Ajatuksia itsetunnosta

Itsevarmoja ihmisiä tunnetusti arvostetaan ja pidetään rohkeina vaikuttajina. Itsevarmuus on usein tie myös menestykseen ja siihen, että esimerkiksi ura etenee. Itsevarmuus ei kuitenkaan ole yksiselitteinen juttu. Hyvin moni itsevarman oloinen ihminen saattaa loppupeleissä olla hyvinkin epävarma ja pelokas. Itse olen aina ihmetellyt sitä miksi jotkut ihmiset kehuskelevat sillä kuinka heillä on luottamus itseensä kohdillaan. ”Olen itsevarma ja minulla on hyvä itsetunto”, jonkun verran tähän törmää myös blogeissa. ”Ei minuun negatiiviset kommentit satu, koska olen niin itsevarma”. Mielestäni ihmiset, jotka todistelevat omaa hyvää itsetuntoa saavat itsensä näyttämään samalla hyvinkin epävarmoilta. Jos omaa hyvän itseluottamuksen, se vaan paistaa läpi eikä sitä tarvitse kenellekään todistella. Se näkyy kaikessa mitä teet tai sanot, mitä olet.

Mielestäni epävarmuus ei ole kuitenkaan negatiivinen asia, se on inhimillistä. Monesti huonoa itsetuntoa pidetään sellaisena vähän häpeällisenä juttuna, jota koitetaan peitellä. En kuitenkaan ymmärrä mitä pahaa siinä on? Jokainen meistä on jostain asiasta itsessään epävarma, tai on ainakin jossain kohtaa elämäänsä ollut. Huono itsetunto on hyvin yleistä! Itsetunto rakentuu niin monesta palasesta. Kaikki lähtee sieltä lapsuudesta, miten sinua on silloin kannustettu, kehuttu ja tsempattu eteenpäin. Ovatko vanhempasi lytänneet sinut maantasalle vai oletko saanut rohkeita kannustuksia? Onko sinua kiusattu koulussa? Kuten tiedämme, suomalaiseen kulttuuriin kuuluu ylipäänsä hyvin nihkeä kehuminen mikä on mielestäni aivan naurettavaa. En tajua mistä ihmeestä ajatus siitä, että kehuminen ja kannustaminen voisi olla jotenkin huono juttu on oikein lähtöisin? Toki tiedän henkilöitä, jotka haluaisivat kehua ja kannustaa mutta eivät vaan osaa. Heitä ei ole koskaan lapsuudessa tsempattu, joten se heijastuu ihan aikuisikään saakka. Toisaalta on taas ihmisiä, jotka eivät sen vuoksi kehu, että kokevat sen olevan jotenkin heiltä pois. Tuo taas on ajattelumaailmana niin kieroutunut, että oksat pois.

Minua on aina kannustettu eteenpäin. Kotona on hyvin pitkälle tuettu valintojani ja olen saanut täysin valita minkä polun tahdon käydä. Vanhempani ovat olleet lähes kaikessa puolellani. Toki aikuisiällä on ollut seikkoja, joista he eivät ole ehkä pitäneet (alkuun tämä blogikin…) mutta loppupeleissä lapsi on aina sinun lapsesi ja vanhempasi sinun vanhempasi. Mikään teko ei voi tuota tosi asiaa muuttaa. Kiteytettynä minut on kasvatettu toimeliaaksi ja vahvaksi naiseksi. Toisaalta en minäkään 100 % hyvää itsetuntoa silti omaa. Olen monissakin tilanteissa epävarma. Jokaisella ihmisellä on ne omat vahvuusalueensa ja sitten ne heikot alueet. Kun joudun näille omille heikkousalueille, saatan olla hyvinkin epävarma. Itselläni epävarmuus heijastuu yleensä ujoutena ja sellaisena vetäytymisenä. Tunnistan nuo tilanteet ja olen koittanut kehittää heikkouksiani.

Jos mietin sitä, että joskus itse saisin jälkikasvua tahdon kehua heitä mahdollisimman paljon. Niin ulkonäköä kuin sisimpää, kannustaa lapsia harrastuksiin, koulunkäyntiin ja elämän haasteisiin. Mielestäni on enemmän kuin tärkeää, että lapsi saa myös kehuja ulkonäöstään vaikka se pinnalliselta kuulostaakin. Suurin osa naisista (ja miehistäkin) kärsii ulkonäköpaineista ja jos heidän ulkonäköään ei kehuta, ovat he varmasti epävarmoja siitä vanhemmalla ikää. Tietenkään ulkomuoto ei ole pääasia mutta mielestäni myös kehujen antaminen siitä on erittäin tärkeää. Musta on mielettömän upeaa jos esimerkiksi isät kehuvat tyttäriään kauniiksi ja äidit poikiaan komeiksi. Ei se ole mitään itserakkautta, vaikka lapsesi ovat sinusta lähtöisin vaan mielestäni täysin tervettä! Uskon ylipäänsä siihen, että lasten kokonaisvaltainen kannustaminen saa aikaan paljon, antaa erinomaisen kasvualustan tulevaisuudelle ja terveelle itsetunnolle.

Päivän sana: kehutaan ja vielä kerran kehutaan! Positiivinen toisen kannustaminen ei ole koskaan itseltä pois.

Millainen itsetunto sinulla on? Heräsikö muuten ajatuksia?

Kuvat: Emine Lundsten.