Yksin olemisen vaikeus

Tänä päivänä monien on hyvin vaikeaa olla yksin. Yksin olemisella en nyt tarkoita yksinäisyyttä tai edes satunnaisia itsekseen vietettyjä hetkiä, vaan ihan itsensä kanssa elämistä. Sinkkuna olemista.

Tämä ilmiö on ihmetyttänyt minua aina. Tiedän nimittäin useita aikuisia tuttavapiiristänikin, joilla on jatkuva tarve seurustella. Suhteesta hypätään aina samantien seuraavaan, ihmissuhteet ovat ikäänkuin vaihtokauppaa. Itselleni tämä on niin vieras ilmiö mutta toisaalta, onhan minun aina ollut vaikea ihastua saatika sitten rakastua.

IMG_5359-001

Miksi ihmisten on niin hankalaa olla itsekseen? Tuntuuko sinkkuna ollessa sille, ettei ole kokonainen ja kaipaa ollakseen eheä rinnalle toisen ihmisen? Pelottaako ehkä yksinäisyyden tunne, vai onko kyse puhtaasti siitä ettei osata olla sinkkuna? Onhan niitäkin ihmistyyppejä, jotka eivät vaan osaa. Toisaalta veikkaan, että nämäkin seikat on hyvin pitkälti kotoa opittuja ja osittain sieltä lapsuudesta tavalla tai toisella mallinnettuja. Hurjan monella ihmisellä on läheisriippuvaisuus ja toisilla sitten vastaavasti sitoutumiskammo tai torjuva asenne kumppaniehdokkaita kohtaan. Onkohan normaalia välimaastoa olemassakaan?

Itselleni parisuhde on jotain suurta. Se on oikeastaan suhde jossa ollaan sillä tähtäimellä, että vietetään lopun elämää yhdessä. Ihmisiä joiden kanssa näin vahvoja tunteita kykenee tuntemaan on mielestäni jokaiselle tietty määrä. Veikkaisin koko elämän aikana 2-3. Ne kaikki muut sitten ovat monelle sitä ”täytettä”, ihastumisia ja jotain muuta kuin todellista rakkautta. Henkilökohtaisesti koen, että en tarvitse elämääni näitä täytetyyppejä. En tarvitse parisuhdetta tekemään elämästäni täydellistä tai ylipäänsä tuomaan elämääni siitä puuttuvaa sisältöä. Osaan olla yksin ja itseasiassa nautin itsekseenkin olemisesta. Koen, että olen mieluummin yksin kuin parisuhteessa jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa en voisi kuvitella astelevani alttarille. Jonkun mielestä ehkä hyvin vanhakantaista, mutta minkäs ajatusmaailmalleen tekee. :)

IMG_5356

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö haluaisi joskus naimisiin ja sitä rataa. Uskon, että elämä tuo senkin hetken vielä kohdalleni jos näin tarkoitettu on. En kuitenkaan tahdo elää jatkuvasti jotain tulevaa etsien ja odottaen, vaan tahdon elää tässä hetkessä. Nauttia elämästäni sellaisena, kuin se tällä hetkellä on. Uskon myös näissä suhdeasioissa hyvin luonnolliseen meininkiin. Ihmiset kohtaavat jos heidän on tarkoitus kohdata. Klikkaa jos on tarkoitus klikata. Kyllä sen oikean kemian tuntee muuallakin, kuin vatsanpohjassa.

Toisaalta vaikka tiedän useita jotka tarvitsevat parisuhteen, tiedän myös ihmisiä joilla on samanlainen ajatusmaailma kuin itselläni. Tunnen näiden naisten kanssa jollain tapaa ihan erityistä sielunkumppanuutta. Se on joku sellainen vahvuus joka meitä yhdistää. En tokikaan tarkoita, että ihmisten tulisi olla suunnattoman vahvoja yksin, sillä me tarvitsemme toisiamme. Silti mielestäni parisuhde ei tuo aina meille sitä mitä me etsimme. Usein nimittäin koetaan jotain tyhjyyden tunnetta ja hakemalla haetaan sitä täyteyttä elämään. Mistäs muualtakaan kuin ihmissuhteista ja toisinaan jopa irtosuhteista. Loppupeleissä sitä kuitenkin useimmiten havahtuu siihen, että nämä suhteet ovat kovin onttoja. Yleensä se rakkaus ja rauha löytyy ihan muualta.

IMG_5358-2

Nämä asiat mietityttävät. Toisinaan vaan järkytyn kuinka nopeasti hypätään uuteen suhteeseen. Miten jotkut edes pystyvät kuukauden päästä edellisestä rakkaudesta sanoa rakastavansa jo toista? Tämä on itselleni niin utopistista mutta toisaalta, eihän tässä kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. Me ollaan hyvin erilaisia ja myös ihmissuhteiden suhteen tämä erilaisuus näkyy toisinaan erityisen vahvasti.

Vai mitä te ajattelette? Onko lähipiirissänne ihmisiä, jotka vaihtavat suhdetta kuin sukkaparia? Tai onko omassa elämässänne ollut usea parisuhde toisen perään? Olisi mielenkiintoista kuulla etenkin teiltä, jotka hyppäätte suhteesta toiseen, että miten ja miksi? Vai onko asiaan edes sen kummempaa selitystä? :)

On my way

35 vastausta artikkeliin “Yksin olemisen vaikeus”

  1. Tähän tekstiin ei voi muuta sanoa kuin että aamen :D Ajattelen pitkälti samalla tavalla asiasta kuin sä. Paria kaveria olen kyllä kauhistellut kun ovat hypänneet vieläpä pitkistä parisuhteista ihan parissa kuukaudessa seuraavaan. Itseni kohdalla meinaan kuulostaisi todella absurdilta. Juttelin kyllä yhden noin 35-vuotiaan työkaverini kanssa, joka kertoi olleensa teinistä asti miltei koko ajan parisuhteessa. Hän sanoi ettei se johtunut siitä, ettei olisi osannut olla jotenkin yksin, vaan että kivoja poikia/miehiä on vain heti ilmaantunut vanhan suhteen päätyttyä :D

    • Nojoo, samaa mieltä.

      Mutta miten osaa edes katsella niitä kivoja ja komeita poikia heti suhteen päätyttyä? En ymmärrä. Itse olen ehkä niin vanhakantainen, että tarvitaan hajurakoa uuden suhteen aloittamiseen. :D Ja toisaalta ei myöskään kiinnosta. Ehkä tässä ollaan vähän outoja. :)

  2. Mä oon niin sun kanssa samaa mieltä. Mä nautin, isolla N:llä, yksinolemisesta. Tottakai myös seurasta, mutta en jaksa koko ajan olla siinä niin että joku toinenkin on samassa asunnossa koko ajan.
    Mä oon sitä ihmistyyppiä joka vetää pään sisällä tanssit ja juhulat, kun joku ilmoittaa meneväsä jonnekkin ja saan olla yksin. :D Kun lähtö on koittanut teen sen oikeasti ja laitan kännykän kiinni ettei kukaan vahingossakaan ota yhteyttä. Sitten teen mitä huvittaa.
    Mun tulevan elämänkumppanin täytyy olla vähän samanhenkinen, koska mä en vaan jaksa olla yhdessä samankaton alla koko ajan ilman että menee hermo johonkin ennenpitkää.

    • Haha, osittain olen kyllä vähän samanlainen. Tosin pidän kyllä ihmisten seurasta mutta en kaipaa seuraa siksi ettenkö viihtyisi itsenikin kanssa.

      Mielestäni itsenäisyys myös miehessä on siistiä! En koskaan jaksaisi ketään ripustautujaa.

  3. Erittäin hyvä ja asiallinen blogiteksti! Oon ihan samoilla linjoilla, kuinka voi rakastaa toista uutta ihmistä tyyliin kuukausi eron jälkeen on myös itelleni mysteeri. Oli pakko tallentaa tää teksti! 😊 hyvää kesää☀️

    • Niin, itse en kykenisi mutta ehkä joku toinen tosiaan kykenee. :)

      Ja kiitos!

  4. Niin, moni pelkää yksinäisyyttä. Siis sitä yksinäisyyttä mikä tulee kun ei ole muita kuin minä. Pelätään sitä, ettei tiedä milloin yksinäisyys loppuu vai loppuuko se ikinä. Sitä kai pelätään siksi, että kun on ”loputtomasti” yksin niin joutuu kohtaamaan itsensä. Miksi minä ole tällainen kuin olen, miksi ajattelen näin kuin ajattelen, miksi käyttäydyn kuin käyttäydyn, mistä se johtuu ja mitä MINÄ voin tehdä sille että voin paremmin ja tulisin paremmin toimeen ihmisten kanssa. Kysymys jota havahdutti itseni eroni jälkeen oli se, että vaikka erosin ”pahan oloni aiheuttajasta”, eli ex-miehestäni, niin miksi minulla on silti huono olla?

    Kun menee suoraan suhteesta toiseen, voi ulkoistaa vastuun omien sisäisten ongelmien ratkaisemisesta toiselle ihmiselle. Ei tarvitse itse ajatella ja tehdä asialle niin paljon. Parisuhteessa voi niin monen asian laittaa toisen syyksi tai ansioksi. Kun on hyvä olla, ajatellaan että se toinen ihminen on sen hyvän olon minulle tuonut ja hänen kuuluu tehdä se. Kun on huono olla, voi syyttää siitä toista ihmistä tai sitä että ”meillä on nyt parisuhteessa huono jakso ja siksi minä voin huonosti”. Ei tajuta, että se huono olo on MINUN sisälläni, ja siksi se on myös parisuhteessa. Että voisi olla parisuhteessa tasapainoisesti ja hyvin, pitää ensin olla itsellä hyvä olo. Pitäisi myös osata ottaa osittaisvastuu sen toisen hyvästä olosta, pystyä tarjoamaan toisellekin jotain. Ei voi tarjota toiselle hyvää oloa jos sitä ei itsellä ole.

    Luin tässä äskettäin viisaan lauseen; minä voin antaa rakkautta toiselle vain, jos rakkaus asuu minussa. Jos rakkaus ei asu minussa niin ei minulla ole rakkautta annettavanani vaan voin pelkästään pyytää rakkautta. Jos minä vain pyydän rakkautta niin mitä minä annan toiselle? Miten annan toiselle rakkautta ja hyvää oloa, jos rakkautta ja hyvää oloa ei ole minussa itsessäni?

    Luulisin että näitä kysymyksiä kannattaa jokaisen eronneen miettiä ennen kuin menee uuteen suhteeseen. Jos siis haluaa miettiä, eihän kenenkään ole pakko, mutta näin minä ajattelen.

    Anteeksi syvällisyys, mutta tähän minut on nyt kahden vuoden yksin olo johtanut :) Mukavaa viikon jatkoa ja kesää!

    • Aamen, ihana kommentti ja kovin viisaita sanoja! :))

  5. Loistava teksti jälleen! En voisi enempää olla samaa mieltä sun kanssas :D Itse elin yksin 27-vuotiaaksi asti. En vaan kertakaikkiaan kestänyt ajatusta, että pitäisi seurustella, koska niin kuuluu tehdä. Enkä halunnut ”tyytyä” kehenkään ihan ookoohon, vaan – samalla ajatuksella kuin sinä – sitten kun miehen rinnalleni löydän, niin hän on se, jonka kanssa alttarille astelen ja jonka kanssa perustan perheen ja vietän loppuelämäni. Ja nyt olen onnelliset 4 vuotta tuon elämäni miehen kanssa viettänyt.
    Mitä yksinoloon tulee, niin rakastin sitä sinkkuna ja rakastan sitä edelleen. Täydennämme mieheni kanssa toisiamme loistavasti siinä suhteessa, että hän viihtyy paljon ystäviensä kanssa ja omien harrastustensa parissa, jolloin minä saan viettää aikaa yksikseni, omissa oloissani, koirani kanssa tai harrastuksissa. Ja tiettyhän mullakin on omia ystäviä, mutta jotenkin se yksinolo on ollut aivan lapsesta asti hyvin tärkeää mulle ja tarvitsen sitä joka päivä. Siksi onkin vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät osaa/halua olla yksin. Mutta onneksi meitä on monenlaisia :)
    Oon huomannut tekstiesi perusteella, että sulla on paljon samanlaisia ajatuksia näistä ”syvällisemmistä” aiheista kuin itselläkin. Jatka samaan malliin, blogiasi on ilo lukea, ja se tuo ilon lisäksi hurjasti inspiraatiota päivään! Oikein hyvää kesää sulle! :)
    (terkuin pitkäaikainen lukijasi, joka kommentoi ensimmäistä kertaa :D)

    • Kuulostaa hyvin omanlaiseltani ajatusmaailmalta. Ja suhteessasi kuulostaa olevan kaikki hyvin, mahtavaa. Samankaltaisia asioita itsekin suhteessa odotan…

      Ja kiitos! Aivan ihanasti sanottu, hyvin kannustavaa. Halaus sinne. :))

  6. Mä vähän poikkean aiempien kommentoijien linjasta ja sanoisin ehkä vähän harmistuneeni siihen, millainen jokseenkn arvosteleva sävy tekstistä välittyi. Koskaan ei voi tietää, mitä on taustalla, kun ihminen löytääkin uudelleen edellisen parisuhteen päätyttyä muiden mielestä ”täyte”tyypin, jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä; on jotenkin turha mennä tuomitsemaan ihmisiä, jotka ilmeisesti eivät ole ”kokonaisia” vaan sen sijaan ”läheisriippuvaisia”, jos viihtyvät parisuhteessa.

    Itse en ole seurustellut ikinä kuin yhden ja saman tyypin kanssa, jota ennen 22-vuotiaaksi asti tuli harrasteltua jonkin verran irtosuhteita. Irtosuhteet jäivät irtosuhteiksi nimenomaan sen vuoksi, etten kokenut löytäväni näistä ihmisistä sellaisia, joiden kanssa haluaisin mennä joka ilta yhdessä nukkumaan ja joiden vierestä haluaisin herätä. Hetkellinen läheisyys ja jännittävät kohtaamiset uusien ihmisten kanssa eivät välttämättä ole merkki siitä, että olisi vaikeaa olla yksin, vaan ne olivat hauskoja tapoja tavata kevyissä merkeissä mukavia tyyppejä (ja tietysti päästä sänkyyn). Kun poikaystävää ei ollut tullut vastaan, miksei pitää hauskaa toisella tavalla ilman sen vakavampia ajatuksia?

    Olen ehkä itse enemmän sitä mieltä, että vaikka joo olisi kiva ajatella niin että ”Ihmiset kohtaavat jos heidän on tarkoitus kohdata”, on todellisuus vähän monimutkaisempaa. ”Sen Oikean” odottelu ja kivojen tyyppien kanssa olemisen kokeilematta jättäminen ovat itseni mielestä vähän sen tuhlaamista, että antaisi mahdollisuuden ehkä yllättävällekin rakkaudelle. Tai mitä sitten, jos juuri oikeanlainen ihminen sattuisi kohdalle vasta se kuukausi edellisen eron jälkeen? Mitä sitten jos ihan oikeasti rakastatkin nopeammin kuin olet ajatellut, että voisit rakastaa?

    Itse tiedostan esimerkiksi hyvin, että olin poikaystävälle jossain määrin laastarisuhde alkuun; hän taas oli minulle jännittävä parin illan juttu, joka alkoikin tuntua yllättävän hyvältä. Kummallakaan ei ollut heti sellaista ajatusta, että tässä tämä nyt on, vaan kun hetki kokeiltiin, huomattiinkin, että ei vitsi, mitä olen löytänyt. Viimeinen asia, jota lähipiiriltä oltaisiin kaivattu olisi ollut silmien pyörittely ja kommentointi siitä, miten nopeasti poikaystävä löysikin uuden parisuhteen. Kenelle muulle kuin meille asia kuuluu ja miten kukaan muu voi tietää, millaisia asoita taustalla ollaan käyty kummatkin suunnallamme läpi? Kuka on väittämään, että ilmeisesti olitte sitten yksinäisiä ettekä viihtyneet ilman toista ihmistä?

    Mulla ei ole tietysti sellaista ajatusta, että täytyisi vielä tietää, haluanko joskus naimisiin tämän ihmisen kanssa. Olen vähän sitä mieltä, ettei tarvitsekaan; tarvitsee vain tietää, että tuntuu hyvältä olla yhdessä ja että voidaan suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Kirjoitat paljon läheisistä ihmisistäsi esimerkkeinä niistä, jotka ”vaihtavat suhdetta kuin sukkaparia”, mutta itse taas osaisin nimetä useamman sellaisen, joka stressaa jossain määrin liikaa siitä, että onko tämä nyt se oikea ja että ollaanhan me nyt vielä 80-vuotiaina yhdessä ja mennäänhän me naimisiin ja että onhan tämä nyt ”jotain suurta”. Kannatan itse ehkä vähän rennompaa meininkiä – sitä, että kokeillaan ja katsotaan ja tietenkin jos ei klikkaa niin sitten annetaan olla. ”Tosissaan muttei vakavasti” on mielestäni aika hyvä sanonta ja sopii tähänkin yhteyteen.

    Ajatuksia herättävä teksti, kiitos :) Lähinnä en pitänyt siitä, millä tavoin kirjoitit lähipiirisi ihmisistä. Itsestäni ei ainakaan olisi kovin kiva tunnistaa itseäni sukkaparien vaihtajana.

    • Kiitos sinulle tästä näkökulmasta!

      Heti alkuun tahdon täsmentää, että puhuin tuttavista. Se ei ole sama kuin läheiset. Vaikkakin toisaalta yhtälailla kysyisin ystävältäni joka vaihtaisi miestä alituiseen, että onko kaikki hyvin? Ystäväni tietävät oman arvomaailmani ja he eivät loukkaantuisi tällaisesta. :)

      Toisekseen jos olet oikeasti ihmisen kanssa jonka kanssa haluat olla ja josta olet varma niin miksi loukkaantuisit jos joku toinen kyseenalaistaisi suhdettanne? Sinä ainoastaan tiedät mitä tunnet. Muistan itse aikanaan kun eksäni kanssa alettiin seurustelemaan hyvin moni sanoi minulle että älä ala tuohon. En kuitenkaan kuunnellut koska tiesin itse mitä siinä jutussa on. Mulle ainakin oli ihan sama mitä kovin läheisetkin mulle silloin suhteesta sanoi. Sinä itse tiedät ja tunnet!

      Yhdenillan jutuista olen sitä mieltä, että kukin tyylillään. En vaan valitettavasti tiedä ketään jota ne eivät olisi rikkoneet. Ehkä mulla on liian herkkiä ystäviä. :) Mutta noissa hommissa kukin tyylillään. Omat kokemukseni ovat noiden suhteen huonoja ja voin sanoa, että mitään hyvää ne eivät ole elämääni tuoneet.

      Niin ja mielestäni on eri asia tapailla kuin seurustella. Tapailla voi hyvin rennostikin mutta seurustelu on itselleni vakavempaa. Ja itse uskon johdatukseen joten en nää kohtaamisia monimutkaisena. Toki ihminen tekee paljon itsekin valintoja mutta ihmisiä tulee elämääsi ja polullesi syystä. Näin minä uskon. :)

    • Olen siitä ihan samaa mieltä, että seurustelemaan ryhtyessä aletaan olla oikeasti sitoutuneita ja että siinä vaiheessa ei pitäisi enää olla kyseenalaista se, haluaako tämän ihmisen vai ei. Tekstistäsi sai kuitenkin sen käsityksen, että et oikein vaivautuisi kokeilemaankaan tapailua tai treffailua, jollei kohdalle osuisi heti joku, joka sytyttäisi ja vaikuttaisi hyvältä aviomiesainekselta välittömästi.

      Minä taas en osaa uskoa johdatukseen vaan sen sijaan siihen, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. En olisi esimerkiksi tavannut poikaystävääni, jos olisinkin päättänyt käydä illalla kotona vaihtamassa kengät, kuten olin ajatellut tekeväni. Miljoonat päätökset johtavat hetkiin, joina jonkun tapaa. En ajattele niin, että sen olisi tarkoitettu tapahtuvan; se vain tapahtui. Sen vuoksi vierastan ajatusta siitä, etten itse olisi valmis näkemään vähän vaivaa sen eteen, että tutustuisin mielenkiintoisiin ihmisiin. Jossain oli juuri hyvä kirjoituskin siitä, että samalla tavalla voisi odotella unelmaduunin tupsahtavan käsiin.

      Haluaisin ihan tosissaan tietää, että mitä tekisit siinä tilanteessa, jos täydellinen ihminen saapuisi paikalle siinä vaiheessa, kun olet julistanut, ettet voisi vielä katsellakaan miehien suuntaan. Jos yksinkertaisesti vain löytäisit sellaisen tyypin, jonka kanssa haluat olla. Torjuisitko koko jutun vai uskoisitko siinä kohtaa, että kyseessä on johdatus?

      Niin ja tuohon kyseenalaistamiseen; totta kai läheisen ihmisen mielipide vaikuttaa minuun. Ei todennäköisesti seurustelusuhteeseen – en esimerkiksi ole eroamassa poikaystävästäni, vaikka muutama kaverini on vahvasti sitä mieltä, että pieleen menee – mutta kyllä se omiin tunteisiin vaikuttaa. Ei ole kivaa, että tärkeä ihminen epäilee päätöstäni siitä, ketä rakastan. Olen samaa mieltä siitä, että ”ihan sama mitä muut ajattelevat” koska seurustelusuhteessa olemme vain minä ja poikaystäväni, mutta olisi se silti kivointa, jos minulle rakkaat ihmiset tukisivat päätöstäni :)

    • Oikein ymmärsit, jos mies ei heti sytytä niin en vaivautuisi treffeille lähtemään. Sen verran nimittäin treffeillä käyntiä inhoan ylipäänsäkin eli sellainen huvikseen treffailu ei vaan kiinnosta. :) Mieluummin menen vaikka ystävän kanssa kahville… Nämä ovat siis ainakin tämän hetken fiilikset ja olivat itseasiassa jo nuorempanakin, kun sinkkuna olin.

      Minä taas uskon, että nimenomaan nuo miljoonat päätökset ovat sitä johdatusta. Jos minun on tarkoitus joku ihminen kohdata niin kohtaan hänet esimerkiksi valintojeni kautta. Ja samaa ajattelen siitä duunipaikastakin. Nykyinenkin työtilanteeni on ollut asia johon olen tähdännyt eikä mikään sellainen seikka, että olisin kotona odottanut että jotain tapahtuu. Olen tehnyt töitä blogini eteen ja hain rinnalle osa-aikaista paikkaa. Nykyinen työnikin by the wayssa on tavallaan muutaman hassun sattuman summa eli taas kerran uskon, että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. :)

      Jos tapaisin jonkun mielettömän ihmisen yhtäkkiä arvaamatta niin kyllä uskoisin, että johdatusta on. Ja toki voisin olla avoimin mielin mutta en seurustelemaan kyllä hetkiin alkaisi. Enkä ole siis mitään julistellut suuntaan tai toiseen vaan pohdin tekstissäni lähinnä sitä miksi ihmiset eivät kykene sinkkuna olemiseen.

      Itselleni taas muiden mielipiteillä ei ole niin suurta merkitystä. Moni ystäväni torppasi suhteemme aluksi mutta lopulta jengi tottui ajatukseen ja ei kukaan missään kohtaa enää puolen vuoden jälkeen kehoittanut minua eroamaan kun huomasivat, että olin onnellinen. Kyse oli siis enemmänkin siitä, että ehkä pelkäsivät minuun sattuvan. Toki on ihanaa, että ihmiset tukevat jne. mutta joskus ystävyyssuhteissakin on erimielisyyksiä. Yleensä nuo kuitenkin laantuvat jos tosiaan homma rullaakin mukavasti ja ne pelot ovat aiheutuneet turhiksi. :)

  7. Mulla tuli mieleen että vaikka oonkin nyt sinkku, haluan seksiä kuitenki. Mut siis jätettiin noin viikko sitten melkein neljän vuoden suhteesta. Enkä kyllä voi kuvitellakaan seurustelevani. Että joku seksisuhde tai sitten irtosuhteita. Enkä itse tuomitsisi irtosuhteita välttämättä.

    • Toisille ne sopivat, toisille ei. Mielestäni olet sinkkuna vapaa tekemään kuten tahdot ja jos irtosuhteet tuntuvat hyvälle vaihtoehdolle niin anna palaa. :)

  8. Hyvä kirjoitus! :) Itse kyllä ymmärrän myös sen puolen, että ajaudutaan melko pian uuteen suhteeseen. Itselläni oli esimerkiksi tilanne, jossa paha oli ja huono suhde oli jatkunut useamman vuoden.. Tällöin hetkeksi kuvittelin löytäneeni uuden, mutta aika nopeasti siinä tunnemyrskyssä ymmärsin, ettei se ihan niin helposti käykään ;)

    Olen aina ihaillut ns. itsenäisiä ja vahvoja naisia, jotka viihtyvät niin hyvin yksin, omasta tahdostaan tai sitten ei :D Olen jopa hieman kateellinen jos näin voi sanoa;) Olen ollut suhteessa kovin nuoresta asti ja minusta tuntui välillä, ettei minua ole olemasa ilman sitä toista ihmistä, koska on niin kiinni kasvanut toiseen. Tämä ei välttämättä ole huonokaan asia, palasimme sitten yhteen myöhemmin eron jälkeen ja asiat ovat paremmin. Nyt kuitenkin koen olevani hieman itsenäisempi ja vahvempi ja jos jäisin yksin nyt, haluaisin todellakin pyrkiä löytämään rauhan oman itseni kanssa yksin, vaikka se pelottava ajatus onkin.. :)

    Ihanaa, että nautit elämästäsi, se välittyy kyllä tänne ruudun toiselle puolellekin. Mukavaa kesää Jutta :)

    • Kiitos! :)

      Niin. Olen siis aina itse ihmetellyt sitä, että jos ollaan suhteessa niin aletaan samalla jo etsimään seuraavaa kumppania. Onko se nimenomaan siksi, että pelottaa ”jäädä” yksin? Mielestäni myös suhteessa voi opetella löytämään rauhan itsensä kanssa. Parisuhteen ei pitäisi ainakaan olla este sille. Kannattaa miettiä asiaa. :)

      Ja ihana kuulla, että välittyy! Tällä hetkellä on kyllä hyvä olla monellakin saraa elämässä. :)

  9. Joo mä olen tosissani rakastanut ja seurustellut useamman vuoden 4 ihmisen kanssa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ja siinä välissä on sitten ollut pientä säätöä siellä sun täällä, kun olen hetkellisesti ollut sinkkuna. Siltikään se ei tarkoita, että olisin hypännyt seurustelemaan heti seuraavan kaksilahkeisen kanssa, jonka vaan saan, koska en kestä olla yksin. On vaan sattunut oikeat tyypit kohdalle ja elämäni on ollut rikasta niin yksin kuin kaksinkin.

    Sulla on vähän ikävä tyyli tuomita ihmisiä. Tai sitten se johtuu vaan kapeasta maailmankatsomuksesta, mikä on myös aikaisemmin paistanut joistain kirjoituksista läpi. Vaikka nyt varmaan väität, että ettet tuomitse ketään, vaan ”ihmettelet vaan”, etkä ”ymmärrä”, niin omaan korvaan vähän särähtää… mikä funktio on sillä että tälläsiä asioita päivittelee? Ehkä ihan oikeasti vaan ihmettelet, mutta näin tekstin kautta siitä välittyy aika arvosteleva kuva.
    Oon Ellan kanssa täysin samaa mieltä, en vaan ehkä osaa ilmaista itseäni yhtä kohteliaasti. En vaan voi ymmärtää, miksi jonkun blogikirjoitus käsittelee muiden ihmisten tapaa olla tai olla olematta suhteessa. Onneksi kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää ;)

    • My thoughts exactly :) Meinasin itse myös mainita siitä, että Jutan tekstit tuntuvat välillä muutenkin vähän turhan yleistäviltä ja/tai arvostelevilta. Vaikka kuinka hokee ymmärtävänsä toista osapuolta, voi silti nostaa itseään muita korkeammalle juurikin tuollaisilla ”Mutta noissa hommissa kukin tyylillään” -kommenteilla.

      Tai siis että tämä on mielenkiintoinen aihe, jota voisi käsitellä ihan vain esimerkiksi kertomalla, millainen ajatus itsellä seurustelusta ja yksin olemisesta on. Ilman, että tarvitsee nostaa niitä sukkaparinvaihtajia keskiöön ja ihmetellä, että miksiköhän niiden on niin hankalaa olla yksin. Kysellä ja olla aidosti kiinnostunut, ei esittää omituisia johtopäätöksiä ja kertoa siitä, miten ”Toisinaan vaan järkytyn kuinka nopeasti hypätään uuteen suhteeseen”.

    • Saatan ehkä ollakin vähän kapeakatseinen, sen myönnän. :) Tämä on kuitenkin aihe jota on pyöritelty paljon ystävienikin kanssa ja tästä on saatu paljon keskustelua aikaiseksi. Minusta on myös kiva herättää keskustelua täällä blogissakin ja kertoa rehellisesti mitä itse ajattelen. Olen toisaalta myös vähän sellainen, että tykkään kirjoittaa välillä karrikoidustikin ja suoraan. Eikä itseäni haittaa jos täällä ollaan eri mieltä tai ärsyynnytään. :)

      Ehkä eniten ihmetyttää miksi aihe teitä ärsyttää jos koette, että olette tyytyväisiä valintoihinne ettekä ole hypänneet suhteesta toiseen yksin jäämisen pelossa? Hain siis lähinnä vastausta siihen, että miksi ihmiset hyppäävät suhteesta toiseen? Voiko olla sattumaa, että sama ihminen löytää aina erottuaan nopeasti uuden? Tai miten se on mahdollista edes? Kuinka kuukausi eron jälkeen on jo mahdollista rakastaa toista?

      Omassa elämässäni niin utopistisia ajatuksia, että kiinnosti kuulla muiden mielipiteitä. :)

    • Juu ei tämä kirjoitus nyt ihan niin ihon alle päässyt :) Ainoa asia, mikä tässä ärsytti, on alentuva ja mustavalkoinen asenne, sekä se, että täällä samalla tavalla ajattelevat arvostelevat elämäänsä eri tavalla eläviä ja tuntevia yksilöitä, joita tekstissä ja kommenttikentässäkin aika huolettomasti niputetiin jos ei nyt läheisriippuvaisiksi niin ainakin avuttomaksi ja yksinjäämistä pelkääviksi reppanoiksi, jotka eivät ymmärrä todellista rakkautta. Kuvailin tähän nyt vain miltä tämä mielestäni vaikutti, asioista voi olla montaa mieltä. Alentuvuudesta nyt vaikka esimerkkinä ”vaihtaa kumppania kuin sukkaparia”, ”hypätä suhteesta toiseen”…
      Itse en koe hypänneeni suhteesta toiseen, vaan onnekkaasti löytänyt upeita ihmisiä kulkemaan tätä matkaa rinnallani ja välillä toivon että voisin olla sinkku, koska silloin pääsee enemmän tutustumaan älyttömän kiinnostaviin uusiin ihmisii Ja jopa harrastamaan yhden yön juttuja, joissa ei ole pääsääntöisesti kyse muusta kuin kahden aikuisen ihmisen leikistä. Ei oo kaikkien juttu, mutta turha niitä harrastavia on ihmetellä.
      Toisekseen syitä siihen, miksi ihmiset ei pidä ”suruaikaa” suhteen päätyttyä voi olla lukemattomia. Edellisessä suhteessa tunteet on saattaneet kuolla jo aiemmin, mutta vielä on haluttu yrittää, ex on saattanut paljastua täydeksi paskaksi, joten mitä sitä murehtimaan. Saatat löytää elämäsi miehen (kuten minulle tahtomattani kävi ) eron jälkeisenä päivänä, joten ei kannata missata pysäkkiä. Pointtina se, että muitten ihmisten parisuhde valintojen arvostelu on typerää, koska ikinä et tiedä koko tarinaa ja sen takia oli pakko kommentoida.

  10. Olen niin samaa mieltä! Olen itse ollut koko ikäni (25 vuotta) sinkkuna, koska ei vain ole vielä osunut kohdalle sitä oikeaa miestä. En harrasta myöskään yhden illan juttuja, koska koen että en saisi niistä todennäköisesti mitään irti. Olen aina ihmetellyt sitä, miten nopeasti osa löytää uuden miehen ja en todellakaan usko että kaikissa tapauksissa kyse on mistään aidosta rakkaudesta. Tietysti niitäkin juttuja sattuu että on eronnut ja heti vaan löytyykin joku, joten en tietenkään voi asiaa yleistää, mutta uskon että monesti silti on kyse vain siitä että on pakko olla jonkun kanssa. Tiedän monia ihmisiä, jotka eivät kykene hoitamaan yksin edes arkipäiväisiä asioita ja vaikka tämä voi kuulostaa karulta, mielestäni se on todella huolestuttavaa. :D Tiedän jopa naisia, jotka eivät ihan oikeasti ole koskaan maksaneet laskuja itse tai jotka eivät suostu käymään kaupassa, koska on tottunut että mies hoitaa. Musta se on aika pelottavaa. :D Ei täällä elämässä vaan voi pistää kaikkea yhden miehen varaan ja loppujen lopuksi jokainen täällä on kuitenkin yksin, vaikka totta kai itsekin toivoo että se oikea mies vielä jostain esiin pompsahtaa ja saisi hänen kanssa jakaa loppuelämänsä. Uskon kuitenkin enemmän siihen että suhteessa on kaksi kokonaista ihmistä kuin siihen että toinen olisi se oma puolikas. Jokainen meistä ansaitsee olla kokonainen ja täysi oma itsensä.

    Tuntuu että monelle se uusi suhde on vaan aina tapa ohittaa se vaihe, jolloin voisi olla ehkä parempi että viettäisi hetken aikaa yksin. En vaan edes mitenkään ymmärrä, miten voi niin monen miehen kanssa synkata sillä tavalla että tahtoo oikeasti viettää aikaa ja jakaa elämänsä?! :D Mä olen tavannut sellaisia ihmisiä viimeisen kymmenen vuoden aikana oikeasti varmaan kaksi ja niistä jutuista on kestänyt toipua todella kauan, kun tunteet ovat olleet niin suuret. En tiedä olenko vaan keskimääräistä oudompi ihminen vai mitä, mutta en todellakaan tapaa kiinnostavia miehiä usein. En tiedä onko se joku persoonallisuuskysymyskin vai mikä. :D Välillä kyllä olen vähän kateellinenkin siitä että miten samat ihmiset tapaavat aina niitä kiinnostavia tyyppejä, jotka myös kiinnostuvat heistä, kun itselle se tuntuu olevan ihan mahdotonta.

    Mutta tosiaan, hyvä postaus ja olen aivan samaa mieltä joka asiasta. Osaan kyllä itse olla välillä vähän tuomitseva, mikä ei ole oikein, mutta haluan myös tavallaan herätellä sitä ajatusta, että oikeasti ei tätä elämää tarvitse koko ajan jonkun kanssa jakaa ja yksinkin pärjää hyvin. Musta oli ihanaa, kun eräs ystäväni, joka oli ollut pitkään suhteessa, sanoi vuosi eron jälkeen että ”oon sun kautta tajunnut että yksinkin voi nauttia elämästä ja olla onnellinen” ja siitä ihmisestä todella näkee, miten on kasvanut itsenäiseksi nuoreksi naiseksi, joka varmasti tulee vielä löytämään ihanan miehen ja on varmasti entistä vahvempi tämän yksinolon jälkeen!

    • No huhhuh, nyt on kyllä avutonta porukkaa liikenteessä. :D Onneksi ei omassa lähipiirissäni…

      Minulla on hyvin samanlaisia ajatuksia mutta ehkä meitä yhdistääkin joku tietynlainen itsenäisyys. Minä olen sitä aina ollut ja olin myös parisuhteessakin. Inhoan kaikenlaista ripustautumista ja sitä, että suhteessa roikutaan tai ollaan vaikka toisen siiven alla. Tasapainoinen parisuhde koostuu nimenomaan kahdesta ehjästä ihmisestä, jotka pärjäävät myös itsensä kanssa eikä toisen seurassa ole pakko olla 24/7.

      Mulla on hei ihan sama!! Elämässäni on ollut kaksi miestä ylitse muiden 29-vuotisen elämäni aikana ja en todellakaan voi sanoa, että olisin tavannut jatkuvasti mielenkiintoisia tyyppejä. Olen ehkä vähän turhankin vaativa ja kynnys johon useat ihmissuhteet ovat usein töpänneet on nimenomaan arvomaailma. En kestä yhtään mitään punttisäijiä (sori yleistys!! :D), jotka eivät näe kuin oman napansa ja ulkonäön tai ovat muuten vaan sielutonta massaa. Kauhea sanoa näin mutta siinä toisessa vaan tulee olla sitä jotain AITOA jotta kolahtaa. Näitä ei vaan ole tullut useita kohdalle…

      Ihanaa, että ystäväsi on sanonut noin. Tuo on tavallaan yksi syy jonka vuoksi on tärkeää, että ystävät ovat rehellisiä toisilleen. Jos joku asia toisen elämässä huolettaa niin siitä tulee voida rehellisesti sanoa. Ei pidä joutua miettimään pahoittaako mielensä tms. Monesti ystävät näkevät asiat pidemmälle kuin itse näet. Ikäänkuin eri näkökantilta.

  11. Itse nautin yksin olosta. Elämään on kuitenkin tullut sellaisia ihmisiä, että olen parisuhteissa pääosin ollut. Miksikö? Siksi että kumpikin osapuoli on halunnut.

    Viimeisimmän eron jälkeen päätin olla sinkkuna pitkään. Pian kuitenkin tapasin nykyisen mieheni ja huomasimme viihtyvämme yhdessä ja että haluamme olla parisuhteessa toistemme kanssa. Ei ollut mitään järkeä mielestäni pysyä sinkkuna väkisin.

    Minulle seurustelun aloittaminen ei edellytä että rakastan ihmistä heti ja että olen varma, että tämän ihmisen kanssa haluan olla aina. Senhän näkee sitten myöhemmin seurustelun edetessä. :)

    Ihmettelit tuota, miten voi heti eron jälkeen katsella muita sillä silmällä. Tähän en osaa sanoa muuta kuin, että kaikki on erilaisia. Toiset taas eivät varmaan katsokaan ”sillä silmällä”, mutta tunteita on syntynyt tutustuessa ihmiseen. :)

    http://www.lily.fi/blogit/stuff-about

    • En nyt tarkoittanut tekstilläni, että pitäisi väkisin pysyä sinkkuna. Ihmettelin siis lähinnä sitä kuinka toisten elämässä suhteesta toiseen hyppääminen tapahtuu salamana ja aina kerta toisensa jälkeen.

      Me tosiaan ollaan erilaisia. Ehkä olen itse jotenkin varovaisempi ja varautuneempi? En halua turhia ihmissuhteita tai sitä, että sydämeni särkyy. Enkä halua antaa monelle ihmiselle niin isoa osaa itsestäni joka parisuhteessa jaetaan. Siksi ehkä on varmempaa pelata ”varman päälle” ja nimenomaan tapailla ennen kuin alkaa seurustelemaan.

      Ja tosiaan seurustelu merkkaa itselleni paljon. En oikein osaa ajatella seurustelevani seurustelun ”ilosta”. Mutta ymmärrän kyllä, että monella ei ole alttari heti mielessä. :) Eli ei ole väärin seurustella siksi, että tuntuu hyvältä ja on hyvä olla. Sehän itseasiassa nimenomaan monesti riittääkin ja onkin tärkeintä.

  12. Mulla on tällä hetkellä semmonen ihme kausi meneillään, etten pysty olemaan yksin. Tai no nyt, tänään on ollut hyvä päivä, ja olen oikeasti ollut tyytyväinen ihan vain itseni kanssa. Lukasin tekstin aika nopeesti läpi, mutta et ilmeisesti pohtinut aihetta kuin vain seurustelun, ja nimenomaan naisen ja miehen seurustelun kannalta, sekä hieman kaverisuhteiden näkökulmasta…? No joka tapauksessa, mulla kun on tää vaihe, niin itse kaipaan tosi usein myös ihan vanhempien luokse tai vaikka tuntemattomien ihmisten ilmoille. Noin 7 vuotta sitten tätä ongelmaa mulla ei ollut. Mutta siihen voi vaikuttaa jo sekin, että sairastin anoreksiaa, ja siihen nyt normaalistikin kuuluu se, että ollaan omissa oloissa, koska elämässä on vain sinä ja syömishäiriö, eikä omien ruokailujen sovittaminen onnistu sosiaalisiin ruokailuihin sun muihin tapahtumiin.

    Mulla tähän nykyiseen yksinolon vaikeuteen voi vaikuttaa moni asia. Muutin pois kotoa 14-vuotiaana, kun jouduin syömishäiriöostastolle. Sen jälkeen muutin suoraan nuorisokotiin, josta sitten 18-vuotiaana muutin lopulta omaan kämppään. Oon ainakin omasta mielestäni kokenut paljon paskaa ja aikuistunut aivan liian nopeasti ja väärässä ympäristössä. Nyt sitten 21-vuotiaana pitäs olla niinku joku itsenäinen ja vahva aikuinen, vai? Lisäksi, kun on aina ollut huono isäsuhde, eikä vanhemmat ole naimisissa, saatikka rakastuneita, niin miten saisin hyvää kuvaa onnistuneesta tai hyvästä parisuhteesta? Siks mulla onkin 16-vuotiaasta asti ollut monia typeriä irtosuhteita, joita nyt sitten aikuistuneempana ja älykkäämpänä kadun, vaikka yritän toitottaa itselleni, että mitään ei kannata katua.

    Mutta tosiaan, mulla on ainakin sellanen ”elämäntyyli”, että eletään hetkessä. Jos mulla oikeasti klikkaa jonkun kanssa, niin en mä jaksa alkaa stressaan siitä, missä ollaan vaikka viiden vuoden päästä. Toki pitää ajatella myös järjellä, mutta mun mielestä elämä on niin lyhyt, että kaikelle kannattaa antaa mahdollisuus. Mä ihailen niin paljon niitä parisuhteita, joissa molemmat osapuolet voi aidosti ja rehellisesti rakastaa toista ja kertoa sen toiselle rohkeasti, ja sit ne pariskunnat tekee ja kokee yhdessä asioita! Se, että sä tykkäät olla paljon yksin, on ihan fine, mut mä taas tykkään, että kun tällä pallolla on PALJON ihmisiä ja PALJON nähtävyyksiä ja kokemuksia, niin mä haluan ainakin kokea ne upeat asiat jonkun kanssa, ja jonka kanssa voi vuosien päästä vielä muistella niitä. Toki tää saattoi vähän mennä ohi aiheen. Mutta niin kuin sanoit, me kaikki ollaan erilaisia, ja silti sä pohdit ja ihmettelet sitä, miksi joku tekee niin ja näin, miksei joku tee tai ajattele niin kuin sä. Ja ei siinä toki mitään väärää ole. Itsehän haen yliopistoon opiskelemaan psykologiaa, niin siinähän vasta ihmetelläänkin ja yritetään saada kaikelle jokin selitys :D

    • Tiedätkö mitä? Ei minullakaan ole onnistunutta kuvaa parisuhteesta perheeni kautta ja voi olla, että sekin vaikuttaa siihen miten nykyään omia ihmissuhteitani käsittelen. Minulla on myös ollut irtosuhteita ja vaikka nykyään ajattelen, etten ikinä enää haluaisi niitä olen antanut ne itselleni anteeksi. Joskus kaduin ja soimasin itseäni, nykyään ajattelen että ne olivat osa kasvuprosessiani. Siksipä sanonkin sinulle, älä liikaa mieti lähtökohtiasi tai menneisyyttä vaikka niillä merkitystä nykyisyyteen onkin.

      En tarkoittanut tekstilläni, että jos jonkun kanssa klikkaa tulisi alkaa stressaamaan tulevasta. Tarkoitin lähinnä sitä, että jos sulla aidosti klikkaa jonkun kanssa niin silloin sä tiedät sen. Se tuntuu niin hyvältä, että ajatus loppu elämästä toisen kanssa ei tunnu ollenkaan huonolta ajatukselta. :) Enkä mä tykkää olla mitenkään erityisen paljon yksin. Rakastan ihmisiä ja teen töitäkin ihmisten parissa. Mutta yksin oleminen ei myöskään ahdista tai pelota, se oli mun pointti. :) Ja mähän en muuten ikinä matkustaisi yksin, enkä ole sellainen joka haluaa vaan yksin kokea asioita… Eli muutama korjaus. :)

      Ja kyllä, vaikka me ollaan erilaisia niin silti mä pohdin näitä juttuja välillä. Ja niin me pohditaan ystävienkin kanssa… Olen pohtija. Tykkään miettiä ja ajatella. Ja kuten aikaisemmin sanoin jossain kommentissa, tykkään sanoa välillä näitä rehellisiä ajatuksiani ääneen vaikka ne närää joissain aiheuttaisivatkin. Mä olen ehkä vähän kapeakatseinen ja mulla on tietyt omat aatokset joiden suhteen olen monesti tosi jyrkkä. Mutta tämmöstä tämä on… Tämä maailma on kyllä paikka jossa ei monellekaan asialle tule koskaan löytymään selitystä. :)

    • Kiitos vastauksesta ja korjauksista. Tykkään siitä, että oikeasti vastaat kunnon lausein ja tarkoin selitetyin ja perustelluin näkökulmien :) *peukku*

  13. Minä olin nuorempana semmonen joka hyppi suhteesta toiseen, hyvä kun entiselle ehti sanoa heippaa niin oli jo uusi ihastus. Välillä oli vuodenkin suhteita, mutta useimmiten ne oli max 3kk. Se oli tosiaankin sitä jonkin tyhjiön täyttämistä ja mun piti aina olla kontrollissa. Sitten sain lapsen, isänsä kanssa meni sukset ristiin jo odotusaikana ja ”suhteesta” toiseen hyppiminen jatkui aina kun pääsi vapaalle. Jossain kohtaa siihen vaan kyllästyi, totaalisen täysin! Opettelin olemaan yksin, itseni kanssa. Ei aikaakaan kun elämään saapui suuri Rakkaus, jollaista en ollut osannut edes haaveilla. Opin nauttimaan yksin olosta ja kasvoin henkisesti hurjasti, suhde kesti 3,5-vuotta ja nyt olen koittanut toipua siitä viimeiset 6kk. Enää en voi edes kuvitella takaisin suhdehyppelyyn paluuta, kun tietää mitä aito kumppanuus on. Kyllä tässä nyt mennään itsekseen just niin pitkään kun elämä heittää tielle sen seuraavan elämän kumppanin, jätän ne leikit niille joilla on siihen energiaa.

    • Niin. Kun kerran kohtaa sen suuren rakkauden on vaikea ”tyytyä” enää muuhun. Toisaalta se ehkä osoittaa sen, että ei ole vielä edes valmis uuteen suhteeseen jos asiaa tarvii funtsia. Itse en myöskään enää jaksa ”leikkiä” ja alan ehkä kokea, että olen turhan vanhakin siihen.

  14. Mä oon myös miettinyt tätä ja tullut siihen lopputulokseen, että ne jotka heti löytää jonkun, on myös sellaisia ettei ne oli kovin kranttuja. Esimerkkinä tuttavallani ensin 4v suhde miehen kanssa, jossa seksiä ei ollut vikaan 2v eikä mies osannut puhua mistään tunnepuolen asioista ollenkaan. Seuraavaksi 1v suhde mustasukkaisen ja aggressiivisen miehen kanssa. Nyt on suhde työttömän kanssa. Itselle jokainen näistä on niin iso nounou etten katsoisi kovinkaan kauaa. Niin pinnallista kuin se onkin. Täydellinen ei tarvitse olla, mutta viihdyn niin hyvin yksin etten suostu tinkimään joistakin kriteereistä. Olisi kamalaa olla suhteessa, jossa haikailisi koko ajan muiden miesten perään, kokisi että jotain puuttuisi tai olisi muuten onneton.

    • No tavallaan kyllä samaa mieltä, mäkin nimittäin tunnustaudun krantuksi. Jotenkin musta tuntuu, että osa ihmisistä vaan vetää puoleensa noita ”ongelmaisia ihmisiä”. Itse en jaksaisi sitä, että parisuhde toisi elämääni ongelmia toisensa perään. Suhteen tulee olla voimavara eikä voimien viejä.

      Omasta mielestäni saakin vaatia. Turhaan alkaa suhteeseen sellaisen ihmisen kanssa joka ei vaan kohtaa omien arvojen ja ajatusmaailman kanssa. Ei yhtään mitään järkeä… Mieluummin yksin kuin onneton suhteessa kuten totesitkin.

  15. Hyvä teksti joka laittaa ajattelemaan :)

    Mä itse oon aina uskonut siihen, et kun aika on kypsä se oikee tulee eteen. Kaikelle on syynsä ja kohtalo ohjaa oikeeseen suuntaan. Olin itse 3v sinkkuna ja nautin kyllä ajasta ihan kamalasti, mutta se mikä eniten ahdisti oli se ettei tiennyt milloin se päättyy joka taas johti siihen, että pelotti päättyykö se edes koskaan :D
    No kyllä se päätty ja se oikea tuli kohdalle ja tunteet synty salamana ja voin rehellisesti sanoa käsi sydämellä et tää on nyt se oikea. Tää on se tunne, joka tulee kun oot kohdannut sen elämäs kumppanin. Sitä tunnetta ei vaan voi selittää, sen vaan tietää kun se tulee kohdalle.

    Mä luulen, että monelle on nykyään vaikeaa olla yksin ja osalla ratkasu on myös se et otetaan vaan joku jonka kanssa ollaan hetki tai jopa lopun elämää. Ehkä sitten taas toisaalta näillä ihmisillä ei oo niin painoarvoa suhteella ja ne arvostaa jotain muuta asiaa, vaikee sanoa. Tää on mun mielestä aika toistuva ilmiö mun tutuilla maasedulla (en tarkoita yleistää) mutta äärettömän moni vanhoista luokkalaisista kierrättää kylän miehiä ja vaihtelee niitä ku sukkia. :D En tiiä miks tää ilmiö tulee vahvasti esiin just niiden tuttujen suunnalta jotka on sieltä maaseudulta ja asuu siellä, ehkä siellä ei vaan oo valinnanvaraa? Mut niinkun on sanottu mielummin yksin kuin onneton suhteessa pätee itseenikin, mut ymmärrän et ihminen jolla suhteella ei oo suurta painoarvoa tai pelko yksinolosta on niin suuri niin tyytyy vaan johonkin.

  16. Oon aina ennen tykännyt teksteistäsi, mutta tästä tuli rehellisesti sanottuna ikävä fiilis.

    Olen itse aikoinaan eronnut pitkästä suhteesta (tulin jätetyksi) ja rupesin seurustelemaan tosi äkkiä uudelleen. Kyllä, tämä uusi suhde oli varmaan jossain määrin virhe, mutta opin siitä hurjasti. En vahingoittunut suhteessa, ei se toinen osapuolikaan. Sen sijaan vuosien jälkeenkin muistan ystävieni ikävät kommentit. Tuon ”laastarisuhteen” jälkeen löysin ns. elämäni miehen, jälleen tosi nopeasti edellisen eron jälkeen, monet pyörittelivät silmiään ja päätään. Ulospain toimintani saattoi näyttää juuri ”sukkaparin vaihtamiselta” vaikka oma sisäinen prosessini oli kaikkea muuta. Nyt olemme olleet nykyisen mieheni kanssa kymmenen vuotta yhdessä ja olemme naimisissa. Olen todella onnellinen, hän on paras ystäväni ja sielunkumppanini.

    Summa summarum, mun mielestä toisen ihmisen kaikkein herkimmälle alueelle kuuluvien päätösten arvostelu ei ole ystävien tai läheisten tehtävä. Kukaan toinen ei voi tietää mitä käyt läpi. Ja sitä paitsi, virheistä oppii. Se mitä muut sinulle toitottavat ei auta yhtään mitään, läheisten tulisi tukea ja seisoa vierellä, ei arvostella. Ja se mitä muut sanovat todellakin merkitsee, onhan läheisten tuki yksi tärkeimpiä asoita elämässä. Jos joku arvostelee minulle niin herkkää asiaa ei sitä voi vaan ohittaa olankohautuksella.

    Asioista saa olla eri mieltä ja sinulla on oikeus näkemykseesi. Kehottaisin kuitenkin miettimää asiaa hieman toiseltakin kantilta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta