Onko äitiys minua varten?

Aihe josta nyt kirjoitan ei ehkä ole se ihan perinteisin blogitekstin jutunjuuri. Kyseessä on nimittäin itseäni paljon mietityttänyt ja varmasti aika paljon mielipiteitä jakava ”vastuualue”, äitiys. Toisethan ovat synnynnäisiä äitihahmoja ja äiteys on heillä ikäänkuin verissä. Tämän huomaa ehkä jo lapsena nukkeleikeistä ja siitä, että varhaisnuoruudessa sitä aletaan unelmoimaan äiteydestä uran tai matkustelun sijaan. Itse olen aina ollut päinvastainen. Tosin kai minäkin joskus teininä mietin, kuinka tahdon nuorena lapsia mutta se nyt oli vaan sellaista ”ryhmän paineessa” elämistä. 25-vuotiaana olisi pitänyt olla jo naimisissa ja kolmen lapsen mamma, jep. Kuitenkin hyvin pitkän osaa aikuisuuttani olen ollut epävarma siitä tahdonko lapsia nyt, tai missään vaiheessa.

Miksi asiaa juuri nyt pohdin tai ylipäänsä viime vuosina olen pohtinut, johtuu aika pitkälti iästäni. Lähenen 30-ikävuotta uhkaavasti mikä tarkoittaa, että ystäväpiirissäni alkaa näkymään äitejä ja yhä useampi potee vauvakuumetta edes jossain muotoa. Niin paitsi minä, ainoa kuume, jota olen potenut on kissakuume. En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas, sellainen joka menee ratikassa ihastelemaan ventovieraan pienokaista tai oikein halajaa lapsilauman keskelle. Pidän kyllä sinällään lapsista, ainakin sukulaisten ja ystävien. Olen ehkä hieman valikoiva. Tykkään söpöistä ja hyväkäytöksisistä mukuloista, en kaupan kassajonossa kirkuvista tai äidille rumasti puhuvista. Kuulostaa ehkä vähän raffille, mutta näin se vaan kohdallani menee. Eläimiä sen sijaan aina jaksan mennä paijailemaan, kertooko tämä sitten jotain?

IMG_3464

Olen koittanut miettiä miten kiva olisi jossain kohtaa saada se oma pieni ja söpö kääryle mutta ei, tällä hetkellä jos asiaa edes mietin tulee itselleni heti vastareaktio. Toki voi olla, ettei sitä ole koskaan mahdollista edes lapsia saada mutta jos ajatellaan, että se olisi mahdollista en silti tiedä tahtoisinko? Voihan olla, että ajatukseni tulevat vielä muuttumaan mutta jotenkin koen olevani sen verran irrallinen (eikä tämä välttämättä tule muuttumaan), että ajatus jostain niinkin sitovasta kuin lapsi ei houkuta yhtään. Onko tällainen ajatusmaailma sitten itsekäs? Monien vanhempien ihmistenhän mielestä lapseton elämä on kurjaa ja itsekästä, jos ei tee lapsia ei ole ketään hoitajaa vanhuksena. Itse en ymmärrä tuollaista ajattelutapaa ja minäpäs veikkaan, että aika moni lapsi tehdään tähän maailmaan paikkaamaan jotain. Yksinäisyyttä parisuhteessa, tyhjiötä elämässä, luomaan turvallisuudentunnetta tai jopa välikädeksi jotta se mies ikäänkuin pysyisi kanssasi ikuisesti. Tämä on mielestäni niin hullua ja siksi ainakin itse tahdon olla täysin varma jos lapsia alan elämääni miettimään. Tahdon lapsen siksi, että tahdon äidiksi, enkä minkään mun syyn takia. Ja oli se päätökseni mikä tahansa, se ei tee minusta sen huonompaa naista.

IMG_3457

Tähän maailmanaikaan syntyy myös paljon lapsia ns. irrallisiin perheisiin, joissa erotaan ensimmäisen vastoinkäymisen tullen. Itse tahdon ihan jotain muuta. Olen nimittäin avioeroperheestä ja voin sanoa, että ehkä senkin vuoksi mietin lasten hankkimista hieman tarkemmin. Vanhempien eheä ja vahva suhde on ehdoton edelletys sille, että sitä jälkikasvua kannattaa edes harkita. Tokikaan tänä päivänä on vaikea tietää mitä elämä eteen tuo, mutta kyllä lasten hankkiminen kannattaa silti miettiä myös järjellä. Pitää olla rahaa elättää ja tarjota heille hyvä elämä. Vähän ehkä huolettaa myös yleinen maailman tilanne ja turvallisuus täällä. Tahtooko sitä lapsia tällaiseen maailmaan? Millaista elämää he ”joutuisivat” elämään aikuisiällä? Syttyykö kenties kolmas maailmansota?

Voi olla, että moni miettii tätäkin asiaa oikeastaan enemmän fiilispohjalta mutta itse, kun en tällaista ”haluan lapsen -fiilistä” omaa pyrin ehkä miettimään järkisyitä tai ratkaisuja. Toisaalta olen vasta 28-vuotias, eli ehkä minun nyt ei tarvitsekaan sataprosenttisen varmasti vielä tietää mitä tulevaisuudeltani tahdon. Kuuluuko siihen äitiys vai ei, mutta kyllä näitä tulee silti mietittyä.

Onko kenelläkään muulla samankaltaisia ajatuksia? Kokeeko kukaan muu ettei äitiys ole niin mielenkiintoinen juttu omalle kohdalle kuin se vaikka parhaalle ystävälle on? 

On my way

66 vastausta artikkeliin “Onko äitiys minua varten?”

  1. Olen samanikäinen kuin sinä ja miettinyt viime aikoina aika paljonkin myös tätä lapsiasiaa. Olen se musta lammas, joka ei innostu ystävien vauvoista saati tiedä mikä edes on vauvakuume. En pidä lainkaan mahdottomana asiana että eläisin lapsettoman elämän. Sinänsä jopa ahdistava ajatus että olisi joku henkilö joka on 24/7 riippuvainen juuri minusta, mutta toisaalta ois hienoa kokea äitiys. Tosin onhan mulla tässä se ensimmäinen ongelmakin vielä ratkaisematta, nimittäin mies. Sekin puuttuu :D

    • Samanlaisia aatoksia. :) Ehkä tässä vielä ehtii asiaa sulattelemaan. Lapsikin on aina kahden kauppa mutta toki loppupeleissä päätöksen tekee nainen joka sen kantaa ja synnyttää.

  2. Samanlaisia ajatuksia täälläkin. Olen ylittänyt jo kolmenkympin ja kokenut kannustusta, painostusta ja syyllistämistä siitä, etten ole äiti. Tämä on kuitenkin niin henkilökohtainen valinta, että suosittelen, että jokainen yrittää olla välittämästä kaikesta siitä, mitä ympäröivät ihmiset sanovat. Ja niinhän se on myös, ettei lapsia tehdä, vaan saadaan, jos saadaan. Mutta saamista kannattaa yrittää vain, jos kokee olevansa siihen valmis. Tunnen paljon lapsettomia henkilöitä (en tiedä kuinka usein ollut oma valinta), joiden elämä on silti eheä. Ja tunnen myös niitä, jotka kokevat elämänsä puutteelliseksi ilman lasta.

    • Jep, näinpä! Hyvin samoilla linjoilla kanssasi. Lapsi ei tosiaan ole itsestäänselvyys mutta toisaalta ei kyllä sekään haluaako äidiksi. Ja todellakaan ulkopuolisista paineista ei pidä välittää. Itse joskus näin tein, mutta onneksi oivaltanut ettei asia kuulu kenellekään muulle.

  3. Nykyäänhän on paljon vapaaehtoisesti lapsettomia naisia! Olen itse 29v ja avomieskin löytyy. Itse en ole ikinä halunnut tai unelmoinut lapsista. Huonokäytöksiset lapset ärsyttää ja säälin heidän vanhempia. Sukulaislasten kanssa jaksan viettää muutaman tunnin. Kuitenkin olen viime vuoden aikana ruvennut ajattelee, että pitäisikö edes yksi muksu tehdä. Tuntuu, että haluaisin huolehtia lapsesta ja että hän toisi mielenkiintoista sisältöä elämään, sekö että ehkä hän pitäisi mulle seuraa, kun olen vanhus..

    Tiedän, että kuulostaa varmaan kylmältä, mutta jokaisella on varmaan syynsä lastentekoon, tällaista ei vaan myönnetä ääneen. Ikäkin alkaa painamaan, enkä haluaisi olla vanha äiti. Lastenteossa ainoastaan synnytys pelottaa älyttömästi, vauvaikä (unettomuus yms.) sekä että hänestä joutuu huolehtii 24/7 loppuelämän..

    • Joo, lapsen saannissa on kyllä pelottaviakin seikkoja. Vaikka niin moni sanoo, että äiteys on parasta maailmassa niin silti monesti mietin ajattelevatko todella noin? Ehkä meitä on moneen junaan ja toisille lasten saanti on se juttu jolle elää.

      Itse uskon myös tuohon, että jokaisella on syynsä. Itse toivoisin, että se ehkä joskus omalla kohdallani olisi yksinkertaisesti halu tulla äidiksi.

  4. En ole ikinä kommentoinut yhtään minnekkään, mutta nyt oli niin puhutteleva teksti että oli pakko kommentoida. Itselläni on yksi lapsi, maailman ihanin tyttö. Äitiys on minulle hyvin luonnollinen asia, vaikka nykypäivänä ulkopuolelta tuleva suorittamisen pakko yrittää välillä ahdistaa ! Hyvä mies on ehdoton edellytys omaan arkeen. Katsos kun aloin näköjään kertomaan omaa elämäntarinaa, mutta piti kommentoida, että hyvä kirjoitus ja ei tosiaankaan kannata hätiköidä lisääntymisen suhteen, jos se millään tavalla ahdistaa :)

    • Kiva kuulla! Ja juuri tuo luonnollisuus äidiksi tulemisen suhteen on se juttu. Sen täytyy tuntua hyvältä ajatukselta. :)

      Ja kyllä!! Mies on tosi tärkeä juttu jottei kaikki vastuu jää omille harteille. Ja muutenkin.

  5. Pystyn allekirjoittamaan koko tekstin, Kuin suoraan omasta päästäni koko postaus. Huojentavaa kuulla etten ole ainoa.

  6. Oot ihan oikeassa, että ehkä kaikki ei mieti nykyään ihan loppuun asti millaiseen tilanteeseen JA KENEN KANSSA lapsen tekee. Olen nähnyt ihan lähipiiristä, että hirveä kiire on hoitaa kotileikki kuntoon ja sitten lapset lyhyellä ikäerolla, väsyminen ja lopulta ero. Rahaa vielä vähän tähän tilanteeseen ja molemmat vanhemmat on valmiita lataamoon. Toimiva ja tasapainoinen parisuhde on mun mielestä aivan ehdoton edellytys, jossa molemmat kantaa kortensa kekoon. En vois ajatellakaan tekeväni epävarmaan tilanteeseen lasta, varsinkin jos joutuisin miettimään onko toinen ihan 100% mukana vai jääkö lopulta vastuun kantaminen mun harteille. Olen varmaan saanu traumoja asiasta, kun nähnyt tilanteita parikin niin läheltä :D.

    • Kyllä! Juurikin näin Katri. Onneksi itselläni ei ole tuota pakottavaa tarvetta kotileikeille niin ei tule tehtyä hätiköityjä ratkaisuja! Hiljaa hyvä tulee.

      Tsemppiä kovasti synnytykseen joka sulla taitaa olla ihan ovella!! :-)

  7. Mulla on ollut samanlainen fiilis koko pienen aikuisiän, oon nyt 26v. Lapset on ihan jees, mut mä en myöskään kestä yhtään huonokäytöksistä lasta. Nautin niin paljon mun elämästä tällä hetkellä kahden koiran ja miehen kanssa, en kaipaa yhtään mitään tähän lisäksi. Mies on myös onneksi samoilla linjoilla, ettei tiedä haluaako koskaan lapsia. Meillä on kummallakin niin paljon harrastuksia joten jo pelkkä ajatus tuntuu todella ahdistavalta. Kaikki menot pitäisi sopia ihan prikuulleen. Enkä kestäisi olla vaan kotona sitä vauva-aikaa, huh.. 😄 ai vitsi että muuten ottaa päähän kun kertoo ihmisille, ettei ehkä koskaan halua lapsia, niin todella moni sanoo että hah oot vielä niin nuori, kyllä se aika vielä tulee. Mut ei, sitä ei varmaankaan tule, eikä sitä voi ymmärtää ihminen, joka on aina tiennyt hankkivansa lapsia edes jossain vaiheessa elämäänsä.

    • Jep! Täällä myös aika meneviä tapauksia. Siksi se kissankin hankkiminen on jäänyt vaikka halu olisi kova. Vastuu ja se ettei voi mennä ja tulla miten haluaa… Sama pätee lapsiin.

      Toisaalta kaikki on varmaan kiinni asenteesta ja miten asiat järjestelee mutta silti. :)

  8. Ihan kun ajatukset mun omasta päästä! Oma kanta on ollut selvä lapsiasiaan jo teini-iästä asti. Lapset ei saa mussa aikaan syvempiä tunteita, vaikka mulla kummipoika ja veljenpoika onkin ja vauvaa oon pitäny sylissä. Sitä vastoin, jos nään koiria tai muita eläimiä niin täydellinen sekoaminen :D

  9. Jännä että monille ehtona tuntuu olevan tuo varma parisuhde. Itse en usko käsitteesee. Sen sijaan tuppaan ajattelemaan vaikka parisuhteessa elänkin että lapsia en hanki ennen kuin tiedän että pystyn pitämään heistä yksin huolta (tuleekohan sitä päivää koskaan..). Elämässä ei ikinä tiedä milloin se unelmienmies häipyy tai pahimmassa tapauksessa kuolee. Lisäksi ajattelen, että vaikka olisin sinkku eikä sopivaa miestä näy voisin lapsen hankkia ”itsekseenkin”, jos haluan :D

  10. Kiitos kirjoituksestasi. Olen samaa asiaa itekin pohtinut viimeaikoina paljonkin. Pidän lapsista mutta en ole varma siitä että haluanko oman. Siinä on iso vastuu ja onko tämä nyt niin ihana maailma? Entä jos en osaakaan olla hyvä äiti? Saati sitten se oma aika? Tällaisia on tullut pohdittua. Varmasti esim sisaruksieni lapset olisivat mulle hyvin tärkeitä ja voisin lapsien kanssa viettää aikaa jos siltä tuntuu. En usko että haluan koskaan omaa lasta. Haluan elää elämäni muulla tavoin. Enemmän ahdistaa ajatus ns. Normaalista perhearjesta

    • Jep, näitäpä minäkin pohdin… Itselleni se oma aika on pahin. Lapsi sitoo niin paljon, että elämähän rullaa sitten lapsen ehdoilla.

  11. Ei vitsi, taas yllätyn ties kuinka monennen kerran sun teksteistä kun pystyn niin samaistumaan niihin! Kissakuumetta täälläkin poetaan, eikä mitään vauvakuumeita :D Mä oon nyt 26-vuotias ja kaveripiirissä on muutama vauva jo syntynyt. Oon ihan super onnellinen kavereiden puolesta, mutta itsellä ei niinku yhtään tuu sellaista tunnetta että haluaisin oman. Enkä tosissaan tiedä tuleeko koskaan olemaankaan. Välillä ahdistaa kun tosiaan miettii että kolmeakymppiä lähestytään, naimisissa ei olla eikä äidinvaistot ole heränneet. Mutta ei oo olemassa mitään tiettyä normia jolla asiat menee, tää on sun elämä ja asiat etenee juuri sillä painolla kuin itse haluaa :)

    Loppuun pakko sanoa kiitos ihan mielettömän hyvästä blogista! Tätä on ilo seurata ja oot upea nainen <3

    • Juuri näin, jokaisella on oma elämänsä eikä kaikkia ole tehty lisääntymään. Maailmassa ei lapsikatoa liene. :)

      Ja kiitos, lämmittää mieltä <3

  12. Mielenkiintoinen teksti. Pystyn samaistumaan joihinkin kohtiin tekstissäsi. En sanoisi etten pidä lapsista, mutta huono käytöksiset lapset ovat minusta jotain aivan kamalaa.. Yleensäkkin jos näen jossain lapsia yritän olla kuin en olisikaan, etteivät lapset tulisi luokseni.. :D Mutta kuitenkin tiedän, että haluan omia lapsia. Jotenkin luotan vain siihen, että vaikka en ole semmonen syntyjään äitihahmo, oma lapsi sytyttäisi äidinvaistot minussakin. Elän vakaassa parisuhteessa ja lapset tuntuvat minusta luonnolliselle tavalle ottaa ”seuraava askel”.

    • Hahah, no mä olen vähän samanlainen. Jos lapsi tuijottaa julkisissa ja pelleilee jotain olen kuin en näkisi. Ellei sitten ole joku megasuloinen mutta harvemmin. :D

  13. Hyvä kirjoitus! Minä en koskaan ole ollut ”äitityyppiä” – siis sellainen, joka olisi haaveillut isosta lapsilaumasta tai ajatellut, että perheen perustaminen olisi elämän tärkein tehtävä. Päälle parikymppisenä minulla kuitenkin oli kausittaista vauvakuumetta, mutta koin tärkeämmäksi opiskella ja tehdä töitä ja jälkeenpäin ajateltuna tämä oli viisas ratkaisu. En nimittäin osannut kovin realistisesti arvioida, mitä lapsen hoitaminen ja kasvattaminen vaatisi. Parisuhdekin päättyi ja erotilanteessa muistan usein miettineeni, että onneksi ei ole lapsia mukana kuviossa. Nyt olen 31-vuotias ja kaikki läheisimmät ystäväni ovat äitejä. Olen välillä surullinen kun tunnen oloni ulkopuoliseksi – ja tämä tunne on vain minusta lähtöisin, ystäväni eivät koskaan ole antaneet siihen aihetta. Teen haastavaa työtä lasten ja heidän perheidensä kanssa ja työpäivien jälkeen nautin hiljaisuudesta ja siitä, ettei tarvitse kantaa vastuuta muista. Koskaan en ole kokenut, että lapsettomuus heikentäisi ammatillista uskottavuuttani. On totta, että vanhemmuus tuo syvyyttä ajatteluun ja kasvattaa henkisesti, mutta niin tekevät muutkin elämänkokemukset, eikä niitä voi keskenään arvottaa. Tällä hetkellä ajattelen, että haluaisin lapsen, jos elämäntilanne on jossain vaiheessa otollinen, mutta suurperheen äidiksi en tahdo enkä enää ehtisikään. Samalla ymmärrän, että kello tikittää eteenpäin ja voi olla, ettei minusta koskaan tule äitiä. Olen silti onnellinen kun tiedän, että lapsettomanakin voin elää rikasta ja täyttä elämää. Kiitollinen olen myös omista vanhemmistani, jotka eivät ole koskaan tuoneet esille sitä, että olisivat jääneet paitsi kun eivät ole isovanhempia.

    • Kyllä, erotilanne on hirveä kaikkien osapuolten kannalta ja siksi ainakin itse tahdon lapsia vain varmaan suhteeseen.

      Minä kyllä allekirjoitan saman, että onnellinen voi olla myös lapsettomana, itsehän me elämämme sisältö luodaan. Harmi jos se on sisällötöntä ilman lapsia.

  14. Mulla on ollut samoja mietteitä. Sitten mietin mitä mun mies haluaa ja millaista mun elämä on 60 vuotiaana. Mietin miten onnellinen oon omista sisaruksista. Ja tajuan, että pienet pirpanat sulattaa mun sydämen. Ehkä haluaisinkin olla äiti. Onneksi mun ei tarvitse päättää vielä ja voihan olla, että nää päätökset on jonkun muun käsissä.

  15. Ihan kuin omia ajatuksia olisi lukenut! Jos multa kysellään lapsista, itse haluaisin vaan saada toisen koiran :D ja voi apua kun olen muutaman kerran myöskin sanonut etten tykkää kiljuvista kakaroista, jos ne on hiljaa ja osaa käyttäytyä mikäs siinä, mutta niiden toisten aikuisten ilmeet! Myöskin ite oon vahvasti miettinyt tätä maailman menoa, lapsi olisi se maailman tärkein asia ja jos tämä sama hullu meno jatkuu, en pystyisi elämään lainkaan rennosti ja huolehtimatta

    • Haha jep! Mä luulen, että äidit kyllä sisimmässään ymmärtävät mitä meinaat. :D Mulla on onneksi ystäväpiirissä niitä äitejä jotka ovat rehellisesti kertoneet sekä äitiyden hyvät, että huonot puolet. :)

  16. En ole nainen, joka lepertelee ja ihastelee toisten lapsille, ei kiinnosta. En istu joka päivä hiekkalaatikolla ämpärit kädessä lässyttämässä, en leivo, enkä jäänyt hoitovapaalle lasteni syntymän jälkeen. Mutta kyllä minä lapsiani rakastan yli kaiken ja koen, ettei elämäni olisi mitään ilman heitä ja miestäni. Äitiyttä on niin monenlaista.

    • Kuulostaa sellaiselta äidiltä joka varmaan itse olisin. :D

  17. Moikka,

    Puit ajakseni sanoiksi. Ajattelen aivan samalla tavalla kuin sinä. Mä en ole ikinä kokenut vauvakuumetta, eikä muassa ole ikinä herännyt äidillisiä vaistoja (saatikka awws-reaktioita) lapsia nähdessäni. Tämä ei toki tarkoita, että olisin mikään lapsivihaaja. Mun mielestä kaikkien ei edes tarvitsekaan haluta lapsia, eikä mun mielestä ole oikein, että sitä pitäisi perustella jollekin toiselle. Se on jokaisen oma asia.

    Mulla syyt ovat samat kuin sulla. Pitäkööt muut mua itsekkäänä, mutta miksi ihmeessä hankkisin lapsen, jos tiedän että en olisi maailman paras äiti ja kun en sitä palavasti halua? Mulla unelmat liittyy ihan johonkin muuhun. Moni on kasvatettu niin, että lasten hankkiminen koetaan ns pakollisena asiana, joka nyt vaan kuuluu elämään. Mä olen onneksi itse hoksannut, että lasten hankkiminen ei välttämättä kuulu mun elämään. Ja tosiaan, en edes ole varma voinko niitä saada.

    Mun mielestä elämän tarkoitus on elää omien arvojensa mukaan, toteuttaa omia unelmiaan ja tehdä elämässä sellaisia asioita, jotka saavat onnelliseksi. Eli siis elää oman näköistä elämää. Jollain se sisältää perheen perustamisen, jollain esimerkiksi reissaamisen. Mä ainakin haluan sitten joskus viimeisiä hengenvetoja vetäessäni miettiä, että oon elänyt ja toteuttanut omaa unelmaani, enkä ole toiminut minkään ”yleisen normin” mukaan.

    Mukavaa talven odotusta! :-)

    • Puit kyllä myös omia ajatuksiani sanoiksi. :)) Elämä voi todellakin olla laadukasta ilman lapsiakin. Kaikki on itsestä kiinni!!

  18. Heippa! Oon samanikäinen kuin sinä ja jostain syystä itselläkin ko. aihe on pyörinyt viime aikoina jonkin verran päässä. Liekkö syynä ikä vai ympärillä tapahtuvat asiat (kavereiden/työtovereisen/sisarusten pyöristyvät vatsat ja vauvat) – en tiedä. Tiedän vain, että ennen nykyistä miestäni (ensi vuonna kolmas vuosipäivä) en koskaan haaveillut lapsista. Lähinnä olen aina pitänyt niitä jollain lailla luotaantyöntävinä, jopa inhottavina. Enkä vieläkään innostu vauvoista, esimerkiksi koen todella ahdistavana ja jopa ällöttävänä joutua pitelemään vauvaa sylissäni. Se ”vauvantuoksu” on jotenkin kauhea (anteeksi jos loukkaan jotakuta, tämä on vain oma henk.koht. mielipide ja tunne). Eri asia on sitten +3v lapset, se kun lapselle alkaa tulla luonnetta, sanoja ja tahtoa. Tällöin lapset ovat jopa hauskoja ja viihdyn heidän seurassa. Olen ollut jopa au pairina vuoden ja miehen siskon poikaa hoidan aina yhtä innoissani.

    Anyways palatakseni aiempaan, mieheni tavattua asiat on mennyt jotenkin todella luonnollisesti; menimme kihloihin jo reilun vuoden seurustelun jälkeen ja muutimme yhteen. Ja jotenkin ensimmäistä kertaa mulla on sellainen tunne, että tämän miehen kanssa haluaisin yhteisen lapsen/lapsia – sitten joskus. Tällä hetkellä kuitenkin tahdomme molemmat panostaa urheiluun ja siinä kilpailemiseen (molemmat juoksemme) emmekä koe olevamme vielä valmiita vanhemmiksi. Lapset tulee ehkä sitten joskus – jos silloinkaan. Takaraja lienee siellä 10 vuoden päässä :D

    • Joo, mielestäni ei ollenkaan noloa myöntää ettei nyt vaan ole niiiiiiin lapsirakas. Uskon kuitenkin, että jos joskus oman lapsen saat niin kyllä hänen tuoksunsa on jotain aivan ihanaa. :) Vieraiden lapset ovat aina vieraiden lapsia. Ja samaa mieltä myös siitä, että lapsia tulee tehdä vasta siinä kohtaa, kun on valmis ja se tuntuu luonnolliselle. Jos se ei koskaan tunnu, kenenkään ei ole onneksi pakko. :)

  19. III maailmansota juupa juu tämän tasoinen juttu. Teidän naisten suurin ongelma on välttää raiskatuksi tuleminen tai liukastuminen.

    • Kylläpä hyvinkin, kolmas maailmansota ja jos et yhtään uutisia seuraa niin ollaan jo aika uhkaavassa tilanteessa mitä tulee maailman tapahtumiin. Eli eipä tee kuules minusta avohoitopotilasta moinen ajattelutapa. Sen sijaan silmien ummistaminen asioille on hyvin surullista.

  20. Hey, it’s no cake walk being a mum! I had NO desire to be a mother at your age, I disliked children and LOVE(D) animals. Then in my 30s I met the greatest guy which whom I completely visualized being a parent with and that’s the key, don’t think about having a baby think about begin a parent and that is for the rest of your life. And it was everything that I in my wildest dreams thought it would be: challenging, sad, fun, tiring, uplifting…..now my oldest is freshman in college and youngest is a junior in high school. AND I still don’t like other peoples young children…and puppies are much cuter than ANY baby I have ever seen;-) I am so glad I had two though, as hard as it was at times. I have a few friends who went the childless route for various reasons, some regret it and wish that they could go back and change that decision. I think women who have not had children miss an important/interesting developmental step….like babies if they don’t crawl before walking…at my age I can spot those women a mile away. But if its not for you God won’t strike you dead;-) My advice from 53 to 28, make S U R E you are having children with the RIGHT guy – period.

    • Hi! Thanks for sharing your experience about children. :) I think the same way, but that decree came to your mind in natural way… You wanted to have a children and that`s most important thing. I think. :) Maybe my mind change in some days -or maybe not.

  21. Teksi on kun omasta päästäni, noin viisi vuotta sitten. Olen avoimesti aina puhunut siitä että rakastan sukulaiseten lapsia, mutta en halua omia. Sitovat liikaa, kamala vastuu jne.. Oikeaa aikaa ei ole, en usko kenekään olevan äiti valmiiksi, äidiksi kasvetaan. Se aloitetaank kasvu prosessi 3-vuotiaana nukkeleikeillä vai siinä vaiheessa kun vatsankumpu alkaa kasvaa riippuu varmasti paljon ihmisestä. Itse koen olevani tuo jälkimmäinen. Raskaus tuli minulle omalla tavalla puskan takaa ja alkuun tunteet olivat sekavat. Mutta.. Nyt kahden lapsen äitinä ymmärrän vasta mitä muut ovat hehkuttaneet. Tätä tunnetta ja elämää ei voi kuvailla ennen kun sen itse kokee. Koko pakkasu alusta tähän päivään, raskaus, synnytys, ensihetket, lapsen kehitys jne. Tämä kaikki pitää saada kokea ennen kun voi ymmärtää.
    Itse koen että lapset tuovat sisältöä ja merkitystä elämään. Ja kyllä, on niitä hetkiä kun tekisi mieli sanoutua irti koko äitydestä ja miettii miksi helvetissä sitä on tähän ryhtynyt, mutta tämä ajatus unohtuu yhtä nopeasti kun sai alkuns (ainakin minulla)
    Jokaisella on oikeus omasn elämään ja elämän tyyliin, elää lapsettomana tai ”hankkia” suurperhe. En silti kehota koskaan sanomaan ”ei koskaan” sillä koskaan ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Toivotan onnea kaikille omaan elämänvalintaan ja toivon sen olevan se oikea omalle kohdalle minkä tien sitä ikinä valitseekaan.

    • Kiitos tästä kokemuksesta. :) Niin no näin olen kuullut, että äitiys on jotain hyvin speciaalia. Vaikea kyllä kuvitella asiaa mutta kai se on sitten se tunne, kun joku on omaa lihaa ja vertasi. Suojelet häntä kaikelta pahalta. Voi olla, että täälläkin elämä vielä vie ihan eri reiteille, kun nyt ajattelee -you never know! Siksipä suhtaudunkin siihen hyvin avoimin mielin mutta sen päätöksen olen tehnyt, että jos lapsi ei tunnu luonnolliselle jatkumolle, se ei ole mikään pakollinen asia. Elämässäni on jo nyt hyvin paljon sisältöä, joten en oikeastaan koe siitä mitään tällä hetkellä puuttuvan. :)

  22. Olisit jo kasvattanut pari lasta blogimaailmaan käyttämälläsi energialla.. Voihan sitä adoptoida lapsia jos haluaa auttaa ja vähentää maailman ongelmia kuin lisätä niitä. Taidat olla henkiseltä suorituskyvyltäsi maailmantuskaa synkistelevä joten se vaihtoehto voisi sopia sinulle.

    • Mielestäni maailman tuskalta on turha ummistaa silmiään. Ollaan hyvin uhkaavassa tilanteessa ja toivoisin kyllä, että jokainen vähän avaisi muutakin mediaa kuin niitä Iltasanomia. On hyvä olla perillä siitä mitä ympärillä tapahtuu, muuallakin kuin siinä omassa kuplassa.

      Itse pyrin positiivisuuteen elämässäni, enkä jatkuvasti synkistele tilanteita mutta olen kyllä huolissani. Tahdon myös olla perillä siitä mitä ympärillä tapahtuu, tämän päivän tapahtumat Suomessakin ovat jo aika ikävää luettavaa. Jotenkin hassua miten kaikki eivät pysty näitä asioita kohtaamaan vaan ikäänkuin suljetaan silmät ja heittäydytään siihen, että Suomi on se lintukoto vaikka maassamme on tällä hetkellä varmasti aika monta maahan tullutta Isis-järjestönkin edustajaakin… On eri elää pelossa kuin olla tietoinen siitä mitä ympärillä tapahtuu.

  23. Samoja ajatuksia täällä. Olen 24-v ja kohta 5 vuotta seurustellut miehen kanssa jonka kanssa haluan olla loppuelämäni. Pystyn hyvin kuvittelemaan tulevaisuuden ilman lapsia, elämä on ihanaa vain hänen kanssaan. :) meillä kanssa teininä porukassa puhuttiin että tähän ikään mennessä olis jo lapsia, LOL! olen nähnyt lähteltä lapsettomuutta, ja se on muuttanut käsitystäni lapsista/perheenperustamisesta paljon.

    Mulla on vähän sama juttu, jotkut lapset ovat ihan kivoja, reippaita ja hyväkäytöksisiä, kun taas toiset lapset niin rasittavia kun juoksevat päin ja rääkyvät julkisilla paikoilla ja vanhemmat eivät tee mitään. Mulla on maailman ihanin 2-v kummityttö joka on ainoa lapsi johon olen ikinä kunnolla kiintynyt, mutta ei hänkään ole saanut minulle ”vauvakuumetta”. Koirat herättävät minussa enemmän tunteita kun vauvat, koiranpentu on paljon suloisempi kun ihmisvauva.

    • Niin, teininä ehkä ajateltiin elämää aika yksioikoisesti. Vanhemmiten onneksi ajatukset hieman kypsyvät. :)

      Niin, no samaa mieltä. Mutta kaippa se on sitten eri asia jos oma lapsi rääkyy ja huutaa julkisella paikalla kuin vieraiden lapset. Ja samaa mieltä siitä, että koira tai kisuvauvat ovat ihan mielettömän söpöjä mutta kaikki vauvat eivät kyllä. :D

  24. Pienet lapset eivät herätä minussa mitää kovin kummosia tuntemuksia. Hävettää myöntää, mutta joskus saatan puhua lapsesta kun eläimenä. En oikeen hahmota että se konttaava otus on ihminen, varmaan koska se ei puhu ja käyttäydy vielä kun ihminen. Ilmoittaa vaan huutamalla tarpeensa, toki tempperamentti löytyy. Mutta niinhän eläimiläkin on… Onhan ne ihmislapset ihan söpöjä kun ne eivät huuda😂

    Olen aina ajatellut että hankin lapsia sitten joskus kun aika on sopiva. Tuntuu silti etten ole asiaa oikeasti edes ajatellut, kunhan olen vaan sanonut etten saa vieroksuvia katseita… Edelleen en kyllä tunne mitään intoa hankkia. Olenhan niin nuorikin vielä, joten minun ei tarvi päätäni sillä vaivata. Viiden vuoden päästä ihmiset alkavat tod. Näk huomauttelemaan. Poikaystävän kanssa olen kyllä seurustellut niin kauan että moni odottaa että mennään naimisiin ja hankitaan lapsia. Sitä naimisiin menoakaan ei kyllä varmasti tule tapahtumaan pitkään aikaan :’) en ole myöskään häistäkään ikinä unelmoinut, riittää kun toinen todistaa muilla keinoin että on sitoutunut.

    Näin meitä löytyykin kaikenlaisia ihmisiä, jos nyt vaan pysytään niinä omina tyyppeinä eikä taivuta niihin yhteiskunnan/ympäristön odotuksiin :’)

    • Kuulostaa hyvinkin tutulta. Itsekään en erityisemmin ole häitä miettinyt tai niistä unelmoinut. Mulle on tärkeää olla onnellinen tässä hetkessä ja se riittää! :-)

      Kaikkea hyvää tulevaisuuteesi ja eteen tuleviin päätöksiin! Tsemppiä!

  25. Olen reilusti sinua nuorempi, ja sanotaanko että yläasteikäisenä ajattelin juurikin noin. Vannoin kaikille etten ikinä hanki lapsia (tällöin minulla oli useampi vauvaiässä oleva pikkusisarus), ja vaikka minulta luonnistui silloin näiden pikkuisten perushoito vaipan vaihdosta nukutukseen, olin sitä mieltä että ei, ei eikinä. Myös naimisiin menosta vouhkasin että sekin johtaa eroon ja mikään parisuhde ei kestä. Muu kaveripiiri oli taas silloin jo suunnitellut tulevat häänsä ja nimennyt lapsensa, suunnitellut omakotitalot ym. kaikilla muilla oli myös jo ensimmäiset seurustelusuhteet takana mutta minä kammosin jo pelkkää kevyttä sitoutumista. Joku kapina varmaan sisälläni sitten vielä yliampui ja halusi protestoida kaikkien mielipiteitä ja normeja vastaan, olin tietysti myös avioeroperheen lapsi mutta niin oli moni muukin. Silloin kyllä rakastin yli kaiken kissoja joita lapsuuden kodissani oli :D

    Nyt vuosia myöhemmin kaikki on muuttunut oikeasti itsestään. Ollaan viitisen vuotta seurusteltu avomieheni kanssa, kihlat vaihdettu ja pieni elämä kasvaa sisälläni. En oikeastaan missään vaiheessa ajatellut että ahaa, nytpä haluankin tätä ja tuota, vaan kaikki on tullut ajallaan. Tottakai meilläkin on ollut kriisit ja näitä asioita on keskusteltu läpi jo ennen kun ovat tulleet vuosien saatossa ajankohtaiseksi. Ja vaikka itse tosiaan olen nähnyt ja elänyt lapsen silmin sen karmean avioerohelvetin ja muut kriisit työttömyydestä ja rahattomuudesta perheessä, en ole näitä stressanut liiaksi aikuisiällä, kaikkea ei voi ennustaa ja tietää etukäteen.
    Olenkin sitä mieltä että kun elämäntilanne on oikea ja kumppanin kanssa parisuhde vakaa ja tasapainoinen, tulee se äitiys/vanhemmuus siinä luonnollisesti, siis JOS tulee. Tietysti sitä miettii ja mietin minäkin edelleen että mitä se elämä sitten on kun meitä on kolme, mutta pointti siis se että kutakuinkin luonnollisesti nämä asiat tuli ajankohtaiseksi :) Ja väheksymättä sitä kääntöpuolta, eihän kaikki oikeasti koskaan halua lapsia vaan olla pieni perhe vaikka sen koiran kanssa, ja parempihan se on kuin väkisin muita miellyttäen lapsien väkerrys, pääasia että itse on tyytyväinen eikä ainakaan ikinä miellytä muita tai esim. yritä paikata elämäänsä näin isoilla asioilla.

    • Niin. Itsehän en siis asiaa sinällään vannota tai toitota jengille, mutta sisimmässäni minulla ei ole äitifiilistä vielä tavattu.

      Olen samaa mieltä, että luonnollisuus ennenkaikkea. Tuollaisten valintojen tulee syntyä luonnollisesti ilman turhia painostuksia suunnasta tai toisesta. Ihanaa odotusaikaa sinulle ja kaikkea hyvää elämääsi! :-)

  26. Kyllä todella täytyy ihmetellä tuota ylenkatsomista jota lapsettomat saavat niin monesti äideiltä osakseen.
    ”Lapsettomat ohittavat tärkeän kehitysaskeleen” ja oikeinko se lapsettomuus näkyy päälle päin ihmisestä, ”miles away?”

    Sanoisin että tälläisiä lausuntoja antavasta äidistä näkyy kilometrien päähän korkeintaan idiotismi, jos ei myös vatsamakkarat tai jokin muu epävarmuuden ja katkeruuden ruokkija.

    • Niin, minäkin kuulin taannoin, että menetän todella paljon jos en tahdo lapsia. No kysyin, että mitä ihmettä menetän? Niin vastaus oli, että vaan äidit voivat ymmärtää… Yeep, no siis enhän menetä mitään jos en tiedä edes mitä menetän. :)

  27. Älä ihmeessä tee lapsia jos siltä tuntuu!
    Se kolmas maailmansota on ihan ovella, kaikki on mennyttä kumminkin! ;)

  28. Alle 3-kymppisenä ajattelin lastenteosta kuten sinäkin. En tykännyt erityisesti lapsista, en halunnut vauvoja syliini. Ajatus kaikesta siitä vastuusta ahdisti. Pelkäsin synnytystä ja sitä, että kaikki muuttuisi lapsen myötä. En tykännyt huutavista lapsista bussissa ja kavereidenkaan lapsia en jaksanut kovin kauaa. Eläimiä olen rakastanut aina..

    Jostais syystä sitten 30v synttäreiden jälkeen päätimme kuitenkin miehen kanssa, että lapsi saa tulla, jos on tullakseen. Edellenkään en kokenut vauvakuumetta. Ehkä lähinnä uteliaisuutta, halusin tietää, millaista on olla äiti. En halunnut jäädä sitä kokemusta vaille..

    Ja kas kuinka kävikään.. Aloimme odottaa kaksosia. Se oli iso shokki. Kaksoset meille – minä en ole mikään äiti-tyyppi!!! Yksikin olisi riittänyt.. No, ajatukseen kaksosista sopeutui vähitellen. Ja lasten synnyttyä omien lasten hoitaminen tuntui vaan niin luonnolliselta. Vaikka ajoittain on ollut raskasta, on myönnettävä, että lapset ovat parasta elämässäni. Ylivoimaisesti. Mikään asia ei tee minua yhtä ylpeäksi, moni asia elämässä on saanut uuden merkityksen. Ja koska lastentekoa oli harkittu pitkään, ei edes ne raskaat hetket olleet liian raskaita. En yllättynyt vanhemmuuden sitovuudesta. Minulla kun ei ollut ruusunpunaisia kuvitelmia äitiydestä, kuten ehkä osalla on.

    Edelleenkään en juurikaan välitä muiden lapsista. En halua hoitaa muiden lapsia, en halua vauvoja syliini. En tykkää kuunnella raivoavia lapsia edelleenkään mutta nyt tiedän, että kyse ei ole välttämättä siitä, etteivätkö vanhemmat olisi kasvattaneet lapsiaan. Lapset nyt vasn käyttäytyvät välilä ns. ’huonosti’. Hehän ovat lapsia. Ja siksi kun näen kaupassa huutavat taaperon, hymyilen nykyisin sen lapsen äidille kannustavasti sen sijaan, että mulkoilisin häntä ärsyyntyneenä.

    Vaikka omat lapset ovat tärkeintä ja merkityksellisintä elämässäni, enkä koskaan kadu päätöstämme.. Pystyn silti kuvittelemaan, että olisimme lapsettomina onnellisia ja elämämme olisi aivan yhtä tyydyttävää. Erilaista kylläkin.

    Ollaakseen hyvä äiti, ei siis tarvitse tykätä kaikista maailman lapsista. Eikä tarvitse ’kärsiä’ vauvakuumeesta. Riittää, kun tykkää omista lapsiaan. Ja se rakkauden tunne syntyy aikalailla itsestään.

    • Onnea kaksosista! Ihanaa kuulla tällaistakin tarinaa, jossa äiti ei ole mikään luontainen mamma tai edes lapsista kiinnostunut ennen omien saantia. Hyvä kanta siis. :)

      Itse tahdon katsoa avoimin mielin tulevaan, eli eihän sitä koskaan tiedä. Itse kuitenkin toivon, että tällaiset tunteet ja halut tulevat luonnostaan jos ovat tullakseen. Turhaan sitä väkisin alkaa elämäänsä tällaisia niin suuria päätöksiä vääntämään. Ja itseasiassa omalla kohdallani ei olisi kyllä edes yhtään ajankohtaista. Koskaan ei voi tietää mitä elämässä on viiden vuoden päästä, elämä on arvaamatonta. :)

  29. Vaikka minulla on aivan päinvastainen tunne, kerron silti muutaman sanasen aiheesta.

    Itse olen aina tiennyt haluavani lapsia jopa ennen poikaystävääni. Oikean miehen tavatessani tämä tunne vain vahvistui entisestään että jonain päivänä meistä tulee perhe. Minulla on ollut koko tämä aika älytön vauvakuume kun mieheni kanssa yhdessä oltu, sen tunteen kyllä tietää kun on valmis äidiksi, eikä tarvitse epäröidä. Olisimme jo nyt valmiita perustamaan perhe, mutta olemme ajankohtaa kuitenkin muista syistä siirretty. Tietysti minuakin jännittää tulevat elämänmuutokset lapsen tulon jälkeen, mutta sekin tuntuu jotenkin niin luonnolliselta ”näin tämän kuuluu mennäkin, kyllä me pärjätään”.

    Oletko yksin näiden ajatuksiesi kanssa, kaihertaako tämä jopa parisuhdettasi? Jos itselläni olisi epävarma tunne yhteisestä tulevaisuudesta, en alkaisi leikkimään kotileikkejä kun sinun iässäsi näin ”kuuluu” tehdä. Varsinkaan jos sitä vauvakuumetta ei tippaakaan pode.

    ps. täälläkin myös kova kisukuume<3

    • Tästä kyllä huomaa kuinka erilaisia kaikki olemme. Ehkä sinä olet luontainen äiti mikä ei sekään todellakaan ole huono seikka! Tällaisille tyypeille sitä eniten lapsia suokin. :)

      Nykyisessä elämäntilanteessani aihe ei ole ajankohtainen ja parisuhteessa en ole koskaan ollut ihmisen kanssa, joka ei ajattelisi samalla tavoin tästä asiasta. Eniten sitä hiillostusta on tullutkin ulkopuolelta, ihmisiltä jotka olettavat 30-vuoden kynnyksellä lapsia tehtävän. Onneksi kukaan muu ei päätä elämästämme kuin me itse. Vastoin tahtoa olisi kauheaa ryhtyä yhtään mihinkään…

  30. Yhtenä päivänä se ajatus omasta skidistä ei enää ahdistakaan. Ja yhtäkkiä näät vaan raskaana olevia naisia…..

  31. 28-vuotiaana on luonnollisesti vielä vuosia peliaikaa, mutta mikäli takaraivossa kytee pienikään epäilys siitä, että haluaisikin lapsia myöhemmin, niin nyt jos koska viimeistään kannattaa alkaa etsimään miestä, jolla on samanlaiset tavoitteet.

    Itse olen 36-vuotias sinkku ja täytyy todeta, että lapsihaaveet on jo heitetty romukoppaan, mikäli ei ihmeitä tapahdu. Ensinnäkin kaikki kunnolliset miehet alkavat tässä iässä olemaan pitkälti varattuja. Jäljellä on pääosin jollain tavalla ongelmallisia tyyppejä, jotka eivät ole yrityksistä huolimatta onnistuneet pariutumaan. Ja toisaalta 30++ alkoi jo olemaan naiselle sellainen ikä, etten itse enää viehättänyt vastakkaista sukupuolta samoin kuin nuorempana. Iällä vaan on ihan käsittämätön merkitys, vaikka olisi minkälainen huippumalli.

    Mutta miten itse päädyin tähän tilanteeseen? Olen varmaan aika klassinen tapaus siinä, että vehtasin vuosikaudet paikoillaan junnaavassa parisuhteessa toivoen ja odottaen, että mies olisi halunnut enemmän… Minulla ei ollut kiire enkä myöskään haaveillut perheen perustamisesta, joten annoin ajan kulua ja olin kärsivällinen. Lopulta mieheni jäi kiinni salasuhteesta ja erosimme, mutta suhde jäi kytemään vielä vuosiksi. Yritin antaa anteeksi siinä kuitenkaan onnistumatta. Tuhlasin tärkeimmät vuoteni mustasukkaisuuteen ja epävarmuuteen, kun luottamus oli rikottu…

    Ja nyt tuntuu, että elämästä todennäköisesti jäi kokematta jotain merkittävää. Vähän sama, kuin olisi elänyt elämänsä rakastumatta kertaakaan, saamatta ensimmäistäkään orgasmia tai muuta järisyttävää. En ikinä käyttänyt kaikkea sitä potentiaalia, johon minut on luotu.

    • Hei, kiitos kommentistasi. Olet nyt 36-vuotias ja oikeasti sanoisin, että olet kyllä vielä nuori. Itse ainakin omistan sinun ikäisiä ystäviä ja yksi heistä on löytänyt rakkauden vielä plus neljänkymmenen iässä. Ei kait se siis todella tänä päivänä siten mene, että yli kolmekymppiset eivät kiinnosta miehiä? Ei ainakaan minun kokemuksieni mukaan. :) Ehkä olet tavannut niitä vääriä tyyppejä tai kuljet vääränlaisissa piireissä? Tai sitten et kulje missään?

      Tuo oli kuitenkin hyvä pointti, että huonoon suhteeseen ei todellakaan kannata jäädä. Tuota olen itsekin paljon pohtinut elämässäni mutta joskus ihmiset muuttuu ja eteen tulee haasteita. Ei noissa tilanteissa mieti omaa ikää, eikä sitä kannatakaan. Ei oikeasti auta kuin mennä positiivisesti eteenpäin! Ja tarvittaessa ei kannata pelätä sitä eroamista. Jos ongelmat eivät ratkea, turhaan sitä jää roikkumaan huonoon.

      Toivon sinulle kaikkea hyvää ja ennenkaikkea ettet ajattelisi noin pessimistisesti. Olet kuitenkin vielä nuori ja olen ihan varma, että tulet vielä kokemaan ja paljon! Se, että kohtaa sen molempia osapuolia tyydyttävän tosirakkauden saattaa viedä aikaa. Kaikkea hyvää ja ole kärsivällinen <3 Katso elämää positivisesti eteenpäin niin se varmasti eteesi hyvää tuo!

  32. Hei!

    Täällä kirjoittelee vähän yli 30v parisuhteessa oleva nainen. Ikinä ei ole ollut vauvakuumetta, ja enempi fiiliksiä aiheuttavat vaikka toisten ihmisten koirat, kuin vauvat ja lapset. Lasten haluamisen suhteen on ollut aika neutraali linja aina, eli EHKÄ joskus. Sellaista suurta varmuutta suuntaan tai toiseen ei asiasta ole ollut. Ei ole tuntunut elämä tyhjältä ilman, vaan olo on ollut näinkin ihan onnellinen. No, tänä vuonna kävin gynellä ihan perustarkastuksessa, jossa lääkäri sitten totesi että hänellä on vahva endometrioosiepäilys. Eli lapsia voisi olla hyvin vaikea saada. Kuulemma jos haluaisimme, niin ”yrittäkää nyt heti, ja tulkaa vuoden päästä takaisin niin katsotaan aloitetaanko hoidot”. Ja mitä pidemmälle asiaa lykkäisi, sitä vaikeammaksi homma kävisi. Ja minä kun olin vain mennyt perustarkastukseen… Pelotti, että jos jossain vaiheessa myöhemmin haluaisin lapsia, en ehkä niitä saisikaan. Tuumailin asiaa noin kuukauden, mieskin kuuli tietysti lääkärin sanat. Nuo sanat saivat minut miettimään, että pitäisikö kumminkin? Päätettiin kokeilla, ja meillä sitten tärppäsi heti. Shokki oli aika suuri! Nyt kun tässä asiaa on ehtinyt sulatella jo muutaman kuukauden, niin onhan sitä innostunutkin asiasta. Ja ehkä tärkeimpänä on tullut se ajatus, että kyllä luonto hoitaa asian varmasti niin, että jos se lapsi sieltä tulee, niin sitä omaansa varmasti rakastaa:) Eli jokainen tehköön jos haluaa, ja toivottavasti haluaville lapsia suodaan :) Ja onnen tekee jokainen meistä itse ja omalla tavallaan! Ihan ilman lapsiakin.

    • Ohoh, olipas mielenkiintoinen tarina sinun elämästäsi. :)

      Aina asiat eivät tosiaan mene kuin saduissa. Toisinaan elämä saattaa tuoda eteen noinkin vaikeita valintoja, joista sitten tulee päättää mitä tekee. Ja todellakin uskon, että äidinrakkaus herää ihan luonnostaan sitä omaansa kohtaan. Ei varmasti kovinkaan moni pidä vieraiden lapsista mutta kyllä se oma taitaa aina oma olla.

      Paljon onnea teille ja kaikkea hyvää tulevaisuuteen! <3

  33. Ei liity postaukseen sinällään, mutta sulla on tässä ihanan raikas meikki! kiva toi huulipuna, mikä sävy? :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 1
Tykkää jutusta