Avioerolapsi

”En toista vanhempieni virheitä, teen kaiken täysin eri tavalla”. Kuulostaako tutulta? Itse avioeroperheen lapsena voin sanoa, että monet kerrat olen vannonut kuinka toimin parisuhteessa täysin päinvastaisella kaavalla, kuin vanhempani aikanaan toimivat. Onhan minullakin lupa onnistua enkä voi missään nimessä olla ”tuomittu” huonoihin ihmissuhteisiin sen takia, että vanhempani ovat epäonnistuneet avioliitossaan ja eronneet? Enhän?

Avioerolapsi

Jollain tavalla tuo ajattelutapa siitä ettei vanhempieni avioero vaikuttaisi omiin ihmissuhteisiini ja/tai tapoihin luoda nimenomaan parisuhdetta on ehkä vähän romuttunut. Valitettavasti. Kun itse vuodenvaihteessa erosin tajusin, kuinka hurjan määrän sitä on toistanut niitä samoja asioita joita sitä lapsuudessaan vierestä seurasi. Se, että olen eroperheestä vaikuttaa aivan varmasti minuun vielä tänäkin päivänä tavoilla, joita en kaikkia välttämättä edes itse tiedosta. Ne tavat käsitellä riitatilanteita tai ylipäänsä suhteen ristiriitoja. Me mallinnetaan niin paljon elämäämme ympäristöstä ja nimenomaan lapsuus on todella suuressa roolissa.

Mielestäni on tavallaan hyvä tiedostaa, että lapsuuden tapahtumilla on vaikutuksensa. Itse olen liian pitkään kapinoinut tuota vastaan ja nimenomaan nuorempana uhosin kuinka minä en tule koskaan eroamaan tai ylipäänsä varmasti toista vanhempieni virheitä! Minulla on lupa olla onnellinen, lupa onnistua. Nyt olen yksinkertaisesti joutunut myöntämään, että ei se parisuhde aina välttämättä onnistu olit erolapsi tai et. Olen myös miettinyt onko sillä vaikutusta jos toinen on eroperheestä ja toinen taas ”normaalista” perheestä? Onnistuuko suhde todennäköisemmin kahden erolapsen välillä, vai kahden ns. tavallisesta perheestä olevan välillä? En tiedä. Tänä päivänä kyllä tuntuu, että ne hyvien perheidenkin lapset ovat käyneet läpi rankkoja juttuja. Yhä harvemmassa ovat ne ihmiset, joiden elämä olisi kokonaisuudessaan ollut ruusuilla tanssimista. Jokaisella on omat issuensa, joita työstetään vielä aikuisiälläkin.

img_6885-001

Itselleni on vahvistunut tässä viimeisen puolen vuoden sisään todella paljon se, että meidän on tärkeää opetella käsittelemään tunteitamme. On oikeasti tärkeää kaivaa esiin niitä mahdollisia lapsuuden patoumia ja käydä niitä läpi sen sijaan, että kiellät ne. Kaikki mahdolliset lukot, ahdistukset ja ne kipeimmätkin jutut, ne on vaan pakko nostaa jossain kohtaa esiin. Käsitellä ja opetella hyväksymään, että ne ovat osa juuri minun lapsuuttani. Uskon, että kaikesta voi päästä yli ja rakentua vahvemmaksi ihmisenä, mutta se tapahtuu nimenomaan hyväksymisen kautta. Ei niin, että me ollaan katkeria tai aletaan jopa vihaamaan jotain asioita siksi, koska koemme kokeneemme vääryyttä. Viha ja katkeruus ovat seikkoja jotka eivät rakenna meitä suuntaan tai toiseen, vaan päinvastoin. Ne syövät meistä hyvää oloa, onnellisuutta ja positiivista energiaa.

Itse olen tällä hetkellä jossain siellä välimaastossa. Pystyn myöntämään, että joo lapsuudellani on vaikutusta myös siihen kuinka kykenen tänä päivänä tasapainoiseen parisuhteeseen. En ole välttämättä helpoin mahdollinen kumppani ja joissain asioissa en esimerkiksi tiedä kuinka toimia? Jos et ole saanut kotoa oikeanlaista mallia, kuinka voisit osata? Pystyn myöntämään ääneen, että olen avioerolapsi ja tosiaan ero ja kaikki mitä siihen on liittynyt vaikuttaa edelleen elämääni tavalla tai toisella. Tästä huolimatta teen kokoajan työtä sen suhteen, että hyväksyn sen etten ole täydellinen ja minulla on lähtökohtani.

Avioerolapsi

Jaksan myös uskoa siihen, että osa suhteista kestää ja itsellänikin on mahdollisuus kestävään parisuhteeseen vielä joku päivä. Viime aikoina eroja on tullut taas sieltä sun täältä kuin sieniä sateella, mutta onneksi samaan tahtiin tulee myös uusia pareja. Rakkaus ei tule toivon mukaan koskaan maailmasta loppumaan. <3

Miten te muut erolapset? Koetteko, että vanhempienne ero vaikuttaa elämäänne vielä tänäkin päivänä, tai ehkä jopa siihen teidän omaan parisuhteeseenne tai tapaan sitoutua? 

On my way

18 vastausta artikkeliin “Avioerolapsi”

  1. Mä oon kanssa erolapsi, ja vaikee kyllä sanoa että miten se vaikuttaa itteeni ja tapaani olla parisuhteessa. Mun vanhempien ero ei muutenkaan ollut mikään super siisti ja hiljainen riidaton avioeropapereiden täyttö, vaan riitelyä oli jatkunu lähes päivittäin jo pidemmän aikaa jne. Oon tällä hetkellä ihanassa parisuhteessa ja pakko myöntää et välillä mietin itekseni et toivottavasti en pilaa tätä millään omalla käytökselläni. Vaikka toistaseks kaikki on menny tosi hyvin ja ei todellakaan näytä siltä että ei vois jatkossakin mennä, niin silti joskus mieleen hiipii ajatus siitä miten ”mä en ainakaan tätä mokaa”. Mun poikaystävän vanhemmat on ollu koko elämänsä yhessä ja mun mielestä se on ihana juttu ja oon myös ilonen siitä että se on saanu kotoa niin hyvän mallin, se jotenki tuo mulle myös turvallisuudentunnetta. Mä luulen et kaks erolasta ei välttämättä osaa hoitaa riitatilanteita keskenänkään niin hyvin, mutta riippuu toki myös ihmisestä itsestään.

    • Kuulostaa tutulta. Tavallaan en siis itsekään tiennyt mutta vuosien mittaan huomasin niitä piirteitä ja toimintatapoja kyllä itsessäni. Toisaalta suhteessa on aina kaksi osapuolta eikä voida puhua vaan siitä, että parisuhteen hyvinvointi olisi toisen kontolla. Molemmilla on vastuu ja monesti se, että tullaan nimenomaan eri lähtökohdista saattaa tuoda jonkun verran parisuhteeseen kitkaa. Ei tietysti kaikissa suhteissa ja tärkeintä on, että sitä on itse sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa jolloin kykenee toimivaan ja eheään suhteeseen.

      Suna puhuisin kumppanin kanssa sun peloista ja siitä, että sulla välillä tulee noita fiiliksiä. Avoimuus ja rehellisyys kannattaa aina!!

  2. Onpa mielenkiintoinen pohdinta, tai asia mitä on itsekkin miettinyt ja jolla välillä ikäänkuin selittää miesten käyttäytymistä :) ”noh se on eroperheen lapsi, ehkä se on valmiiksi skeptinen, haavoilla tms. :)”
    Oonkin pohtinut sitä, että kun itse olen ”ehjästä” perheestä ja vanhemmat puhaltavat heikkoinakin hetkinä yhteen hiileen, niin jotenkin sitä toivoisi kaikille sitä ”me ollaan tiimi”-ajatusta :) ollaan aallon harjalla tai sitten meren pohjassa, mutta kaiken se kestää ja kaiken se kärsii. On tullut vaan viimeaikoina pohdittua, että ajatteleeko sitä itse, jotenkin vanhanaikaisesti, kun oikeasti uskoo, että kaikki kestää ja kaiken tulee kestää, ettei saisi koskaan luovuttaa.
    Eihän se ole heikkoutta, että myöntää jossei juttu toimi ja lähtee eri teille, kun kaikki ei kuitenkaan samalle tielle sovi. Jotenkin vain toisinaan on tuntunut, että eroperheen lapset usein juuri luovuttavat helpommalla, kun taas me ”ehjien” perheiden kasvatit yritetään taistella läpi kivikasojenkin ja uskoa parempaan huomiseen. Eli kuka tosiaan sopii ja kenelle? :D jäädäänkö me ”ehjien” perheiden lapset liian pitkään taistelemaan ja ns. ”Tyytymään” siihen mitä on? :)
    Jotenkin sitä ei haluaisi itsekkään luovuttaa helpolla, mutta toisaalta se on tosiaan myös mielestäni vahvuutta ottaa ja lähteä, mutta missä se raja kulkee mihin asti pitää yrittää? Oonkin tullut tulokseen, että parisuhteet on taitolaji ja tälläiselle kisahenkiselle ihmiselle sopii paremmin irtonumerot, on helppo elää näin. Tunteet, kun on pelissä, tulee vain pahamieli kun ei päässytkään sen ”oikean” kanssa maaliin/ alttarille saakka ;)

    • K:n pohdintaan..

      Oletko ikinä ajatellut, että ”luovuttaminen” on vain defenssi, enemmänkin pakeneminen tilasteesta, jossa ei osaa käsitellä tunteita tai vaikeuksia? Suhteen päättäminen, ero tai tuo ”luovuttaminen” voi olla siis vain pudasta kyvyttömyyttä tai TIETÄMÄTTÖMYYTTÄ siitä, miten niiden kivikasojen yli tulisi oikein kiivetä.

      Ja siinähän juuri on kyse eroperheiden ja hylkäämiskokemattomien lasten välillä: jälkimmäisten toiminta- ja ajattelumalli on terveempi, tasapainoisempi eivätkä vaikeudet järkytä perusturvan tunnetta.

      Toisaalta, täytyy myöntää, että kohtaamani (ja osittain varmasti oman taustani myötä puoleeni vetämät) eroperheiden lapset on poikkeuksetta älykkäitä, empaattisia ja vahvasti tuntevia ihmisiä, jotka kykenevät hyvin vahvaan analyyttiseen ajatteluun koskien omaa itseään ja ihmissuhteita. Vastaavasti olen tavannut useita idyllisestä lähtökohdista ponnistaneita, joiden tunneyhteys itseensä on usein poikki eikä vaikeuksia ikään kuin ole edes olemassa.

      Eron sijaan ratkaisevaksi sanoisin lapsena koetun hylkäämiskokemuksen, joka voi syntyä ehjässä perheessäkin. Tämä kun jättää niin syvän jäljen itsetuntoon, ettei sitä helpolla paikata (tai yritetään paikata suorittamisella, perfektionismilla, laihduttamisella…)

    • K:lle.

      Mahtava kommentti! Ja olen todella samaa mieltä tuosta luovuttamisesta ja siitä, että se on tietämättömyyttä. Osasit pukea sen todella hienosti sanoihin. :)

      Eroperheen lapsena voin allekirjoittaa kommenttisi täysin. Kiitos tästä!

    • Oot hei todella oikeassa Memmo! En olekaan itse tuota koskaan miettinyt. Ihan mahtava pointti ja sai itsenikin miettimään asiaa…

      Itse olen ehdottomasti taistelun kannalla ja moni suhde pelastuisi jos vaan jaksettaisiin uskoa uuteen huomiseen. Tänä päivänä on todella helppo ajatella niin, että ei jaksa tai viitsi taistella vaikka toisaalta, eipä se ruoho ole aidan toisellakaan puolen vihreämpää. On tietysti siis eri jos kaksi ihmistä ei vaan enää halua olla toistensa kanssa ja tuntee, ettei olla enää samalla aaltopituudella. Mutta toisaalta, meillä ihmisillähän on erilaisia vaiheita ja olisi kyllä hienoa jos kaikki pysyisivät yhdessä myös ne vaikeammatkin vaiheet.

      Nää on jänniä juttuja ja jokainen suhde niin erilainen, että vaikeaa puhua yleispätevästi koko aiheesta.

  3. Mä en ole itse koskaan edes jotenkin ajatellut, että vanhempien ero olisi jotenkin vaikuttanut tai vaikuttaisi omiin suhteisiin. Olen vaan ajatellut, että ihmiset muuttuvat eikä sitten vaan enää sovi toiselleen ja erotaan jos sikseen, ei sen kummempaa. Tai siis että kaikki suhteet ovat yksilöllisiä ja on ne omat haasteet ja mahdolliset ongelmt. Tosin olin itse niin nuori (6v) kun vanhemmat erosi, joten ehkä siksi se ei koskaan ole ollut mulle mikään kovin kummoinen tai traumaattinen juttu. Tietty jos olisi vaikka teini-iässä nähnyt enemmän semmoista suhdedraamaa kotona niin olisi voinut jättää enemmän jälkiä siinä vaiheessa kun alkanut itsekin alkaa seurustelujutut pyöriä elämässä. Ja tosiaan olen kyllä aina itse tapaillut ja seurustellut vaan muiden erolasten kanssa, joten en kyllä tosissaan osaa sanoa olisiko se erilaista semmoisen kanssa joka tulee ”eheästä perheestä” :D

    • Niin, oot ollut todella pieni. Omat vanhempani erosivat, kun olin 16-vuotias. Ja olen nimenomaan elänyt juuri tuolla tavalla, kuin tuossa mainitsitkin.

      Itse olen sitä mieltä, että lapselle parisuhteen malli lähtee kotoa ja useimmiten sitä mallia nimenomaan tahtomattaankin peilataan omaan elämään aikuisena. En nyt muista mimmonen sun vanhempien tilanne oli eron jälkeen (tai ollaanko tästä puhuttu? :D) mutta varmaan tärkeintä on ollut se mimmosena oot nähnyt sun vanhemmat 6-18 ikävuosien välillä. Tai millä tavalla he ovat olleet sun elämässä, miten luoneet uusia parisuhteita jne.

      Ja on ehdottomasti hienoa jos kokee ettei vanhempien ero vaikuta millään tavalla. Se ehkä osoittaa sen, että sun kotona asiat on hoidettu tuolta osin hyvin. :) Sulle ei ole jäänyt erosta traumoja, hyvä kun edes muistat koko eroa.

      Nykyään on kyllä varmaan harvinaisempaa löytää ihminen, jonka perhe olisi ollut koko elämän yhdessä kuin ihminen joka on eronneesta perheestä. Eroaminen on niin normaalia. Sen voi kuitenkin onneksi tehdä siististikin ja niin, että lapset eivät kärsi. Pahinta on sellainen, että vuosikaudet ollaan väkisin yhdessä ja soditaan toisia vastaan. Se on kyllä juttu jota en itse haluaisi koskaan mahdollisille omille lapsilleni aiheuttaa…

  4. Mun vanhemmat eros kun olin n. 4v. Muutettiin myöhemmin toiseen maahan ja en ole nähnyt isääni 20 vuoteen. Uudessa maassa uusi isäpuoli oli huutava juoppo. Siitä opin pelkäämään kovaa ääntä/riitelyä. Sieltä jäi malli riitatilanteessa olla mahdollisimman hiljaa ja piiloutua omaan huoneeseen. Tätä samaa mallia toistan nyt avoliitossani, vaikkakin yritän päästä siitä vähitellen eroon. Mieheni on ehjästä perheestä. Kovassa riitatilanteessa myös saatan sanoa miehelleni, että jos en kelpaa, voit lähteä suhteesta.. jotenkin en pelkää eroa, mutta haluan tehdä kaikkeni, että tämä suhde onnistuisi. en luovuta helpolla. mutta kyllä siis mun lapsuus vaikuttaa siihen, miten nykyään käyttäydyn parisuhteessani ja esim riitätilanteissa.

    • Kuulostaa todella tutulta. Pelkään myös kovia ääniä ja saatan alkaa itkemään jos mulle sanotaan kovemmin jostain. En välttämättä näytä sitä koska hävettää mutta hammasta purren koitan itkua pidätellä. Ja tuo piiloutuminen on tuttua. Itselläni oli kyllä eri tavat paeta riitoja mutta siskoni teki tuota.

      Ihan mahtavaa, ettet luovuta helpolla! Kannattaa ehdottomasti taistella jos haluat ihmisen kanssa olla. Ja mun mielestä puhu hänelle noista tuntemuksistasi. Voi tietysti olla, että oletkin jo puhunut mutta nimenomaan avoimuus ja rehellisyys ovat mielestäni avaimet siihen, että voi siinä parisuhteessa joskus todella onnistua.

  5. Mä en ole koskaan identifioinut itseäni ”avioerolapseksi”. Vahempani ovat eronneet ja ero oli lapsenkin näkökulmasta ruma. Mutta siitä on seurannut hyvää. Molemmat vanhempani ovat nykyään onnellisempia kuin koskaan tuolloin. He elävät uusissa suhteissa, joiden kautta olen saanut elämääni lisää läheisiä. Mitä itse olen heiltä oppinut, että ero ei ole maailman loppu. Kaikesta lopulta selviää. Eikä huonoon tai tyhjään suhteeseen kannata jäädä vaan rohkeasti jatkaa omaa polkuaan. Nyt itse 8v parisuhteesta eronneena edelleen haaveilen kumppanista, perheestä ja pysyvyydestä.✨

    • Hieno näkökanta tuokin. Ja ero voi tosiaan joskus parantaakin elämää.

      Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että jos elämä on jatkuvaa riitelyä jossa ehkä myös lapset kärsivät, eroaminen kannattaa ennemmin kuin väkisin yhdessä pysyminen. Toki on eri jos haetaan apua, käydään vaikka terapiassa jne. mutta jos vaan jatketaan riidelleen ei siinä ole mitään järkeä. Lapsille nuo riidat ovat aivan hirveää kuunneltavaa!

      Eroja on kuitenkin niin monenlaisia, yhtä monenlaisia kuin parisuhteitakin. Ja vierestä on aina helppo huudella miten kannattaa tehdä. Varmaan moni suhteessa oleva kamppailee nimenomaan niiden kysymysten äärellä jatkaako yhdessä vai ei. Voi myös olla, että välillä on hyviä hetkiä ja sitten taas mennään… Ei ole yksioikoisia asioita ei.

  6. Hei!
    Itse olen myös painiskellut saman lauseen ja ajatuksen kanssa. Olen eroperheen lapsi ja mieheni on taas ”ehjästä” perheestä. Viime viikolla juurikin tajusin että, minulla on ollut alitajuntainen paine pitää perhe kasassa koska en halua tehdä samaa ”virhettä” lapsilleni.

    Tuli mieleen että, onko se ”virhe” jos vanhempi ajattelee omaa onnellisuutta ja eroaa jos on väkivaltaisessa/päihdesuhteessa? Eikö hän silloin opeta lapsille myös rohkeutta ja itsenäisyyttä lähteä pois pahasta?

    Minusta on todella hienoa että, ihmiset ovat alkaneet puhumaan asioista avoimemmin. Lasteni saamisen myötä olen avannut lapsuuteni ”padot” käsitellyt ne ja päästänyt irti. Olo on todella vapautunut. Se ei ole ollut helppoa mutta olen ylpeä itsestäni.

    • Moikka,

      Ei todellakaan ole!! Siis nimenomaan mielestäni pitää erota jos on tuollaisessa suhteessa. Mielestäni jos avioliitto on syystä tai toisesta helvettiä pitää siitä lähteä. Lapset kärsivät enemmän siitä, että vanhemmat ovat yhdessä ja he näkevät tai kuulevat kotona kauheuksia.

      Ja todellakin on! Ehkä se menneiden sukupolvien vaitonaisuus alkaa vihdoin meidän sukupolven myötä vähenemään. Tänä päivänä avoimuus on trendikästä mikä on mielestäni erinomainen sellainen! Ja ehdottomasti saatkin olla ylpeä itsestäsi, upeaa duunia olet tehnyt. <3

  7. Meillä vanhemmat erosivat virallisesti tässä hiljattain erittäin riitaisasti. Muutama vuosi mentiin täydellä kaaoksella ja uudelleen yrittämisellä tuloksetta. Koko sopan alkaessa olin noin 20-vuotias, mutta kyllä se kolahti ja kovaa. Onhan se iso harmi, kun perhe ei ole enää se perhe. Asuin tuolloin vielä kotikotona, jossa nuoremmat siskoni(tuolloin 12 sekä 14) ja äitini vieläkin asuvat.
    Minua inhottaa aivan suunnattomasti, kun siskoni joutuvat edelleenkin silloin tällöin heidän touhuistaan kärsimään. Vanhempia joudunkin välillä tilittämään tästä syystä.
    Itse en ole vieläkään sujut asian kanssa. He ovat hoitaneet koko prosessin todella huonosti ja puolitiehen asti.
    Kumppanina en ole ollenkaan helpoimmasta päästä. Saatan sulkeutua, ärähdellä, raivota, itkeä milloin mistäkin. Ihmettelenkin välillä miten ihmeessä avopuoliso kestää. Olen onneksi pikkuhiljaa oppinut hänellekin jakamaan niitä kaikista kipeimpiä asioita itsestäni. Toivon todella että molemmat vanhempani onnistuisivat löytämään onnellisuuden ja rauhan tämän asian kanssa. Viha ja stressi syö niin paljon ihmistä.

    • Tiedän todellakin mistä puhut. Valitettavasti me emme kuitenkaan voi vanhempien toimiin vaikuttaa vaikka haluaisimmekin. :(

      No jokaisella meistä on oikkumme. Älä ole liian ankara itsellesi! Ehkä käytöksesi tosiaan johtuu nimenomaan syistä, jotka nyt jo mahdollisesti tiedostatkin? Ja ihan parasta on jos kykenet puhumaan kumppanillesi! Avoimuus parisuhteessa on kaiken a ja o. Suhde onnistuu helpommin jos kyetään olemaan avoimia puolin ja toisin.

      Ja sanoppas muuta. Vihan tai kaunan kanto on pahin taakka elämässä. Monesti siitäkin vapautuminen voi kuitenkin viedä aikaa. On helppo sanoa, että älä kanna kaunaa ihmiselle joka joutuu oikeasti työstämään sitä, että voisi olla siitä vapaa.

      Hienoja ajatuksia sinulla, hyvää syksyn jatkoa! :)

  8. Jep, jännä miten olen miettinyt tismalleen samoja asoita viime aikoina. Vanhempani ovat edelleen yhdessä, mutta uskon että äidilläni on persoonallisuushäiriö. En ole myöskään saanut oikeaa mallia ristiriitojen selvittämiseen kotoa, äitini on aina raivonnut ja isä alistunut. Samaa mallia olen toistanut omassa parisuhteessa, kunnes kumppani on alkanut panemaan niin kovasti vastaan, että olen tajunnut ettei oma käytös olekaan normaalia… Ja on pitänyt alkaa miettimään sitä miksen osaa riidellä oikein… Ja tämä tulee mulla oikeastaan esiin ainoastaan parisuhteessa… Mä joko räjähdän tai pakenen, se on se malli minkä olen saanut ja muusta en tiedä… Mutta toivottavasti joku päivä osaisin vaan keskustella rauhallisesti ja rakentavasti suhteen ongelmista, niinkuin ilmeisesti muut ihmiset osaavat…?

  9. Hei, vanhempani erosivat ollessani 7v, ero oli kaunis, isä vietti kanssamme enemmän aikaa eron jälkeen ja ajattelin aina että en edes huomannut heidän eroaan. Edelleen läheinen kummankin vanhempani kanssa. Aloitin oman suhteeni 19vuotiaana asenteella että hyväksyn kaik sellaisena kuin he ovat ja olin suhteessa 13v, joista viimeiset 10v olivat haastavia. Olin päättänyt että 10v taistelen, josko asiat jotenkin muuttuisivat parempaan esim 3v pariterapian avulla. En voinut kuvitella eroavani, saati kun saimme 2 ihanaa lasta. Oma jaksaminen ei enää riittänyt negatiiviseen ympäristöön ja koin pärjääväni yksin lasten kanssa paljon helpommalla. Jo aikana kun elimme exän kanssa kahdestaan, jännitin hänen reaktioitaan ja ihmettelin kuinka hän jaksoikin nalkuttaa ja arvostella joka asiasta. Exäni on hyvin pidetty ja hoitaa asiansa, mutta en saanut olla hänen seurassaan oma itseni, jos olin ja tietty mä kapinoin, niin sain kuulla kunniani. Huh. Harkitsin eroa 2v ajan vakavasti, samaan aikaan kävimme terapiassa, mies syytti minua ja lapsia hänen elämänsä pilaamisesta. Otin lopulta eron nuorimman ollessa 3v. Loistava päätös. Elämä muuttui kuukausikuukaudelta kevyemmäksi. Olin niin onnellinen lasteni kanssa. Lapset ovat saaneet rakkaudellisen ilmapiirin ympärilleen, exäni ymmärtänyt vihdoin ettei hänen olonsa ollut meidän syy ja pyytänyt anteeksi kaikista vuosista ja juma miten hienoa on nyt olla oma itsensä. Halusin tuoda esille tällä sen, että vaikka tehdään töitä vuosia, ollaan valmiita muutoksiin, mennään syvälle syövereihin, noustaan, mutta silti se ei vaan toimi ennenkuin toinen on valmis. Nyt hän olisi 2v eromme jälkeen. Onko itsekkyyttä nauttia rauhasta, omasta kodista lasten kera vai palata yhteen, koska on heikkoutta erota? Olen täysin varma että ero tai mikä tahansa iso muutos vie johonkin paljon parempaan. Multa kysytään usein et yrititteks te tarpeeks tai lausutaan ne sanat kui pienten lasten vanhemmille käy usein näin. Me yritimme, vietimme kahdenkeskisiä hetkiä, meillä oli paljon seksiä, mutta arkemme ei ollut toiminut yli 10vuoteen. Olen nyt onnellinen, olen vahva, ero voi olla merkki siitä että huolehtii perheensä etenkin lasten hyvinvoinnista, antaa kaikkensa ja ottaa kaiken paskan vastaan vaikka on keskellä elämänmuutosta. Lapset ovat oikeutettuja rentoon koti-ilmapiiriin ja onnellisiin vanhempiin. Muutos on rohkeutta ja erolapset ovat usein sitkeämpiä kun pitää osata selviytyä jo lapsena itekseen monista asioista, sen yhden vanhemman ollessa vaikka töissä.. Empatiaa ja auttavaisuutta myös sillä yksi vanhempi harvoin ehtii lastaan passaamaan ja jälkiä siivoamaan ja enemmänkin ottaa lapset kotitöihin herkemmin mukaan. Olemme tykättyjä ihmisiä, meillä on suuri perhe ja paljon ystäviä, olemme ns.normaaleja, mutta silti kaiken kulissin takana voi olla paljon tuskaa. Täällä tuskasta on selvitty ja exänkin kanssa kaik toimii mainiosti. Oih kui ihanaa elämää. Lapsista vanhempi tietty toivois välillä et vanhemmat olis yhdessä, mut ymmärtää ja muistaakin sen kuinka jännitettiin hetkeä jolloin isä tulee kotiin, isän kotona oli lapsuudessa sama tilanne, tästä puhuttiinkin usein ja hän pyysi anteeksi lähes joka aamu edellisen illan huonoa käytöstä. On äärimmäisen tärkeää katkaista sukupolvien tottumukset, nyt ei ole paineita kenelläkään. Lapsilla on hyvä ja rento isä joka selvitti lapsuuden traumansa eron pakottamana. Upeaa huomata kuinka ihminen voi muuttua. Selvinnee 20v päästä miten lapseni ovat tämän kaiken kokeneet, sen ainakin että vaikka on vaikeita asioita, kaikesta voi puhua, viha tekee pahaa ja hymy pelkkää hyvää. Vaik ärsyttää, niin tunteita voi hallita ja keskittyä niihin mukaviin asioihin, ärtymys ei ole kenenkää muun vika vaan oma tunne sisälläsi. Taisin kirjoittaa tämän tekstin ja ajatukseni enemmän itselleni kuin muille. Hyvät ihmiset, ymmärtäkää erilaisuutta, kiitos <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta