauhaan suuri. Ollaan mieheni kanssa aika tiiviisti yhdessä, eli päivittäin vietetään aikaa toistemme seurassa ja kumpikaan ei toistaiseksi ole matkannut viikkoa pidempään niin, että jouduttaisiin olemaan erossa. Hän kuitenkin lähti muutama päivä sitten reissuun ja olo on ollut jollain tapaa kovin yksinäinen. Olen koittanut painaa menemään ja puuhata paljon kaikkea jottei se ikävä laskeutuisi. Kotona ovat onneksi nuo kaksi kisulia joista on seuraa ja läheisyyttä mutta silti, jotain vaan puuttuu. Silloin, kun sitä omaa aikaa on ei se vaan tunnu niin ihmeelliselle, odottaa koska se toinen palaa, hehee.  Aloinkin miettimään olenko sittenkään niin omaa rauhaa rakastava? Vai onko se vaan sitä, kun on toisen kanssa kokoajan niin haluaa välillä tehdä omia juttuja? 

Tai sitten minä vaan olen muuttunut? Ehkä pitkään parisuhteessa olo tekee meistä riippuvaisia toisesta ihmisestä? Rakkaus ja kiintyminen saa olon tuntumaan yksinäiselle silloin, kun se toinen ei ole siinä vaikka ihan vaan hengailemassa, tai kuuntelemassa päivän kuulumisia. Se toisen ihmisen läsnäolo tuo jotain tiettyä turvaa ja rauhaa. Tavallaan puhun todella paljon sen puolesta, että suhteessa molemmilla tulee olla myös oma minuus eikä pelkästään kaikessa me mutta pakko myöntää, että tässähän ollaan ilmeisesti jo aika kiintyneitä. :D Tottakai kaikkeen tottuu ja varmasti myös siihen jos toinen on paljon poissa. Meillä vaan, kun tuota läsnäoloa on todella paljon on sitä ihan pasmat sekaisin jos toinen lähteekin matkalle. Mielenkiintoista. Viikonlopuksi on onneksi hankittuna jo paljon tekemistä ettei yksinäisyys iske. :D

Miten te koette yksin olemisen? Kokeeko muut suhteessa elävät samanlaisia fiiliksiä jos toinen on poissa? Onko parisuhde tehnyt teistä läheisriippuvaisempia?

IMG_1780-004IMG_1782-003IMG_1778-001IMG_1784-002

On my way

17 vastausta artikkeliin “Muka niin itsenäinen”

  1. Olen myös aina pitänyt itseäni itenäisenä ja viihdyinkin sinkkuna ja yksinasuvana aina viime vuoden loppu puolelle (22v). Seurustelemme poikaystäväni kanssa mutta emme asu yhdessä, vietämme kuitenkin hyvin paljon aikaa yhdessä mitä töiltä ja opinnoilta ehtii. Aina parin viikon välein ja välillä muulloinkin tulee päivästä kolmeen taukoa jolloin emme näe ja jo noin lyhyeessä ajassa iskee ikävä. Enemenevissä määrin mitä kauemmin olemme seurustelleet. Sitä vaan kaipaa sitä toisen läheisyyttää. Nykyään yksinoleminen illalla kotona on aika tylsää.
    Ja nämä ajatukset sellaiselta ihmiseltä joka ei ikinä ymmärtänyt miksi parien täytyy viettä niin paljon aikaa yhdessä ja joka kuvitteli että tarvitsi paljonkin omaa-aikaa. Niin sitä vaan aina oppii lisää itsestään :)

    • Niin kai se on vaan yksinkertaisesti sitä toiseen kiintymistä. Itselläni ei sinällään ole tylsää yksin, hommaa on mutta onhan se kivempi kun mies pyörii jaloissa. :D Voi aina kommentoida asioita tarpeen tullen, heheh.

      Minä ajattelin aikanaan myöskin noin. Pitkään olin sinkkuna ja kuvittelin etten voisi olla suhteessa jossa ollaan paljon yhdessä, jollain tapaa se vaan ahdisti. Nykyään homma on toisinpäin. :)

  2. Minäkin kyllä tarvitsen omaa aikaa aina silloin tällöin ja nautin yksin olemisesta ja tekemisestä, eli aina ei tarvitse olla ohjelmaa kavereiden kanssa jos mies on poissa. Uskon kuitenkin, että parisuhde tekee tietyllä tavalla riippuvaisemmaksi toisesta, ainakin omasta kokemuksesta voin niin todeta. Jotenkin tuo riippuvainen kalskahtaa negatiivisena korvaan, en kuitenkaan tarkoita mitään toiseen paniikinomaista ripustautumista, vaan enemmänkin sitä yhteen kasvamista ja toisen läsnäoloon tottumista ja toisen seurassa viihtymistä :)

    • Kyllä, näin täälläkin. Jos mies on vaikka illan poissa, nautiskelen mutta sitten kun tietää, että pidempään iskee se ikävä.

      No niinhän se tekee. Ihmiset kiintyvät (onneksi) toisiinsa ja täten iskee kaipuu jos toinen on poissa pidempään kuin yhden illan. Ymmärsin hyvin pointtisi, ei siis täälläkään meinata mitään ripustautumista, se olisi ahdistavaa mutta samoilla injoilla siis ollaan. :)

      Toisen läsnäoloon todellakin tottuu ja se tuo jotain sellaista turvallisuutta. :)

  3. No kyllä minäkin olen lapsuuden pärjännyt hyvin yksin ja en ole koskaan kaivannut suurta kaveriporukkaa ympärilleni. Nyt olen seurustellut 8 vuotta poikaystäväni kanssa ja olemme kuin paita ja peppu, toisemme parhaat ystävät. Rakastan olla poikaystäväni kanssa kotona kahdestaan hengaamassa ja juurikin tuo kun sanoit että toisen vieressä olo jo tuo sitä turvaa ja lämpöä , että ei sitä aina tarvi olla hinkkaamassa toisia. Sitten kun joudun olemaan yksin kotona poikaystäväni matkustellessa välillä töiden takia, niin herranjumala mikä yksinäisyys iskee vasten kasvoja. Se on välillä ihan kamalaa. Olen aina luokitellut itseni kuitenkin läheisriippuvaiseksi vaikka lapsuudessa niitä kavereita en tarvinnutkaa. Tiedä sitten tekeekö parisuhde sen, että toista tarvii siinä vierellä vai olenko aina ollut tälläinen :D
    Jotenkin olen nyt tajunnut sen, että en ole niin itsenäinen mitä olen joskus ehkä nuorempana luullut/ollut, mutta haittaako se ketään? Ei onneksi. Jos asiat rullaa näin, niin en jaksa enää vaivata päätäni sen kanssa että olenko läheisriippuvainen vai mikä olen. Paljon olen puhunut yksinäisyydestäni poikaystävälle kun hän on matkoilla miten kaipaan häntä vierelleni ja onneksi on ymmärtänyt tilanteeni ja koittaa tukea minua mahdollisimman paljon. Se on minulle tärkeintä :)

    Ja pakko vielä sanoa, että hyvä teksti! Olen monesti miettinyt tätä samaa mistä kirjoitat, niin oli pakko avautua omasta tilanteesta ja pahoittelut minun sekavasta tekstistä! :D

    • Kuulostaa hyvinkin tutulta. :) Mä olen samaa mieltä, ei olla enää niin itsenäisiä mutta ei se todellakaan haittaa! Mielestäni ketään ihmistä ei ole tarkoitettu yksinäisyyteen, joten läheisriippuvaisuus tietyllä tapaa on ihan hyväkin ja tervettä. En myöskään vaivaa päätäni mutta olen tällainen pohdiskelija ja mietin tällaisia asioita… Sitten niitä tulee ilmaistua tänne bloginkin puolelle kerta tämä sellainen ajatustenikin kanava on. :)

      Mukava kuulla, että teksti miellytti ja innostuit vielä kommentoimaan. Kiva kuulla ajatuksiasi, olivat kuin omasta päästäni. :)

  4. Olin pitkään sinkkuelämässä,aina tuntui ettei löydy sopivaa,ja ahdisti parisuhteessa ajatus että kun tulet töistä kotiin,toinen odottaisi siellä jo että mitäs nyt tehtäis,katsottais ja mitenpäin oltais.Viikonloppuna mietittäis heti aamusta mitä tehtäis,minne mentäis ja mitä syötäis.Koko maailma pyöris ajatuksen ympärillä ME.
    Ajattelin koko ajan että minut on tarkoitettu elämään yksin näiden ajatusteni kanssa,ja kun viihdyin aina niin hyvin yksinäni.Puuhastelin omia juttujani kotona,sisustin,askartelin,kudoin,seurustelin koiran kanssa,pumppasin salilla ystävien kanssa,kävin urheilemassa ja tein itselleni lempiruokiani ja nautin tv:stä iltaisin omassa rauhassani ilman kenenkään kommentteja.
    Iltaisin ajattelin monesti että voi kun olisi kiva jonkun viereen nukahtaa,olisi turvallinen olo,mutta silloinkin ajattelin että en voi parisuhdetta sen takia aloittaa että haluaisin jonkun jonka vieressä nukkua.Tyydyin ajatukseen että olen loppuelämän yksin ja rakensin omaa elämääni sen mukaisesti,tein töitä ihan äärirajoilla.
    Sitten tuli elämääni mies 3 vuotta sitten,hän on käytännössä koko päivän töissä yrittäjänä,ja hänelle harrastus on ikäänkuin työ jossa toimii myös hänen ystävänsä.
    Kun hän saapuu myöhään illalla kotiin,käymme saunassa,hetken päivitämme kuulumisia,ollaan lähekkäin ja painutaan unten maille.Mieheni on aina sanonut että hän ei seurustelisi jos minä en olisi olemassa ja tälläinen yksinpärjäävä,ja samaa ajattelen toisinpäin että jos en saisi näin paljon omaa tilaa.
    Kotona ollessani harrastan näitä asioita mitä yksineläessanikin,nyt vain on toinenkin joka nauttii lempiruuistani iltaisin :) Ja kun kumpikaan ei tykkää reissata,eikä shoppailla yhdessä joten minä nautin kotona olosta ja mies harrastuksistaan. Viikonloppuisin joskus käymme la-iltana tuulettumassa mikäli miehen työt antaa myöden,ja sunnuntai-iltaisin ravintolassa syömässä.
    Tänäänkin mies lähti töihinsä illaksi,minä vedin collarit ja villasukat jalkaani,odotan koiran kanssa Salattuja ja Voicea karvapeiton alla sohvalla :)

    • Moikka, mielenkiintoinen kommentti ja kanta! Musta tuntuu, että tuon kaltainen ”sitoutumiskammo” on aika harvinaista naisilla mutta jollain tapaa voin samaistua ajatuksiisi. Minäkin olin todella pitkään yksin, nautin siitä että sain tehdä asiat kuten halusin. Meillä on kuitenkin myöskin sellainen suhde, että kokoajan ei tarvitse toisen kanssa jotain tehdä. Sanon monesti suoraan, kun tulen töistä, että olen väsynyt ja haluan tehdä koko illan sitä tai tätä. Mies näkee usein iltaisin myös kavereitaan ja viikonloppuisin käy useammin ulkona kuin minä. Silloinkin on sitä omaa aikaa. En siis itse ole kokenut toisen läsnäoloa ahdistavana, onneksi. Sellainen ripustautuja ei todellakaan sopisi itselleni… Mutta ei kyllä sitten toisaalta varmaan paljon matkustavakaan. :D

      Mielestäni on tärkeintä, että molemmat ovat tyytyväisiä parisuhteeseen. Tuollaisten perusasioiden tulisi mielestäni rullata juurikin omalla painollaan eikä muodostua millään tapaa ongelmiksi. Teidän suhteenne kuulostaa hyvin tasapainoiselle vaikkette ole 24/7 yhdessä. Ja upeaa, että molemmilla on sama ajatusmaailma.

      Ihanaa viikonloppua Maisa! :)

  5. Musta on jotenkin tosi suloista miten sä viihdyt noiden kissojen kanssa, jotenkin en olisi pitänyt sua kissa-/eläinihmisenä..:) Meilläkin on kaksi kissaa ja kyllä niistä on valtavan paljon seuraa näin kaksin ollessa ja erityisesti jos mies on jossain :)

    • Hahah, mistähän johtuu ettet? :D Meillä on siis aina ollut koiria ja olen ollut todella suuri koirafani koko lapsuuteni. Yhdessä vaiheessa meidän koiramme oli paras ystäväni ja kävin hänen kanssaan joka päivä lenkillä, koulutin, käytin viikkorahani hänen tavaroiden, lelujen ja herkkujen ostoon, sekä luin joka ilta iltaruokoukset hänelle. Ja tuo vaihe siis kesti useamman vuoden ala-aste iässä. :D Moni varmaan piti mua todella outona mutta koin, että Rose ymmärsi minua ja meillä oli jonkunlainen yhteys.

      Kissaihminen en kuitenkaan tiennyt olevani. Lapsena kimppuuni hyökkäsi yksi kissa ja sain siitä traumat. Pelkäsin alkuun hieman täälläkin noita mutta, kun niihin tutustui huomasin kuinka kilttejä ja ihania ne ovatkaan. Niin valloittavia persoonia! Kumpikaan ei koskaan raavi tai pure eikä sähise. Sydämmellisiä mutta kuitenkin seurallisia kisuleita. Toinen rakastaa olla kainalossa, toinen on taas hieman itsenäisempi… Nojoo, voisin jauhaa näistä varmaan vaikka kuinka pitkään. :D

      Kissoista on todellakin seuraa, varsinkin kun nämä ovat ainakin seurallisia yksilöitä. Pehmeitä ja suloisia. :)

  6. Täällä kans yks ilmoittautuu! Aloin seurustelemaan poikaystäväni kanssa 30-vuotiaana, ja yhteiseloa takana kolmisen vuotta. Alkuun oli totuttelemista yhdessäolon kanssa, vaikka voisinkin kuvailla meitä sielukumppaneiksi. Mulla on ollut kyllä seurustelusuhteita aiemminkin, mutta ne on olleet ulkomailla ja vaikka asuttukin yhdessä niin se on silti eri asia kuin oman kotimaan kamaralla. Täällä se on jotenkin ”aikuisen oikeeta”. Niin se, kun olet periaattessa koko elämäsi asunut yksin (tai kämppiksen kanssa) ja saanut suunnitella kaiken itse; aikataulusi, ohjelmat mitä katsot, ruuat mitä syöt jne.. on niin tottunut siihen omaan tilaan. Helppoa ja mukavaa, vaikka varsinkin viikonloppuisin tuli se mieletön kaipuu saada ihana kumppani. Kun on tottunut siihen omaan tilaan ja tapaan tehdä asiat, niin ei välttämättä olekaan niin helppoa päästää yks kaks toista siihen omaan tilaan, ja hengata 24/7, vaikka olisitte kuinka match made in heaven.
    Onneksi oon tällänen introspektiivinen introvertti, ja tiesin nämä mun ”mielen metkut”. Oon ollut aina tosi avoin kaikesta miehelle, ja hän ymmärsi tämän sitoutumiskammoni ja antoi tilaa. Kun tunsin, että ei toinen ole mua mihinkään kahlitsemassa vaan saan elää ihan samalla tavalla kuin ennenkin, muutimme yhteen :). Kyllä elämä tuntuu nyt täydeltä ja ihanalta, kun saa jakaa sitä arkea toisen kanssa :).

    Musta tuntuu ettei monet uskalla puhua näistä asioista, koska heti ajatellaan että ei olla yhteensopiva pari tai että tottakai yhteenmuutto on helppo asia. Ei se aina ole, ja voi olla hyvinkin vaikea mennä itselle uuteen elämäntilanteeseen. Mulle se oli helppo, koska sain paljon aikaa sulatella asiaa ja oltiin vietetty pitkiä aikoja yhdessä. Tiesin, ettei mitään suuria ongelmia tulisi.

    Mutta niin, siihen toteamukseen; en taida minäkään olla NIIN itsenäinen kuin luulin ;). Meille suomalaisille opetetaan individuaalisuutta vähän turhankin paljon; kaikesta pitäisi muka selvitä yksin ja itse. Jos näin ois, niin ei täällä pallolla varmaan ois ketään muitakaan….?

    • Moikka. Avoimuus on avain hyvään parisuhteeseen. Tosin kaikille se avoimuus ei ole niin yksinkertaista mutta itse ainakin pyrin siihen. Asiat eivät muutu jos et ole rehellinen ja suora. Itselleni yhteenmuutto tuntui luonnolliselle ja oikeastaan sen kohdalla ei kauheasti meidän tarvinnut edes miettiä vaihtoehtoja. Onhan se jo rahallisestikin edullisempaa, kun muutenkin viettää paljon aikaa yhdessä. Loppupeleissä se ei kuitenkaan muuta kauheasti asioita. Edelleen pystyy ottamaan omaa tilaa halutessaan ja lähtemään vaikka itse muualle jos kaipaa jotain tuulettumista.

      Mutta niin, ei tässä tosiaan olla enää niin itsenäisiä sieluja. Itse olen todella tyytyväinen asiaan sillä ei mua mitenkään erityisesti kiinnosta olla ”kauhean itsenäinen”. Itsenäisyydestä tulee monesti vähän kylmä fiilis. Ihminen, joka luulee pärjäävänsä yksin ilman muita.

  7. Sillointällöin on kiva vallata koti yksin ja nauttia täysin omasta rauhasta, mutta nopeasti se kaipuu toisen läsnäoloon iskee ja jos toinen on jossain pidemmällä, niin itse olen ainakin vähän huolta kantava, jos esim. toisella on pitkä ajomatka, etteimatkalla vaan mitään tapahtuisi (en siis tarkoita mitään mustishuolta :D )

    http://outikarita.fitfashion.fi/

    • Kyllä, juuirkin näin. Jos mies on samassa kaupungissa ja vaikka illan poissa ei haittaa yhtään mutta sitten, kun lähtee kauemmas vaikka juuri viikoksi tuntuu vähän orvolle. :D Minäkään en todellakaan ole mustishuolehtija. Luotan mieheeni ja ajattelen aina, että jos jotain tapahtuisi se olisi siinä ja hänen päätöksensä. Pettäjä se raukka on. Jokatapauksessa jos parisuhde on toimiva ei siinä ole sijaa kolmannelle osapuolelle.

      Nojoo, nyt mentiin jo aiheeseen pettäminen… :D Kivaa viikonloppua Outi! :)

    • Heh, niin se ajatus lähtee lentämään ja näppis käy :D
      Mukavaa viikonloppua myös sulle!

  8. Olipa mielenkiintoinen postaus! Tätä olen itsekin paljon pohtinut :D mulle on elämässä tapahtunut asioita, joista johtuen mun on vaan pakko ollut opetella itsenäiseksi kun ei ole ollut ihmisiä ympärillä. Hyvin sitä tottuu tuohonkin tilanteeseen, mutta kyllä mäkin kaipaan esimerkiksi sitä luotettavaa parisuhdetta.

    Mun on hirveän vaikea luottaa kehenkään muuhun kuin itseeni, ja siksi mieluummin vietän aikaani yksikseni kuin esim. ystävien seurassa. Tottakai ystävät ovat mun elämän suola ja sokeri mutta enemmän kuitenkin tykkään tehdä asioita yksin.. Jossain vaiheessa kuvittelin jopa olevani erakko kunnes aloin tapailla ”elämäni miestä” ja huomasin että en olisi pystynyt elämään ilman häntä. Tämä tapailu valitettavasti loppui, ja multa kesti lähes vuosi päästä hänestä yli, vaikka emme edes seurustelleet :D

    Oon sitä mieltä, että kaikkeen tottuu ja erilaisissa tilanteissa ihminen alkaa vähitellen sopeuttamaan itseään vallitsevaan tilanteeseen, kunnes tilanteen taas muuttuessa huomaa, mistä esim yksinollessa on jäänyt paitsi.. Omaa persoonallisuuttaan ei toki pysty muuttamaan, mutta mun mielestä ihminen ei loppujen lopuksi ole luotu elämään yksin. Ihmiset ovat mun mielestä se avainsana. Ketkä tuovat energiaa, keiden kanssa voi olla oma itsensä? Huomaan, että juuri silloin, kun en koe viihtyväni tiettyjen ihmisten seurassa, alan kaipaamaan älyttömästi yksinolemista. Kun taas olen ihmisten kanssa, joiden seurassa voin olla täysin oma itseni ja saan arvostusta, ei yksinolemistakaan niin kaipaa. Tässä muutamia ajatuksia! Aurinkoista kevättä :)

    • Tuo on kyllä totta. Ihminen tottuu hyvinkin monenlaisiin tilanteisiin ns. pakon edessä. Toinen helpommin, toinen vaikeammin. Olen samaa mieltä myös siitä, että ihmistä ei ole luotu yksin olemaan. Me voimme oppia niin paljon toisilta, saada rakkautta, neuvoja, ystävyyttä ja vaikka mitä. Itse kaipaan säännöllisesti yksin oloa mutta kyllä tässä viikossa on huomannut, että mieluusti elän toisen ihmisen kanssa. Jaan ne ilot ja surut.

      Kiitos ajatuksistasi ja mukavaa kevättä sinnekin. :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta