Avioerolapsi

”En toista vanhempieni virheitä, teen kaiken täysin eri tavalla”. Kuulostaako tutulta? Itse avioeroperheen lapsena voin sanoa, että monet kerrat olen vannonut kuinka toimin parisuhteessa täysin päinvastaisella kaavalla, kuin vanhempani aikanaan toimivat. Onhan minullakin lupa onnistua enkä voi missään nimessä olla ”tuomittu” huonoihin ihmissuhteisiin sen takia, että vanhempani ovat epäonnistuneet avioliitossaan ja eronneet? Enhän?

Avioerolapsi

Jollain tavalla tuo ajattelutapa siitä ettei vanhempieni avioero vaikuttaisi omiin ihmissuhteisiini ja/tai tapoihin luoda nimenomaan parisuhdetta on ehkä vähän romuttunut. Valitettavasti. Kun itse vuodenvaihteessa erosin tajusin, kuinka hurjan määrän sitä on toistanut niitä samoja asioita joita sitä lapsuudessaan vierestä seurasi. Se, että olen eroperheestä vaikuttaa aivan varmasti minuun vielä tänäkin päivänä tavoilla, joita en kaikkia välttämättä edes itse tiedosta. Ne tavat käsitellä riitatilanteita tai ylipäänsä suhteen ristiriitoja. Me mallinnetaan niin paljon elämäämme ympäristöstä ja nimenomaan lapsuus on todella suuressa roolissa.

Mielestäni on tavallaan hyvä tiedostaa, että lapsuuden tapahtumilla on vaikutuksensa. Itse olen liian pitkään kapinoinut tuota vastaan ja nimenomaan nuorempana uhosin kuinka minä en tule koskaan eroamaan tai ylipäänsä varmasti toista vanhempieni virheitä! Minulla on lupa olla onnellinen, lupa onnistua. Nyt olen yksinkertaisesti joutunut myöntämään, että ei se parisuhde aina välttämättä onnistu olit erolapsi tai et. Olen myös miettinyt onko sillä vaikutusta jos toinen on eroperheestä ja toinen taas ”normaalista” perheestä? Onnistuuko suhde todennäköisemmin kahden erolapsen välillä, vai kahden ns. tavallisesta perheestä olevan välillä? En tiedä. Tänä päivänä kyllä tuntuu, että ne hyvien perheidenkin lapset ovat käyneet läpi rankkoja juttuja. Yhä harvemmassa ovat ne ihmiset, joiden elämä olisi kokonaisuudessaan ollut ruusuilla tanssimista. Jokaisella on omat issuensa, joita työstetään vielä aikuisiälläkin.

img_6885-001

Itselleni on vahvistunut tässä viimeisen puolen vuoden sisään todella paljon se, että meidän on tärkeää opetella käsittelemään tunteitamme. On oikeasti tärkeää kaivaa esiin niitä mahdollisia lapsuuden patoumia ja käydä niitä läpi sen sijaan, että kiellät ne. Kaikki mahdolliset lukot, ahdistukset ja ne kipeimmätkin jutut, ne on vaan pakko nostaa jossain kohtaa esiin. Käsitellä ja opetella hyväksymään, että ne ovat osa juuri minun lapsuuttani. Uskon, että kaikesta voi päästä yli ja rakentua vahvemmaksi ihmisenä, mutta se tapahtuu nimenomaan hyväksymisen kautta. Ei niin, että me ollaan katkeria tai aletaan jopa vihaamaan jotain asioita siksi, koska koemme kokeneemme vääryyttä. Viha ja katkeruus ovat seikkoja jotka eivät rakenna meitä suuntaan tai toiseen, vaan päinvastoin. Ne syövät meistä hyvää oloa, onnellisuutta ja positiivista energiaa.

Itse olen tällä hetkellä jossain siellä välimaastossa. Pystyn myöntämään, että joo lapsuudellani on vaikutusta myös siihen kuinka kykenen tänä päivänä tasapainoiseen parisuhteeseen. En ole välttämättä helpoin mahdollinen kumppani ja joissain asioissa en esimerkiksi tiedä kuinka toimia? Jos et ole saanut kotoa oikeanlaista mallia, kuinka voisit osata? Pystyn myöntämään ääneen, että olen avioerolapsi ja tosiaan ero ja kaikki mitä siihen on liittynyt vaikuttaa edelleen elämääni tavalla tai toisella. Tästä huolimatta teen kokoajan työtä sen suhteen, että hyväksyn sen etten ole täydellinen ja minulla on lähtökohtani.

Avioerolapsi

Jaksan myös uskoa siihen, että osa suhteista kestää ja itsellänikin on mahdollisuus kestävään parisuhteeseen vielä joku päivä. Viime aikoina eroja on tullut taas sieltä sun täältä kuin sieniä sateella, mutta onneksi samaan tahtiin tulee myös uusia pareja. Rakkaus ei tule toivon mukaan koskaan maailmasta loppumaan. <3

Miten te muut erolapset? Koetteko, että vanhempienne ero vaikuttaa elämäänne vielä tänäkin päivänä, tai ehkä jopa siihen teidän omaan parisuhteeseenne tai tapaan sitoutua? 

Kommentit (18)
  1. Hei, vanhempani erosivat ollessani 7v, ero oli kaunis, isä vietti kanssamme enemmän aikaa eron jälkeen ja ajattelin aina että en edes huomannut heidän eroaan. Edelleen läheinen kummankin vanhempani kanssa. Aloitin oman suhteeni 19vuotiaana asenteella että hyväksyn kaik sellaisena kuin he ovat ja olin suhteessa 13v, joista viimeiset 10v olivat haastavia. Olin päättänyt että 10v taistelen, josko asiat jotenkin muuttuisivat parempaan esim 3v pariterapian avulla. En voinut kuvitella eroavani, saati kun saimme 2 ihanaa lasta. Oma jaksaminen ei enää riittänyt negatiiviseen ympäristöön ja koin pärjääväni yksin lasten kanssa paljon helpommalla. Jo aikana kun elimme exän kanssa kahdestaan, jännitin hänen reaktioitaan ja ihmettelin kuinka hän jaksoikin nalkuttaa ja arvostella joka asiasta. Exäni on hyvin pidetty ja hoitaa asiansa, mutta en saanut olla hänen seurassaan oma itseni, jos olin ja tietty mä kapinoin, niin sain kuulla kunniani. Huh. Harkitsin eroa 2v ajan vakavasti, samaan aikaan kävimme terapiassa, mies syytti minua ja lapsia hänen elämänsä pilaamisesta. Otin lopulta eron nuorimman ollessa 3v. Loistava päätös. Elämä muuttui kuukausikuukaudelta kevyemmäksi. Olin niin onnellinen lasteni kanssa. Lapset ovat saaneet rakkaudellisen ilmapiirin ympärilleen, exäni ymmärtänyt vihdoin ettei hänen olonsa ollut meidän syy ja pyytänyt anteeksi kaikista vuosista ja juma miten hienoa on nyt olla oma itsensä. Halusin tuoda esille tällä sen, että vaikka tehdään töitä vuosia, ollaan valmiita muutoksiin, mennään syvälle syövereihin, noustaan, mutta silti se ei vaan toimi ennenkuin toinen on valmis. Nyt hän olisi 2v eromme jälkeen. Onko itsekkyyttä nauttia rauhasta, omasta kodista lasten kera vai palata yhteen, koska on heikkoutta erota? Olen täysin varma että ero tai mikä tahansa iso muutos vie johonkin paljon parempaan. Multa kysytään usein et yrititteks te tarpeeks tai lausutaan ne sanat kui pienten lasten vanhemmille käy usein näin. Me yritimme, vietimme kahdenkeskisiä hetkiä, meillä oli paljon seksiä, mutta arkemme ei ollut toiminut yli 10vuoteen. Olen nyt onnellinen, olen vahva, ero voi olla merkki siitä että huolehtii perheensä etenkin lasten hyvinvoinnista, antaa kaikkensa ja ottaa kaiken paskan vastaan vaikka on keskellä elämänmuutosta. Lapset ovat oikeutettuja rentoon koti-ilmapiiriin ja onnellisiin vanhempiin. Muutos on rohkeutta ja erolapset ovat usein sitkeämpiä kun pitää osata selviytyä jo lapsena itekseen monista asioista, sen yhden vanhemman ollessa vaikka töissä.. Empatiaa ja auttavaisuutta myös sillä yksi vanhempi harvoin ehtii lastaan passaamaan ja jälkiä siivoamaan ja enemmänkin ottaa lapset kotitöihin herkemmin mukaan. Olemme tykättyjä ihmisiä, meillä on suuri perhe ja paljon ystäviä, olemme ns.normaaleja, mutta silti kaiken kulissin takana voi olla paljon tuskaa. Täällä tuskasta on selvitty ja exänkin kanssa kaik toimii mainiosti. Oih kui ihanaa elämää. Lapsista vanhempi tietty toivois välillä et vanhemmat olis yhdessä, mut ymmärtää ja muistaakin sen kuinka jännitettiin hetkeä jolloin isä tulee kotiin, isän kotona oli lapsuudessa sama tilanne, tästä puhuttiinkin usein ja hän pyysi anteeksi lähes joka aamu edellisen illan huonoa käytöstä. On äärimmäisen tärkeää katkaista sukupolvien tottumukset, nyt ei ole paineita kenelläkään. Lapsilla on hyvä ja rento isä joka selvitti lapsuuden traumansa eron pakottamana. Upeaa huomata kuinka ihminen voi muuttua. Selvinnee 20v päästä miten lapseni ovat tämän kaiken kokeneet, sen ainakin että vaikka on vaikeita asioita, kaikesta voi puhua, viha tekee pahaa ja hymy pelkkää hyvää. Vaik ärsyttää, niin tunteita voi hallita ja keskittyä niihin mukaviin asioihin, ärtymys ei ole kenenkää muun vika vaan oma tunne sisälläsi. Taisin kirjoittaa tämän tekstin ja ajatukseni enemmän itselleni kuin muille. Hyvät ihmiset, ymmärtäkää erilaisuutta, kiitos <3

  2. Jep, jännä miten olen miettinyt tismalleen samoja asoita viime aikoina. Vanhempani ovat edelleen yhdessä, mutta uskon että äidilläni on persoonallisuushäiriö. En ole myöskään saanut oikeaa mallia ristiriitojen selvittämiseen kotoa, äitini on aina raivonnut ja isä alistunut. Samaa mallia olen toistanut omassa parisuhteessa, kunnes kumppani on alkanut panemaan niin kovasti vastaan, että olen tajunnut ettei oma käytös olekaan normaalia… Ja on pitänyt alkaa miettimään sitä miksen osaa riidellä oikein… Ja tämä tulee mulla oikeastaan esiin ainoastaan parisuhteessa… Mä joko räjähdän tai pakenen, se on se malli minkä olen saanut ja muusta en tiedä… Mutta toivottavasti joku päivä osaisin vaan keskustella rauhallisesti ja rakentavasti suhteen ongelmista, niinkuin ilmeisesti muut ihmiset osaavat…?

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *