Tunnelukossa

Tämän tekstin julkaiseminen kieltämättä hieman jännittää. Välillä mietin onko edes fiksua jakaa todella syviä juttuja itsestään täällä blogissa, että haavoittaako sillä loppupeleissä vaan itseään? Olen kuitenkin tullut kaikkien julkaisemieni tekstien jälkeen siihen lopputulokseen, että haluan ottaa riskejä.

Jotenkin koen, että teidän joukossanne on aina joku joka painiskelee samojen asioiden kanssa ja ehkä tekstini kautta huomaa, ettei ole yksin. Vaikka omistaisi sata ystävää, ei kaikkia asioita ole siltikään aina helppo jakaa. Useimmat niistä vaikeimmista pidetäänkin siellä sisimmässä ja niiden kanssa ollaan monesti aika yksin.

img_8357

Tämä jopa hieman jännittäväkin asia josta kirjoitan liittyy tunnelukkoihin. Noihin kognitiivisen puolen ongelmiin, jotka saattavat olla osana arkeamme joko tiedostamanamme tai täysin tiedostamattomana. Tunnelukot ovat nimenomaan niitä haitallisia toimintamalleja, joiden mukaan toimimme arjessamme. Useimmat niistä on opittu jo lapsuudessa ja edelleen aktivoimme niitä elämässämme. Toiset saattavat kehittyä pikkuhiljaa, esimerkiksi tunteiden panttaamisen tai jonkun traumatisoivan kokemuksen seurauksena. Minä itseasiassa veikkaan, että useammalla meistä on lukkoja tunnepuolella. Monikaan ei vaan niitä myönnä tai ehkä edes halua ajatella. Eikä siinäkään ole mitään väärää. Jos koet elämäsi tasapainoisena ja hyvänä, voit jatkaa varmasti tiellä jolla nyt olet. Jos nuo lukot kuitenkin ahdistavat ja aiheuttavat elämässäsi ongelmia, on ne syytä pyrkiä avaamaan. Käsitellä, purkaa ja miettiä mitä niille voisi lähteä tekemään.

Mutta sitten minun tarinaani. Olin tosiaan ennen ihminen joka käsitteli tunteitaan aika avoimesti ja esimerkiksi konflikti -tilanteissa ei vetäytynyt, vaan nosti aina kissan pöydälle. Minä olin rohkea ja uskalsin senkin uhalla, että tulisin itse pettymään. Halusin käsitellä kaiken hankalankin aina oitis ja esimerkiksi mykkäkoulu oli käyttäytymismalli jota inhosin. Oli niin paljon helpompi hengittää, kun sisällä ei ollut yhtään ainutta lukkoa ja sitä pystyi aina heti esimerkiksi riitatilanteessa putsaamaan pöydän.

img_8366

Jokin on kuitenkin muuttunut. Pikkuhiljaa olen nimittäin huomannut valuneeni täysin päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä pohjimmiltani olen. Nykyään minä olenkin se joka välttelee  tai jopa pakoilee asioiden kohtaamista ja pelkää nimenomaan sitä hetkeä, kun on puhumisen aika. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö miettisi asioita, mietin ja paljonkin! En kuitenkaan saa niitä kakistettua ulos silloin, kun pitäisi. En tiedä ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan? Välillä siis tuntuu, että sisälläni on möykky joka vaan kasvaa kasvamistaan, enkä kykene tekemään sille yhtään mitään vaikka haluaisin.

En osaa puhua samalla tavalla tunteistani ääneen tai ylipäänsä avata tunnemaailmaani, kuin ennen osasin. Minulle on syntynyt jonkunlainen pelko. En ole sataprosenttisen varma miksi pelkään, mutta tunnen sen liittyvän menettämiseen ja siihen, että tulen henkisesti satutetuksi. Tiedän, että pelko on turhaa ja sen ei kuulu missään nimessä hallita elämäämme, mutta jollain tavalla se kuitenkin hallitsee elämääni tällä hetkellä. Sitä ikäänkuin haluaa pitää ne ikävät asiat kaukana poissa ja elää onnellisesti, mutta loppupeleissä jokainen varmasti tietää kuinka pitkälle asioiden kätkeminen taas meitä vie…

img_8371

Tiedän, etten ole käsitellyt asioita joita tulisi käsitellä, vaan pikemminkin paennut niitä. Kun minulta on kysytty suoria kysymyksiä, olen vaan naureskellut tai vaihtanut puheenaihetta. Kuitannut nuo kysymykset sillä, etten jaksa stressata tai miettiä nyt. Jopa ärsyyntynyt. Todellisuudessa olen kuitenkin pelännyt aivan liian kauan ja siirtänyt asioiden kohtaamista. Niiden läpikäymistä ja sitä, että selvitän edes itselleni missä mennään. Nämä fiilikset korostuvat tosiaan aina elämän vaikeuksien kohdatessa. Silloin oikeastaan ymmärrän, kuinka lukossa olenkaan. Tuntuu suorastaan, että tukehdun sillä mielessä on sata ja yksi asiaa joita en ole koskaan saanut sanottua.

Aina puhutaan sitä, että asiat tulee käsitellä jotta elämässä voidaan lähteä kohti uutta. Ei tuota turhaan hoeta sillä jos käsittelet yhden osa-alueen, olet todella valmis jossain kohtaa. Toisinaan juttujen käsittely saattaa kuitenkin viedä aikaa, jopa vuosia. Eivät ne katoa mielestä sormia napsauttamalla kuten olen ehkä halunnut itselleni pitkään uskotella. Asiat tulee todella kohdata ja niihin liittyvät erilaiset tunneskaalat tuntea. Nyt täällä siis todellakin tunnetaan, koetaan ja itketään. En tiedä riittääkö se kuinka pitkälle mutta tahdon uskoa, että jotain ainakin  puhdistuisi ja näkisin kaiken selkeämmin.

En tiedä tietääkö teistä kukaan mistä puhun vai onko teksti vallan utopistista? Mahtaako joku ehkä itse taistella samojen asioiden äärellä? Olisi ihan huikea kuulla kuinka te olette tunnelukoista selvinneet? Jos siis joku uskaltaa anonyymisti henkilökohtaisia kokemuksiaan avata?

On my way

26 vastausta artikkeliin “Tunnelukossa”

  1. Osui ja upposi, toden totta tiedän mistä puhut ja mitä tarkoitat. Silloin tällöin tulee itsekin taistelua samaisesta asiasta, se on siis sellaista henkistä taistoa, jossa tietää että nyt kannattaisi puhua mutta pelko on liian suuri ja se vaan jää. Jää kalvamaan mieltä. Siitäkin huolimatta, että tietäisi sen helpottavan. Ehkä sitä pelkääkin muiden reaktiota ja hyväksyntää enemmän, ja siksi kaikki jää vain ajatuksen tasolle…? Mietin tätä aihetta monesti, mutta en ole vielä keksinyt siihen ratkaisua. Ehkä sitä myös pelkää olevansa liian suorasukainen ja näin ollen satuttavan ympärillä olevia. Täytynee haastaa itsensä ja oppia pikku hiljaa tästä pois ja alkaa puhumaan avoimemmin ihan kaikesta. Luokittelen itseni kuitenkin avoimeksi ihmiseksi, ja sellaiselta sinäkin vaikutat jo ihan senkin takia että julkaiset näin hyvällä tavalla rohkeita kirjoituksia ja avaat elämääsi syvemmin. Suurkiitos siitä & tsemppiä! <3

    • Niin, mielestäni avoimuus on upeaa sillä onko läheisissä ihmissuhteissa oikeasti järkeä pelätä jotain? Kertoo mielestäni myös jotain siitä ihmissuhteesta. Tavallaan pitäisi olla avoin alusta alkaen tai ainakin siihen pyrkiä. Niin vaikeita juttuja. Tulee kokoajan vaan ahdistavampi mieli, kun mietin. :(

      Niin luokittelen minäkin, kai? Vaikka toisaalta viime aikoina itsestään muille antaminen on ollut ihan hemmetin vaikeaa. Jotenkin tuntuu, että aina pitää nousta ja selvitä iloisena takaisin elämään kiinni. Mitä jos ei pystykään? Välillä on ihan ok olla huonona.

      Kiitos tsempeistä! <3

  2. Kiitos tämän kirjoituksen jakamisesta! Joskus voi olla, että asioita täytyy vain ensin pyöritellä rauhassa omassa päässä ennen kuin tulee siihen pisteeseen, että on niistä valmis avautumaan toiselle. Kai se on sellainen vaihe, jossa täytyy ensin tunnistaa ja hyväksyäkin jollain tasolla omat ajatuksensa ja päästä eroon liiasta kriittisyydestä itseään kohtaan.

    • Ei kestä, kiitos kun kommentoit sitä!

      Niin, totta. Erinomainen pointti. Tärkeää on kuitenkin se, että jossain kohtaa kykenee avautumaan ja puhumaan. Pahinta on nimenomaan tunteiden piilottaminen taka-alalle.

  3. Hei Jutta. Olipa ajankohtainen teksti, omassa elämässäni painiskelen aika pitkälle saman dilemman kanssa. Mulla tunnelukot liittyy ystävyyssuhteisiin ja aivan erityisesti yhteen sellaiseen, jossa aika ajoin en uskalla kertoa tunteistani, esim. että toinen on loukannut tms. Pelkään tulevani vähätellyksi, että minuun ärsyynnytään, loppupeleissä siis torjutaan ja hylätään. Tässä jokin aila sitten kerroin ystävälleni, että hänen kommenttinsa satuttivat minua, mutta hän piti minua vain turhan herkkänä, minkäänlaista anteeksipyyntöä tai empatiaa ei ystäväni puolelta tullut. Nyt olen entistä enemmän lukossa. Tuntuu, että minulla ei ole tilaa eikä oikeutta tuntea vaan aina pitäisi vaan ymmärtää tai ohittaa viileästi ystävän käytös.

    • Kuulostaapas ikävältä. Jos toinen ei oikeasti ole avoin ottamaan palautetta vastaan ja kunnioita mielipidettäsi tulee kyllä fiilis, että onko tämä ihminen ystävyytesi arvoinen?

  4. Rohkeaa tekstiä! Itselläni on myös aina ollut kohtalaisen vaikea puhua tunteista. Etenkin nyt toisessa parisuhteessa toisen lähelle päästäminen on ollut vaikeampaa kuin ensimmäisessä suhteessa. Jotenkin sitä on kai alitajuntaisesti pelännyt että sen tärkeän ihmisen menettää ja näin ollen ei ole uskaltautunut antaa kaikkeaan.

    • Kyllä, juurikin näin. Nuo hylkäyskokemukset ovat nimenomaan niitä, jotka jäävät elämään alitajuntaamme ja niistä on vaikea päästä ylitse elämässä. Mulla on hyvin paljon samankaltaisia lukkoja ja pikkuhiljaa ne ovat pahentuneet. Ymmärrän siis todellakin mitä tarkoitat.

  5. Itse painin ihan samanlaisten asioiden kanssa. Jopa omassa parisuhteessani on sellaisia möykkyjä, joista me ei puhuta. Tapahtu ikäviä asioita, mutta me ei mitenkään käsitelty niitä, ja kumpikaan ei ota asiaa puheeksi.. vaikka edellisen suhteen loputtua lupasin itselleni, että tällaiseen puhumattomuuteen en palaa. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Uuden ihmisen kanssa uudessa kaksiossa, puhumattomina. Välillä on niin todella paha olla, kun en saa sanotuksi. Mutta miten voin sanoa ääneen jotain, mitä en edes itse käsitä? En pelkää konflikteja, olen vaan liian väsynyt sellaisiin. Helpompi olla hiljaa. Välillä sisällä on niin kamalan iso loukku, että oikein oksettaa. Vihaan puhua vaikeista asioista, sanat eivät vain tule suustani.
    Tarvitsisin kumppanikseni varmaan sellaisen, joka ravistaisi musta kaiken ulos, ei tyytyis siihen hiljaisuuteen.

    • Kyllä, minulle kävi juuri sanomallasi tavalla viimeisimmässä parisuhteessani. Lopulta olin itsekin siinä pisteessä, että ennen niin avoin nainen muuttui sulkeutuneeksi. En jaksanut selvittää riitoja tai erimielisyyksiä, koin usein kuinka tunnelma oli kireä mutta en vaan jaksanut. Miksi vaivautua, kun toinenkaan ei sitä tee? Muutuin viileäksi ja juuri sellaiseksi, etten jaksanut miettiä ongelmia. Osa sitten purkautuikin todella pahasti jossain kohtaa…

      Varoitan, tuo tie vie tosiaan vaan huonoon suuntaan. Ellette nosta sitä kissaa pöydälle, kasaantuvat ongelmat päivä päivältä. Eikä kannata miettiä millaisen kumppanin tarvitsisit, ole rohkea ja kokeile kepillä jäätä. Toki se on helpommin sanottu kuin tehty mutta voithan kokeilla? Sanoa sille toiselle, että nyt tuntuu tältä ja pelkään mitä tässä tulee tapahtumaan ellei me muuteta näitä toimintatapoja. Sinulla on upea mies jos hän tulee vastaan, ja todennäköisesti tuleekin.

      Suosittelen tekemään kaiken tuossa kohtaa, ennen kuin mietit JOS minulla olisi tuollainen ja tuollainen mies. Todennäköisesti teillä olisi sitten muita ongelmia. Täydellistä ihmissuhdetta, kun ei ole olemassakaan.

      Iso tsemppihali sinne <3

  6. Rohkea teksti. Tuli tästä Tunne lukkosi-niminen kirja mieleen. Siellä on juuri hyvin selitetty näitä asioita. Itsellä ei onneksi ole parisuhteessa tätä ongelmaa, mutta joissain muissa ihmissuhteissa kyllä. On asioita joista pitäisi puhua, mutta se tuntuu kovin vaikealta. Jotenkin sitä ehkä pelkää sitä toisen vastaanottoa, tai pahimmassa tapauksessa mahdollista välinpitämättömyyttä.

    • Kiitos! Itseasiassa löysin tuon kyseisen sivun jossa kirjaa myydään netistä ja tein samalla myös testin. Tulokset puhuivat nimenomaan niiden asioiden puolesta, joiden ajattelinkin olevan vinossa. Nämä ovat vaikeita juttuja. On aina helpompi siirtää huomiselle, kun nostaa se kissa pöydälle tässä ja nyt.

      Toivottavasti saat jossain kohtaa purettua sinun lukkojasi muissa ihmissuhteissa!

  7. Osui ja uppos! En voi uskoa, että kirjotit tästä aiheesta.

    Mä oon paininut nyt tunteideni kanssa viimeset viikot tosi rankasti. Allekirjoitan kaiken yllämainitsevasi. Mä tutustun ihmisiin tosi helposti, mutta mulla kestää toooodella kauan päästää ketään mun kuoren alle ja moni ei sinne kyllä päässytkään. Annan ittestäni sellasen huolettoman ja lepposen kuvan muille. Heitän rankkaakin huumoria ja pystyn nauraan kaikelle. Osaan kyllä kuunnella muiden murheita, mutta mä harvoin jaan omiani. Toisaalta en tiedä johtuuko asia myös siitä, että työskentelen hoitajana mielenterveyspuolella ja jotenkin toi kuuntelu tulee vaan niin luonnostaan.
    Anyway. Nyt viime viikkoina mua on ahdistanut aivan suunnattomasti. En osannut itse mitenkään kohdistaa, että mistä se ahdistus johtui. Se vaan kuitenkin kasvoi ja kasvoi ja meni jo siihen pisteeseen, että mua ahdisti olla itteni kanssa. Suuren ahdistuksen tuotti myös avopuoliso ja oon häntä nyt 2 viikkoo vältellyt. Oon siis pyörinyt kaupungilla tai esim. viime viikolla ajelin autolla ympäriinsä töiden jälkeen 5h, koska ahdisti mennä töihin. Tähän mennessä töissä on ollut ainoo paikka missä on ollut hyvä olla. Siellä oon kokenu oloni tärkeäks ja hyödylliseks. Kunnes koitti viime torstai ja töissäkin ahdisti. Tilanne johti karmeeseen paniikkikohtaukseen heti vuoron aluksi. En oo koskaan sellasta saanut. Onneks oon töissä tollasessa paikassa, jossa oli heti apu lähellä. Perjantaina sitten päädyin lääkäriin keskusteleen asiasta. Juttelin ja itkin lääkärille siinä tunnin. Tosiaan mitään kummempaa muutosta elämäntilanteessa tai elämässä yleensä ei oo sattunut. Mulla on ollut aika rankka lapsuus, mitä en myöskään ole juurikaan käsitellyt, koska oon vanhempieni kanssa nykyään tosi hyvissä väleissä en sitä haluakaan muistella. Lääkäri kuitenkin siinä totesikin, että ehkä tää on sun kropan tapa ilmaista, että ne asiat on nyt selvitettävä. Kun lääkäri ton mulle sano, musta tuntu, että se joku joka mun rinnan päällä oli nyt 2 viikkoon istunut nousi siitä pois.
    Lähti nyt vähän lapasesta tää kertominen, mutta kyllä. On tämä ihmismieli ja tunteet vaan niin ihmeellinen asia. Voi että kun näihinkin olisi se joku käsikirja, mistä vois katsoa kuinka toimia eri tilanteissa. Mulla on taas huomenna keskusteluaika ja mua jännittää suuresti. Mutta toisaalta mä haluan avata itteni. En halua olla sulkeutunut ja haluan antaa ittestäni myös tätä synkempää puolta muillekin.
    Kiitos tästä tekstistä <3

    • Kiitos, kun jaoit tarinasi. Et arvaakaan kuinka paljon se minulle merkkaa! Tuntuu niin huojentavalta lukea, kuinka muillakin on samankaltaisia ongelmia eikä sitä ole yksin.

      Itse en edes tiedä olenko käsitellyt lapsuuttani tai ylipäänsä mitään tapahtumia elämässäni. En oikeasti ole enää varma? Kun mietin asioita tuntuu, kuin olisin tosiaan aivan lukossa ja mieleen tulee todella monta ahdistavaa juttua. Täällä on myös kärsitty nimenomaan ahdistuksesta vaikka itse olen kokenut nimenomaan liikkeellä töissä olon ikäänkuin pakotienä. Siellä olen pystynyt olemaan energinen ja pirteä, koska ajatuksille ei ole ollut niin paljon tilaa.

      Oikeasti aivan super ihanaa, että päädyit nimenomaan pisteeseen jossa sait apua! Olen todella onnellinen puolestasi ja mahtavaa, että sinulla itselläsi on halu avautua ja puhua! Mä mietin nyt vakavissani myös psykoterapiaa sillä jotenkin koen, että en saa nyt apua ongelmiini muuta kuin purkamalla niitä tuntemattomalle ammatti-ihmiselle. Vaikka ystävistä onkin apua, on heidänkin kapasiteettinsa rajallinen. Eivätkä he kykene ehkä kuitenkaan ymmärtämään samalla tavalla kuin puolueeton ulkopuolinen ihminen jolla on vielä koulutuskin.

  8. Lue sellainen kirja kuin tunne lukkosi. Netissä voit tehdä myös suuntaa antavan testin mahdollisista tunnelukoista. Se antaa hyvin osviittaa piilossa olevista lukoista. Kirjastosta ja suomalaisesta saa. Mitä tiedostat niin sille voit tehdäkin jotain :) hyvä teksti, kiitos

    • Kiitos sinulle!

      Joo itseasiassa katsoinkin tuon sivun lauantaina, kun asiaa googlailin. ja tein testin myös joka oli juuri sellainen kuten arvelinkin sen olevan. Kirja vaikuttaa kieltämättä mielenkiintoiselta mutta en ole varma pystynkö nyt lukemaan mitään. Jotenkin olo on niin levoton… Ja se on totta! Pahinta olisi jos ei kykenisi ajattelemaan edes järkevästi. Minä kuitenkin mietin näitä juttuja ja haluan vapautua lukoista.

  9. Mä käyn tällä hetkellä iha samaa ongelmaa! Välil tulee hyviä päiviä ja sit niitä ”huonoja” päiviä. Itken vaa tääl ku pystyin nii vahvasti samastuu ! Tsemppiä sinullekki <3

    • Voi ihana. <3 Ei tää elämä aina helppoa ole. Täällä on kuules myös viime päivät pääasiassa silmät punaisena kuljettu. Toivottavasti oma tilanteesi ratkeaa ja saat apua ongelmiisi. Et ole ainakaan yksin, muista se.

  10. Hyvä kirjoitus.
    Luulin myös itse jossakin vaiheessa, että olen puhujatyyppi. Kumppani ei kuitenkaan ollut, emme koskaan pystyneet puhumaan jos jokin painoi mieltä. Itse annoin pahan mielen kyllä näkyä, koska olin allapäin. Kumppani kysyi mikä vaivaa, mutta vaikka olisin kuinka halunnut en saanut sanottua. Perustilanne; mikä on – ei mikään. Tätä jatkui, kunnes törmäyskurssi loppui eroon. Ongelmista olisi pitänyt puhua, mutta toinen ei osannut ja minä en pystynyt. Tutustuin uuteen ihmiseen, joka olikin aivan päinvastainen kuin edellinen kumppanini. Asioista puhuttiin, paljon. Aivan kaikesta, sekä pikkuasioista että syvällisistä. Lopulta huomasin kuitenkin, että en olekaan puhujatyyppiä, yhtäkkiä olisi joka päivä pitänyt keskustella. Asioita oli kylläkin aluksi helpompi saada sanottua, kun toinen oli niin vastaanottavainen. Hän halusi tietää tunnemaailmani koukeroista aivan kaiken, vaikka en itsekään osannut tarkasti omia tuntemuksiani eritellä ja siitä sitten riitaa. Taas pattitilanne. Tällä kertaa toinen olisi puhunut ja halunnut tietää kaiken aivan tarkasti, mutten pystynyt siihenkään. Tässä sitä nyt ihmetellään ja mietin missä se ongelma oikein itselläni on. Ei tästä oikein voi korjata vanhaa suhdetta tai lähteä uuteenkaan, jos ei ymmärrä itseään lainkaan.

    • Kuulostaa tutulta… Tuo ensimmäinen kohta siis. Itse olen myös itseasiassa aina miettinyt, että minulle sopisi tuollainen ihminen joka on oikeasti kiinnostunut tunteistani ja sisimmästäni. Toisaalta jos se menisi noinkin diipille tasolle en tiedä, kokisinko samalla tavalla kuin sinä? Ehkä alkaisi ahdistamaan? En sitten tiedä mikä on hyvä.

      Ehkä tosiaan vasta siinä kohtaa, kun itsellään on hyvä olla sitä kykenee tasapainoisesti onnellisuuteen myös toisen ihmisen kanssa. Oli tämä toinen osapuoli sitten millainen tahansa. Nyt tuntuu kovin vaikealta edes ajatella noin pitkälle. Tosi paljon tsemppiä sinne! <3

  11. Itse kyllä puhun, pohdin ja analysoin käytösmallejani varmasti liikaakin,mutta olen huomannut että pohjalla onkin tunnelukko, jonka olen luullut tulleen huonoista kokemuksista parisuhteessa, mutta tosi asiassa pelko on ollut sisälläni läsnä aina. Nimenomaan menettämisen pelko,tunne siitä että tulee hylätyksi,tai ettei riitä omana itsenään.
    Tunnen pelon ihan fyysisesti ahdistuksena kehossa,ja toki jo se,että ongelman tiedostaa olevan itsessään, omissa ajatuksissaan, auttaa siihen suhtautumaan,mutta koska en tiedä itse mistä pelko alitajuntaani on tullut,olen pyrkinyt selvittämään sitä mm.rosen-terapialla,jossa nimenomaan avataan tunnelukkoja kehosta. Toivon että tämä,ja aika, auttaa itseäni työstämään asiaa,ja että oppisi itsekin luottamaan. Luottamaan toiseen,luottamaan itseensä,ja luottamaan elämään.

    • Olenkin lukenut tuosta terapiamuodosta. Mielestäni on ehdottomasti hyvä hakea apua silloin muualta, kun tuntee olevansa umpikujassa! Eiköhän aika tee tehtävänsä. Ja uskon, että sinulla on oikeat avaimet nimenomaan eheytymiseen. Hurjasti tsemppiä!

  12. Tuo kaikki kuulostaa niin tutulta! Minulla on vaan käynyt kaikki toisinpäin. Nuoruudessa olin henkisesti aika sulkeutunut ja tutustuin ihmisiin vain pintapuolisesti. En halunnut jakaa itsestäni kovin syvällisiä juttua. Luulen, että siitä johtuu se, ettei minulla ole nykyään kavereita.. monet kaverisuhteen olen vaan kylmästi lopettanut tai lopettanut yhteydenpidon. Sekin mitä lie pelkoa, että minusta ei oikeasti tykätä yms.

    Nykyään olen vähän avoimempi ja yritän puhua avomiehelleni tunteistani. Joitakin vaikeita aiheita saatan miettiä monta päivää ja kelata mielessäni, ettämiten sen jutun sanoisi miehelle ja ottaisi aiheen puheeksi. Vieläkin se on todella vaikeaa, mutta tietoisesti yritän parantaa tapani :) luulen, että siihen on vaan pakotettavaa itsensä ja sitten kun sen saa sanottua vyöryy ihana helpotuksen tunne. Ja kun asioista/ongelmista keskustelee, ei ne olekaan niin isoja kuin mielessä yksin ajatteli :)

    • Niin. Useimmiten varmaan käy nimenomaan noin päin, että vanhetessaan rohkaistuu myös tuossa asiassa.

      Olen kanssasi ehdottomasti samaa mieltä siitä, että omassa päässä asiat ovat monesti kovin suuria, mutta jos ne vaan rohkeasti jakaa toisen kanssa ei siinä varmasti kaduta. Tuo on se normaali tapa edetä ongelmien kanssa. Harmittaa tavallaan, että omakin tilanne edennyt tähän pisteeseen. Ehkä elämä opettaa.

  13. Luulen, et se on se peruspelko, et omat tunteet, ahdistus ja pelot mitätöidään. Se on mun mielestä pahin tunne, koska ne asiat ovat niin tärkeitä ja ne vain kasvaa, jos niistä ei pysty puhumaan tai niille ei voi keksiä yhdessä jotain ratkaisua. Omassa suhteessani asiat ovat nyt kohtuullisen hyvin ja avopuoliso kuuntelee ja haluaa, että mulla on hyvä olla. Hän ei voisi kuvitella että tahalleen satuttaisi mua ja kuuntelee ja haluaa muuttua. Mun ei tarvi enää pelätä, jos nostan kissan pöydälle, et mulle nauretaan tai et mun asia sivuutetaan. Aika hyvin me ollaan pystytty selvittää asioita. Nyt on kuitenkin taas semmoinen hetki etten oo täysin tyytyväinen meidän suhteeseen, koska en saa tarpeeksi kontaktia toiseen. En oikein tiedä miten edetä, koska itsellä om myös paljon ohjelmaa, joten en itsekkään voi tällä hetkellä antaa suhteelle paljoa. Ja no se näkyy ainakin omissa fiiliksissä. Toinen puolisko näyttää olevan suhteellisen tyytyväinen ”rinnakaiselämiseen”, jossa arjen askareet hoidetaan yhdessä, mutta muuten ei ole vuorovaikutusta.. En sinänsä pysty käsittää ollenkaan, miten joku voi noin helposti välittää vain ”omista jutuistaan”. Juttelimme tästä kesälomalla ja silloin olikin aikaa hoitaa suhdetta. Nähtäväksi jää miten käy!

    • Kyllä, juurikin näin. Ja kuulostaa todella hyvältä! Mielestäni se kertoo kypsästä parisuhteesta (ja sen osapuolista) jos asiat voidaan rohkeasti ottaa esiin ja sitä ei tarvitse pelätä lyttääkö se toinen ajatuksesi täysin tai ylipäänsä, että uskallatko kertoa tai puhua.

      Mielestäni parisuhteeseen kuuluu erilaiset ajanjaksot. Välillä ollaan vähän kauempana ja sitten taas lähempänä. Toki me ollaan myös erilaisia. Toisille riittää nimenomaan kaukaisempi yhteys ja toiset haluavat olla lähellä jatkuvasti (henkisesti ja fyysisesti). Tärkeintä on, että pystyt puhumaan kumppanisi kanssa miltä sinusta tuntuu! Jos tilanne häiritsee, kerro se ja keskustelkaa siitä rakentavasti. Mielestäni suhteenne kuulostaa todella hyvältä, joten turhan takia ei kyllä kannata murehtia. :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta