Kaiken teoria

The Theory of Everything – elokuva joka kosketti minua enemmän kuin mikään aikoihin. Mainitsin tästä jo jossain aikaisemmassa postauksessa mutta päätin kirjoitella muutaman ajatuksen vielä erilliseen postaukseen. En tiedä kuinka moni teistä on kyseisen leffan jo nähnyt, mutta kyseessähän on tositarina Stephen Hawkingista. Hän on yksi maailman merkityksekkäimmistä elossa olevista ajattelijoista ja astrofyysikoista, joka sairastuu nuorella ikää raajat ja puhekyvyn lamauttavaan sairauteen.

Kyseinen elokuva on valehtelematta paras koskaan näkemäni pätkä. Katsotaan mieheni kanssa aika paljon leffoja ja aivan liian usein elokuvista puuttuu jotain. Tässä oli kaikki. Itkin koko leffan ajan hammasta purren, kerronta oli niin upea ja realistininen, sekä mikä parasta se Stephenin asenne sairauteen. Hän jaksoi vitsailla, vaikkei pystynyt enää liikkumaan ja lopulta puhumaankaan. Hänelle luvattiin pari vuotta mutta montako hän sai? -Monta! Hänhän elää edelleenkin.

Elokuvan jälkeenkin vielä itkin koko kotimatkan silmät punaisina ja oikeasti jäin miettimään näkemääni. Jäin pohtimaan mitä jos tuollainen tilanne osuisi itselleni tai vaikka jollekin läheiselleni? Miltä se tuntuisi ja miten siitä selviäisi? Niin monessa asiassa, tai oikeastaan ihan kaikessa asenne elämään ratkaisee. Elämä on lahja, joten sen eteen taisteleminen on vähintä mitä me voimme ihmisinä tehdä. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Elokuvan jälkeen sitä havahtui myös siihen, kuinka turhia ne omat murheet ovatkaan. Mulla on jalat joilla juosta, kädet joilla kirjoittaa ja puhekyky, sekä kuuloaisti. Mullahan on kaikki. Terveys on niin tärkeä asia, jonka olemassa olosta tarvitsee aina välillä ihan muistutusta.

Aivan liian usein tällainen pohdinta on vaan sitä mikä jää ajatuksen tasolle. Jos tosielämässä kohtaamme jotain tuollaista, ei se varmastikaan enää mene noin iisisti. Ei ole helppoa hymyillä sairauden keskellä, ei varmasti. Itse olen ihmisenä hyvin impulsiivinen ja monesti koen pienetkin vastoinkäymiset niin haasteellisina. Mietinkin, mitä tapahtuisi jos sairastuisin vakavasti? Olisinko minä se joka olisi ensimmäisenä heittämässä hanskat tiskiin vai taistelemassa viime metreille saakka? Ihminen on erikoinen olento, sillä se saattaa selvitä yllättävissäkin tilanteissa yllättävän pitkälle. Taistelutahto elämästä voittaa monesti kuoleman. Ja vaikkei sitä tahtoa alkuun olisi, nousee se useimmiten aina jostain kuitenkin.

Jos et ole nähnyt kyseistä elokuvaa, mene katsomaan. Oikeasti. Jätä väliin vaikka se Fifty Shades of Grey ja katso pätkä oikeasti ajatuksia herättävästä elokuvasta. Mietin tuolla leffassa, että pystyiköhän kukaan katsomaan sitä ilman, että tunteet olisivat nousseet pintaan? Ihan varmasti kovinkin ihminen murtuu tuon elokuvan äärellä.

Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin. Nyt on lenkin aika. Ja aijon muuten nauttia kävelystä, mulla on kyky liikkua ja se on jotain niin mieletöntä.