Ujoudesta

Kirjoitan nyt aiheesta josta en ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut. Olen kyllä maininnut jossain faktapostauksessa, että olen vähän ujo mutta en koskaan siihen sen enempää täällä pureutunut. Tänään tässä postauksessa haluan kuitenkin käsitellä aihetta laajemmin ja kirjoittaa teille oman tarinani.

img_5106-004

Olin vähän outo ja ujo lapsi. Vietin paljon aikaa itsekseni ja sen sijaan, että olisin viipottanut kavereiden kanssa paikasta toiseen kuten muut ikäiseni, olin paljon yksin ja tein omia ”projekteja”. En oikein koskaan ollut kiinnostunut samoista asioista, kuin ikäiseni luokkatoverit ja sainkin kuulla siitä naljailua koulussa viikottain. Koiramme oli vuosia paras ystäväni ja hänestä taisinkin hakea turvaa. Lapsuuteeni kuului tosiaan useampi muutto paikkakunnalta toiselle ja aina uusiin ihmisiin tutustuminen. Veikkaankin, että tuo on jättänyt minuun jäljet ja vielä tänä päivänäkin koen ihmisiin kiintymisen hieman hankalaksi. Olen tottunut siihen, että siinä kohtaa, kun ihminen on elämässäsi joudut  kohta hänestä luopumaan. Minulla onkin joku luontainen turvamuuri olemassa, vaikka tänä päivänä koenkin olevani rohkeampi ihmisenä, kuin koskaan aikaisemmin.

Sen lisäksi, että viihdyin/viihdyn omien juttujeni parissa olen aina ollut ujo. En ole se tyyppi joka rakastaa esiintyä isolle yleisölle tai haluaa olla ryhmässä päällepäsmärinä. Jollain tavalla jopa pelkään kovia ääniä ja esimerkiksi kovaääniset pomottaja-ihmiset ovat sellaisia, joita olen aina karttanut. He imevät minusta energiaa. Tästä huolimatta olen kuitenkin aina ollut vahvatahtoinen ja temperamenttinen. En siis ole mikään vässykkä joka tekee mitä muut käskee, vaan omaan kyllä ihan oman tahdon. Ujouteni ei siis näy välttämättä läheisteni kanssa tai ylipäänsä päivittäisessä arjessani. Se missä tuo piirre kuitenkin puskee esiin on esimerkiksi tilanteet joissa tulee tutustua moniin uusiin ihmisiin, joudun yksin vieraiden ihmisten keskelle ”sosialisoimaan” tai pitää vaikka esitellä itsensä yleisölle. Kyllä, monelle ihan helppoja juttuja mutta oma sydämeni heittää noissa tilanteissa parikin volttia ja koen usein tuollaiset jutut hyvinkin stressaavina.

img_5091-2

Ujous nähdään liian usein negatiivisena asiana. Ujot ihmiset eivät menesty ja he ovat nössöjä hissukoita. Tuo on niin väärä ajattelutapa! Ujous on omasta mielestäni tietynlaista herkkyyttä ja aistikkuutta. Ujot ihmiset ovat usein hienotunteisia ja he osaavat tahdikkuuden. Ujous ei myöskään ole millään tavalla sidoksissa persoonattomuuteen tai siihen, että olisi muiden pompoteltava nösvänä. Ei missään nimessä. Olemme myös kohteliaita ja meillä on tilannetajua. Ujous ei myöskään poissulje sitä, ettei voisi olla sosiaalinen ihminen. Itse koen ainakin sitä nykyään olevani ja teenhän sosiaalista työtäkin. Toisaalta kaipaan paljon myös omaa rauhaa ja rakastan edelleen sitä, että minulla on omaa aikaa ja tilaa. Suorastaan tarvitsen omaa aikaa ja jos en sitä riittävästi saa heijastuu se negatiivisella tavalla elämääni.

Jos jotain huonoa, koen ujouden herkästi omalla kohdallani sellaisena suojamuurina. Vaikka voinkin puhua avoimesti elämästäni ja rakastan syvällisiä keskusteluja, niin silti ujous toisinaan vetää minua tietynlaiseen kuoreen. En aina edes ihan ymmärrä itseäni mutta tällaisia tilanteita kohtaan edelleen vaikka olen huomattavasti rohkeampi ja vahvempi, kuin aikaisemmin. Ujouden vuoksi joku asia saattaa jäädä myös sanomatta tai saatan kääntää katseeni pois vaikka haluaisin katsoa. Moni saa minusta myös ylimielisen kuvan koska en ole se joka juttelisi juhlissa jokaiselle vieraalle. Saatan lähteä pöydästä omiin oloihin, koska kuusi uutta ihmistä kerrallaan on minulle liikaa. Eikä siis ole kyse siitä ettenkö haluaisi tutustua ihmisiin, vaan siitä ettei se yksinkertaisesti ole minulle luontaista. Usein vaadin myös sen, että minua lähestytään ensin jonka jälkeen juttelu sujuu kyllä muitta mutkitta jos yhteinen sävel löytyy.

Ujoudesta

Koen, että ujous on itselleni tänä päivänä enemmänkin vaan olemassa oleva piirre joka ei  kuitenkaan onneksi hallitse negatiivisella tavalla elämääni. Olen opetellut hyväksymään luonteeni ja ujous on yksi osa minua. Välillä se tulee esiin ja se on ihan ok. Ylipäänsä se, että pystyn ujouteni julkisesti myöntämään on jonkunlainen voitto itsessään. Aikanaan häpesin sitä  ja vedinkin tietynlaista roolia näyttääkseni muunlaiselta, kuin mitä pohjimmiltani olen. Alkoholihan rohkaisee muuten kummasti, joten siinä yksi syy jonka vuoksi minun on ollut aina helppo juoda enemmän kuin lasillinen kerrallaan…

On ylipäänsä rohkeutta oppia hyväksymään luonteenpiirteensä ja näkemään ne monessa valossa. Jokainen luonteenpiirre voi olla niin heikkous, kuin voimavarakin. Tärkeintä on miten me itse itseemme suhtaudumme. Hyväksykäämme siis itsemme sellaisina kuin olemme ja kääntäkäämme myös ne heikkoudeksi kokemamme asiat voimavaroiksi.

Oletteko te ujoja vai rohkeita? Ehkä jotain siltä väliltä? Heräsikö ylipäänsä ajatuksia aiheesta? :)

On my way

23 vastausta artikkeliin “Ujoudesta”

  1. Voi että, teksti oli kuin olisin sen itse kirjoittanut. Nostan hattua sinulle kun kirjoitat avoimesti ujoudestasi.

    Minulle vaikeimpia on soittaa puheluita uusille ihmisille taikka jotain virallisia puheluita, vaikka tiedän että puhelu ei kestäisi kuin 5 minuuttia. Seuraavaksi olis vuorossa soittaa mahdollisesta autokaupasta, tiedustelu puhelu. Mun olis niin paljon helpompaa mennä paikanpäälle.

    • Ai oli, lohdullista. :) Ja kiitos! Mitäs sitä häpeilemään sillä sitähän on sellainen kuin on. Näin vanhempana sen pystyy jo hyväksymään.

      Ahh, ujoutta on kyllä monenlaista sillä mulle taas tuollainen kertomasi ei ole vaikeaa, vaikka ei välttämättä mieluisaakaan.

      Ihanaa viikonloppua sinne! :))

  2. Tunteita herättävä kirjoitus ja oli pakko kommentoida nyt ensimmäistä kertaa blogiisi vaikka olen tätä jo monen monta vuotta lukenut. Puit hyvin sanoiksi sen millaiseksi koen itsenikin, jokainen lause oli kuin omasta itsestäni ja elämästäni.
    Minulla on ollut paljon opeteltavaa ujouteni hyväksymisessä, mutta iän alkaessa kohta kolmosella olen hyväksynyt itseni vihdoin sellaisena kun olen. En enää yritä olla samanlainen vieraassa seurassakin puhelias ja helposti ihmisiin tutustuva niin kuin monet ystäväni, koska tiedostan että se vaatii minulta paljon ja syö energiaani. Myös alkuvuonna tapahtunut ero poikaystävästäni on pistänyt pohtimaan kuka juuri minä olen ja minkälainen suhde minulla on muihin ihmisiin. Ihailen ihmisiä joille tutustuminen on luontaista ja pystyvät viihdyttämään montaa ihmistä juttuillaan, mutta olen hyväksynyt sen että minun ei tarvitse sellainen olla.

    Vaikka olenkin jo tullut pitkän matkan itseni hyväksymisen kanssa, koen kuitenkin vieläkin usein ettei ”kokonaisuus” minusta tule riittävästi julki hiljaisemman ja ujomman ulkokuoren takaa. Omaan näistä ominaisuukisista huolimatta vahvat mielipiteet ja tempperamentin sekä oman tahdon. Siinä siis riittää vielä työn sarkaa, että löytää kultaisen keskitien kaikkien näiden ominaisuuksien kanssa. :)

    Ihanaa syksyä Jutta!

    • Mukavaa, että tulit kommentoimaan ensimmäistä kertaa! :)

      Itseasiassa juuri tuollainen minäkin olen monesti yrittänyt olla, mutta se on todella rankkaa. Jos et oikeasti ole sellainen käy loppupeleissä esittäminen aika raskaaksi. Itse olen miettinyt eron jälkeen sitä, että kuinka tapaisin uuden ihmisen jos sellaisen vielä joskus tapaan? Ehkä tietoisestikin olen lykännyt ajatusta treffailusta ja eipä se ole tuntunut edes ajankohtaiselta. Vähän ujompana ihmisenä tuo uusiin miehiin tutustuminen ei tosiaan kyllä houkuta. Ei varsinkaan väkipakolla tai millään jäyheillä treffeillä kahvilassa. No ehkä tuokin sitten aikanaan ja omalla painollaan. Haluan ehkä vaan uskoa niihin kohtaamisiin ja johdatukseen. :)

      Hienoa, että olet käynyt läpi tuota tietä ja oletettavasti olet ainakin vähintään puolivälissä. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on ei ole nimittäin aina mikään yksinkertaisin asia. Ja on totta, että jos ei ole sataprosenttisen avoin ja täysin oma itsensä ulkopuoliset saattavat saada väärän kuvan. Ujous usein luo niitä vääriä mielikuvia, joilla ei tosiaan ole mitään tekemistä sen kanssa millaisia ihmisiä me todellisuudessa olemme. Uskon kuitenkin siihen, että ne ihmiset joille sisimmälläsi ja persoonallasi on väliä tai kiinnostusta, näkevät vaivaa sinuun tutustuakseen. Ihan sama mitä koko lauma ihmisiä ajattelee sillä tärkeintä on, että läheiset tietävät.

      Oikein ihanaa syksyä sinne toiselle ujolle mutta temperamenttiselle tyypille! <3

    • Niin, aika tyypillinen tilanne jossa ujous tulee monilla esiin. :)

  3. Tämä teksti voisi olla mun kirjoittama, samaistun siis täysin. Olen myöskin nyt rohkeampi kuin ikinä ennen, mutta vieläkin tietyissä tilanteissa todella ujo ja varautunut, sekä mietin paljon mitä muut minusta ajattelevat. Helpointa on olla täysin tuntemattomien kanssa, sellaisten, joita ei kiinnosta muodostaa musta mitään syvempää mielipidettä – esimerkiksi satunnaisen asiakaspalvelijan kanssa. Tai bussipysäkillä kanssani odottelevan tyypin kanssa. Sellaisten kanssa voin puhua ummet ja lammet eikä käy mielessäkään ujostella.

    Sitten taas heti, jos uusi tuttavuus on vaikkapa ystäväni tuttu, uusi työkaveri tms. jotenkin elämääni pidemmäksi aikaa jäävä ihminen, ujostelen heti. Ihmisiin sitoutuminen on myöskin vaikeaa ja varmasti nämä liittyy toisiinsa: jos oletan että uusi tuttavuus on jollain tapaa elämässäni läsnä enemmän kuin satunnaiset 10 minuuttia, alan miettiä, mitä hän ajattelee minusta -> ujous. En uskalla antaa itsestäni paljoakaan, vaikka juuri tollaisissa tilanteissa kannattaisi, kun saattaisi vaikka saada uuden kaverin.

    Kuulostaa varmasti hassulta jos ei itse näin koe, mutta siinäpä osuus missä edelleen itse koen arkuutta ja ujoutta.

    • Ihana kommentti ja todellakin ymmärrän mitä ajat takaa.

      Itse mietin hyvin vähän sitä mitä muut minusta ajattelevat. Omalla kohdallani ujous ei liity niinkään siihen (ainakaan nykyään enää), vaan olen yksinkertaisesti hieman varautuneempi ja ujo tutustumaan. Ja en tosiaan ole se joka rupattelee tuntemattomille bussipysäkillä ainakaan omasta tahdostaan. :D Mutta tuo on kyllä aika rohkeaa jos sellaista teet! Pointsit siis ehdottomasti siitä sinulle. ;-)

      Tästä voidaan kyllä päätellä, että ujouttakin on monenlaista. Aina se ei ole se ettei saa missään tilanteessa sanaa suusta, vaan ujous voi olla ihan pieniäkin arkipäiväisiä juttuja kuten tässä on ilmi tullutkin. Ja monella meistä jopa hyvin erilaistakin ujoutta.

      Rohkeaa syksyä sinulle ja muista, että olet arvokas tuollaisena juuri niille oikeille ihmisille! Älä mieti liikaa mitä sinusta ajatellaan, vaan ole vaan sellainen kuin olet. Ihana itsesi. <3

  4. Ah oon niiiiiin samanlainen! :D Oon töissä asiakaspalvelussa eikä ujouteni haittaa siellä itseäni tai muita. Kukaan ei edes arvaa, että olen oikeasti ujo. Päin vastoin voin puhua tuntemattomille ties mistä ja heittää läppää, puhua mitä mieleen tuo – siis työelämässä ja läheisimpien ihmisten kanssa. Mutta voi apua, jos joudun esim. kielikurssilla/ison ryhmän edessä tms esittäytymään, nousemaan seisomaan ja kertomaan jotain itsestäni tai esittelemään jonkin projektin. Sydän hakkaa rinnasta läpi ja tuskan hiki tuntuu joka puolella kehoa. Eikä kyse ole siitä, että olisin mitenkään epävarma itsestäni. Olen vain ujo puhumaan itsestäni/saavutuksistani yms uusien ihmisten joukossa. Samoin isot bileet/juhlat, missä on vain tuttuja, puolituttuja ja tuntemattomia koen olevani hirvittävän ujo tai juurikin tuo kylmä ihminen, mistä itse puhuit. Jotenkin vain ahdistun isoissa joukoissa, joissa joutuisi antamaan itsestään paljon ulospäin. Koen että minun on helpompi tutustua ihmiseen kahden kesken kuin suuremmassa joukossa.

    Lapsena olin tosin todella ujo, enkä tiedä miksi. Viihdyin omissa oloissani tai siskoni kanssa, mutta ahdistuin heti jos ympärillä oli enemmän kuin pari-neljä kaveria. Lapsena/nuorena myös häpesin hirveästi ujouttani, oikeasti mulla olisi ollut koulussakin vaikka mitä sanottavaa tunneilla, mutta jotenkin en vain pystynyt ilmaisemaan mielipidettäni kaikkien kuullen. Mitä vanhemmaksi oon tullut, niin sitä enemmän olen ajatellut tän ujouden olevan osa omaa herkkyyttäni. Koen muiden tunteet aina todella vahvoina ja jotenkin ryhmissä tuntuu, että on liikaa erilaisia ”energioita” etten oikein osaa olla. Harva tosin uskoo, että voin pohjimmiltani olla noinkin ujo. Monet näkee mut hurjan sosiaalisena, iloisena ja hyvänä tyyppinä, joka osaa olla ja toimia kaikkien kanssa. Monelle se on jopa shokkitieto, jos pääsen henkilökohtaisista asioistani kertoessa niinkin pitkälle :D Suojamuuri on mullakin todella vahva! :)

    • Me todellakin ollaan ihan samanlaisia!! Kuin olisin itse kirjoittanut kommenttisi. :)

      Mietin itsekin monesti noita energioita ja niiden vaikutusta. Olen lukenut monesti myös erityisherkkyydestä ja funtsinut voisivatko ”oireeni” johtua nimenomaan siitä. Tavallaan en ole varma, mutta jollain tasolla kyllä pystyn itseni tuosta herkkyydestä löytämään. Aivan liian usein esimerkiksi väsyn tilanteissa joissa muut suorastaan kukoistavat. Jänniä juttuja ja ihana muuten kuulla ettei sitä ole ihan yksin näiden juttujen kanssa!

      Ihanaa syksyä sinne! :-)

  5. Mä niin muistan lapsuudesta kun mulle aina sanottiin, että veikö kissä kielen kun en paljoa puhunut. Tällee aikuisena ajatellen, ettäjotenkin surullista, että kaikkien pitäisi jo lapsena olla samanlaisia päällepäsmäreitä ja aina äänessä? Onneksi olen tullut hyvin sinuiksi ujouteni kanssa kaikista lapsuuteni traumoista huolimatta :D
    Toiseks musta on myös hyvin outoa että sosiaalisuutta pidetään lähes aina samana kuin että puhuu paljon. Musta taas sosiaalisuuteen kuuluu paljon muutakin kuten juurikin kuunteleminen ja tilannetaju, joissa ujot usein on vahvoilla.

    • Olen täysin samaa mieltä! Sosiaalisuus on todellakin muutakin kuin jatkuva äänessä oleminen. Itsekin koen, että nimenomaan ujommillakin ihmisillä voi olla erinomaiset sosiaaliset taidot. Tahdikkuus ja hienotunteisuus. Mutta toisaalta myös puheliaat voivat olla aivan upeita ja sosiaalisesti lahjakkaita. Eli en missään nimessä dissaa niitä joilla on sana aina hallussa. :) Upeita ihmisiä löytyy kaikenlaisista ääripäistäkin.

      Ja mahtavaa kuulla, että olet sinut itsesi kanssa noista lapsuuden traumoista huolimatta. Se on tärkeintä!

  6. Kiitos hyvästä tekstistä! On helpottavaa kuulla että meitä ujompiakin riittää täällä, ja upeinta on huomata teksistäsi ja kommenteista, että ujouden kanssa voi todella tulla sinuiksi ja elää ihanaa elämää pyrkimättä itseään muuksi muuttamaan! Itsellä silmät ovat vasta avautuneet siihen, että ujoudessakin on hyvät puolensa eikä se olekkaan asia josta tulisi pyrkiä päästä eroon kaikin keinoin, vaan nimenomaan hyväksyä. En ole aiemmin kommentoinut blogiisi vaikka vuosia olenkin tätä lukenut (blogisi on ihana!), mutta nyt halusin vielä erikseen kiittää tästä ”vertaistuesta”, sillä välillä tuntuu ettei tässä maailmassa uskota ujojen pärjäävän. Onneksi on ihmisiä jotka todistavat nuo uskomukset vääriksi! :)

    • Ihanasti kommentoitu. <3

      Todellakin! Jokaiselle meistä on paikka tässä maailmassa ja ihan sellaisina kuin olemme. Ja ujous kannattaa nyt viimeistään ottaa voimavaraksi. Sen hyväksyminen on tärkeää, sillä se on osa persoonaasi.

      Itsellenikin oli jollain tavalla helpottavaa kirjoittaa tästä. Itseasiassa muutaman kyyneleenkin tirautin tekstiä kirjoittaessa. Tulvi todella paljon tunteita mieleen nimenomaan ajoista, jolloin ujous oli pahimmillaan ja olin aivan lukossa. Nyt huomattavasti vanhempana (ja rohkeampana) voin onneksi seisoa ujouteni takana rohkeasti ja myöntää etten ole se sosiaalinen, avoin perhonen joka liitelee ja tutustuu jokaiseen. Jokainen meistä saa olla sellainen kuin on!

      Ja kiitos sinulle myös vertaistuesta jota kommentillasi annoit. <3 Ihanaa viikonloppua!

  7. Kiitos tästä tekstistä! Voisin tähän tarinoida pitkänkin pätkän ujoudestani, mutta muutama lause saa nyt riittää… ;)
    Itse olen ollut ujo lapsuudesta saakka. Yksi asia mistä olen ollut kiitollinen on se, etten ole missään vaiheessa ottanut roolia esitettäväkseni. Tältä kantilta olen aina ollut aika rohkea?
    Inhosin sitä, kun teini-iässä kaikki aina sanoivat että pahin ujous helpottaa iä ja elämänkokemuksen karttuessa. Olisin halunnut ujouden pois heti. Mutta nyt olen saaut huomata, että ujous ei enää estä mua.

    • Mukava kuulla, että teksti osui ja upposi. :)

      No olet ehdottomasti! Todella rohkea. Ja mahtavaa, että ajattelet nimenomaan noin ettei ujous ole este millekään elämässä. Samaa itsekin mietin vaikka toisinaan koenkin, että jostain jää paitsi kun ei ole niin rohkea tilanteisiin heittäytyjä.

  8. Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Tykkään, kun kirjoitat avoimesti ja aidosti asioista. Itse olen myös jossain tilanteissa ujo, varsinkin isoissa porukoissa. Yleensä sellainen tuntuu kiusalliselta. Viihdyn paremmin parin hyvän ystävän kanssa, jos puhutaan vaikka koulu ympäristöstä. Asiaan vaikuttaa myös se, että ala-asteelta lähtien monissa isoissa porukoissa tuntuu olevan se ryhmän pomo, jota muut seuraavat ja kuuntelevat. Itse olen joutunut sellaisen silmätikuksi, joten ehkä sekin vaikuttaa. En ymmärrä miksi ujoutta pidetään pahana asiana, tai tuntuu ainakin, että se nostetaan jossain yhteyksissä huonona piirteenä.
    Mukavaa syksyä Jutta! :)

    • Mahtavaa jos teksti osui ja upposi! :))

      Samalla tavalla ajattelen. Itse en pidä myöskään yhtään pompottelusta ja en siedä, että minua pomotetaan. Vaikka välillä ujo olenkin, tuollaisissa tilanteissa sanon kyllä vastaan jos joku alkaa käymään nenille. :D Oikeastaan se oma tapani onkin aina ollut nimenomaan karttaa näitä pomotyyppejä tai pompottelijoita. Tällöin tuollaisen ”uhriksi” ei joudu ainakaan vapaa-ajallaan.

      Ujous ei ole tosiaan välttämättä se mikään halutuin luonteenpiirre mutta sen kanssa voi oppia elämään. Ja kuten tekstissä kirjoitinkin, mielestäni ujous pitää sisällään usein myös sitä tiettyä herkkyyttä mikä on ihana asia. Eli ei todellakaan pitäisi aina nähdä huonossa valossa pelkästään!

  9. Loistava teksti, vautsi! Hyvät kommentit myös, luin kaikki ajatuksella läpi. Minäkin olen lapsuudesta asti temperamentiltani rauhallinen ja ujo. Niin kuin joku on tässä sanonutkin, ujoja lapsia monesti kritisoidaan ja aina ”rohkaistaan” olemaan avoimempi, mutta siitä rohkaisusta menee vielä enemmän lukkoon.

    Olen samaa mieltä kanssasi, että ujoutta pitää hyväksyä ja ottaa voimavaraksi, mutta toisaalta uskon, että itsevarmuutta ja rohkeutta voi kehittää. En tarkoita, että pitää olla maski päällä, mutta vaikka harjoitella sitä, että esim. isomman työkokouksen aikana uskaltais edes kerran avata suunsa (tämä on minulle iso haaste muuten). Hankalaa on myöskin se, että omaan hiljaiseen rooliin jumittuu, koska ympäristö valmiiksi odottaa sinulta tietynlaista käytöstä.

    • Kiitos! <3

      Tuo oli hyvä pointti! Luonnettaan kannattaa kyllä kehittää mutta ensin opetella hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Siitä on sitten hyvä lähteä rakkaudellisessa hengessä itseään kehittämään. :) Itse ainakin koen vapautuneeni huomattavasti esimerkiksi kymmenen vuoden takaisesta. Vaikka ujous kannattaa itsessään hyväksyä ei se tarkoita sitä etteikö sitä voisi kehittää itseään rohkeammaksi. Pienin askelin. Usein ujoudessakin on takana niitä lukkoja joista on kuitenkin mahdollista vapautua! :)

      Ihanaa syksyä sinulle ja kiitos vielä kommentistasi!

  10. Todella tunteita herättävä ja tärkeä kirjoitus ! Voin samaistua noihin asioihin ihan täysin ujona ja jännittävänä ihmisenä. Ujoutta ei monesti ymmärretä ja se käsitetään väärin, pidetään outona jos jännität uusien ihmisten tapaamista ja kouluesitelmiä. Ujot ihmiset voi olla herkempiä ja empaattisempia jopa. Sellainen muiden ”viihdytysrooli” vie ainakin multa vaan energioita eikä oo todellakaan luontaista. Tutussa seurassa (poikaystävä, perhe, läheiset ystävät) on tietysti eriasia.
    Nykyajan yhteiskunnassa (mm. opiskelu, työpaikka, sosiaaliset tilanteet) mielestäni oletetaan ja odotetaan kaikkien olevan puheliaita ja luonnollisia esiintyjiä. Aamutvssä tuli juuri n.viikko sitten Liisa Keltinkankaan haastattelu, jossa hän puhui siitä (ja on btw kirjoittanut kirjankin aiheesta) kuinka sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot eivät ole sama asia. Sillä, että joku tulee aina huoneeseen ryminällä sisään ja naurattaa muita, ei ole mitään tekemistä esimerkiksi sen kanssa kuinka hyvä hän on työssään. Ja tämäkin henkilö voi hyvin olla hyvä työssään, mutta se ei ole yhteydessä hänen aktiivisuuteensa. Hyvänä esimerkkinä usein työpaikkoihin haetaan työntekijöitä väärillä kriteereillä, iloista ja puheliasta keulakuvaa, vaikka työ ei sellaista vaatisi. Haetaan ehkä työntekijää omiin tarpeisiin työpaikan sijasta.
    Mun mielestä myös on hyvä mennä sinne epämukavuusalueelle ja niihin jännittäviin uusiin tilanteisiin, vaikka olisi mieluummin jossain muualla. Siinä haastaa itseään paljon enemmän, kuin joku kelle nuo asiat on ihan luontevia. Se on rohkeaa ja pikkuhiljaa niihin uusiin tilanteisiin tottuu, vaikkei koskaan niistä niin nauttisi :) Ihmiset on erilaisia ja pikkuhiljaa yritän itsekin oman ujouteni hyväksyä.

    • Hyviä ajatuksia sinulla ja tosi hyvä pointti tuokin etteivät ole yhteydessä toisiinsa. Pisti kieltämättä miettimään… Hmm.

      Ja tottakai on, samaa mieltä! Samaan aikaan hyväksyy itsensä tai opettelee hyväksymään ja mahdollisesti kehittää luonnettaan. Ujous ei ole mikään loppuelämän ”tuomio” ja siinäkin voi halutessaan rohkaistua. :) Joiltain osin luonne kuitenkin on ja pysyy, eikä sitä oikein voi täysin piilottaakaan. Sellainen hyvä itselleen sopiva balanssi tässäkin olisi hyvä löytää.

  11. Olen sairaalloisen ujo. Kirjoitan blogia mutismista, ei kuitenkaan ole sama asia mutta molempiin liittyy jännittäminen. Minäkin kartan ”kovia” ihmisiä…

    Blogini: elamahiljaisuudessa.blogspot.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta