Elämäni vuoristoradassa

En ole koskaan ollut draaman janoinen ihminen – päinvastoin. Olen oikeastaan aina halunnut elämääni turvallisuutta ja tietyllä tapaa ihan perus asioita. Kuten nyt vaikka rakkautta, onnea ja hyvää oloa. Olen todella huono käsittelemään ahdistusta, pelkoa ja pahoinvointia – siksipä pidän nuo tunteet mieluiten kaukana sisimmästäni. Viimeisen kuukauden aikana elämässäni on kuitenkin tapahtunut nimenomaan dramaattisia käänteitä ja jopa ihan käsittämättömiä sellaisia. Välillä olen oikein miettimällä miettinyt aiheutinko nyt ihan oikeasti itse tämän kaiken sotkun, vai onko minulla yksinkertaisesti vaan todella huonoa onnea?

img_2530

Erosin vuodenvaihteessa – todellisuudessa eroprosessi lähti käyntiin vasta kuukausi sitten. Niin. Se ”ollaan kavereita eron jälkeenkin -meininki” ei sitten mennytkään kuten alunperin ajattelin.  Saattoi osa teistä sen arvatakin. No sitten yhtäkkiä tapasinkin ihmisen, jonka kanssa kävin muutamilla treffeillä ja oli kivaa. Tajusin aika nopeasti kuitenkin sen minkä olin takaraivossani tiedostanut, nyt ei ole oikea hetki uudelle ihmissuhteelle – en pysty. Edelleen liikaa tunteita ja jotain yhteenkuuluvuuden tunnetta. En halua, pysty, kykene. Tuohon kaikkeen liittyi todella suuri mylläkkä ja draamalta ei tosiaan miltään osin vältytty. En halua eritellä tähän sen tarkemmin tapahtumia mutta voin sanoa, että meininki on ollut kuin suoraan Kauniista ja Rohkeista. Ahdistuin todella pahasti ja silloin, kun niin käy minusta tulee aika sietämätön. Tahdon olla yksin, en selitellä kenellekkään vaan ottaa omaa aikaa ja tilaa. Olen ehkä jopa vähän itsekäskin, sillä ajattelen vaan omaa etuani ja kuuntelen pelkästään omaa tunnettani.

Tällä hetkellä olen minimoinut elämästäni kaiken draamaa aiheuttavan (vaikka se ehkä olinkin minä itse?) ja oikeastaan se mitä kaiken tuon paskan keskellä mietin oli se, että haluan entisen elämäni takaisin. Haluan sen seesteisyyden, tasapainon, rauhan ja turvallisuuden. En jaksa enää kohta 30-vuotiaana tällaisia asioita, jotka ovat normaalisti osana parikymppisten elämää. Todella kuluttavaa! Ymmärsin myös sen, että olen edelleen (ja tulen aina olemaan) ihmisenä sellainen, että haluan käsitellä asian kerrallaan. Esimerkiksi ero on todella iso juttu minulle ja varsinkin se, että alan oikeasti nyt vasta sitä työstämään, tuntuu ehkä jopa hieman surulliselta. Melkein vuosi virallisesta erosta ja tässä sitä nyt sitten ollaan! Parempi kuitenkin myöhään, kuin ei milloinkaan.

img_2560

img_2539

Jos joku on siis ihmetellyt viime aikaisia postauksiani ja ehkä sitä, etten ole ollut täällä kauheasti läsnä – niin tässä selitys. Pääkopassa on vaan ollut niin paljon juttuja ja se tunteiden vuoristorata, aivan kamalaa! Yhtenä hetkenä olen ollut innoissani menossa eteenpäin ja uskonut siihen, että kaikki kääntyy parhain päin ja sitten taas olen ollut aivan palasina. Olen ollut myös todella hajamielinen ja välillä havahtunut siihen, että kuljen kaupungilla aivan väärään paikkaan, kuin minne oli tarkoitus mennä. Saatan kadota johonkin omaan maailmaani ja palata sieltä vasta, kun joku minut maanpinnalle palauttaa – pelottavaa.

Edelleen jaksan kuitenkin uskoa tarkoitukseen vaikka uskonkin, että osa valinnoistani on nimenomaan johtanut minut tähän olotilaan – joskus mekin valitsemme väärin. En ole silti edelleenkään sataprosenttisen varma mistään, en siitä kuuluiko meidän ylipäänsä ikinä erota tai  siitä mitä haluan. Tunnemaailmani on edelleen jonkunlaisessa myrskyssä ja haluan sen mahdollisimman pian tyyneksi. Pikkuhiljaa aika varmaan tekee tehtävänsä – eikös sitä niin  ainakin sanota?

img_2540

Mutta sellaisia ajatuksia tähän päivään. Tekstiä jota en ajatellut edes julkaista – mutta julkaisinpa kuitenkin.

Toivottavasti teillä on ihana viikonloppu edessä! Itselläni on illalla ystäväni 30-vuotisjuhlat ja huomiselle ei sitten mitään suurempia suunnitelmia. Ihanaa viettää vapaata viikonloppua ja ottaa mahdollisimman rennosti. 

On my way

15 vastausta artikkeliin “Elämäni vuoristoradassa”

  1. Kiitos kun jaoit tämän asian kanssamme, olet rohkea. Mun erosta on jo melkeen kaksi vuotta ja vasta nyt alan olemaan siinä vaiheessa että entinen on jäänyt taakse ja voisin olla valmis uuteen suhteeseen. Mä kiinnyn todella voimakkaasti ja ero on iso juttu, vaikka itse eroa luottamusongelmien vuoksi halusinkin. Ensimmäisen sinkkuvuoden aikana kävin muutaman kerran treffeillä, mutta ne kaikki miehet sai vaan exän mieleen ja vertailin heitä exään. Siksi lopetin koko touhun ja vuoden verran olen ollut täysin epäaktiivinen miesrintamalla ihan omasta tahdostani. Tietysti monet kyselevät..jo kaksi vuotta erosta, eikö ketään uutta miestä??..blaah. Alan olla erosta toipunut ja olen päässyt tähän pisteeseen sillä, että yhteydenpito exään on ollut ihan minimaalista liittyen joihinkin vanhoihin käytännön asioihin.

    Mutta kiitos vielä näistä rehellisistä postauksista. Vaikka ei toivo vaikeita tilanteita kenelläkään, vertaistuki silti aina helpottaa ja lohduttaa omaa olo.

    • Niin, totta. Ja, kun tosiaan tämä tapaus on ollut hieman erilainen laatuaan eikä ero ollut selkeä eroaminen, vaan sitä on jääty ikäänkuin roikkumaan. Jokainen suhde on omanlaisensa ja samoin erokin.

      Joo ja ei todellakaan ole mitään kiirettä löytää uutta! Itse olen ainakin sellainen, että ketään en ala etsimään ja tulee jos on tullakseen. Vielä en tosiaan ole valmis ja siksipä mielestäni edes kenenkään tapaileminen ei ole oikea tähän saumaan. Tottakai tässä iässä on mietittävä myös sitä, että aikaa ei ole enää vuosia, joten silmät on hyvä auki pitää ja tietysti prosessoida asioita itsensä kanssa jotta joskus vielä olisi valmis uuteen suhteeseenkin.

      Eipä kestä! Vertaistuki tuo kyllä jollain tavalla lohtua aina. Kiitos siis myös sinulle tästä kommentistasi. :)

  2. Siis tapasitko jonkun uuden miehen jota deittailit, vai siis tätä exääkösi tapailit? Vähän sekavaa tekstiä kun et kerro sen tarkemmin…

  3. Kiitos kun jaoit tän. Itellä nyt puol vuotta erosta ja vuoristorataa on. Nyt juuri ihan paska fiilis enkä osaa oikein kertoa tunteistani. Vertaistuki lohduttaa vähän :) ehkä tää elämä tästä selkiytyy joskus. Itellä myös elämä junnaa muutenki paikoillaa, opiskelukuviot on sekavat enkä osaa päättää mihin suuntaan yrittäs lähtee.

    • Eipä kestä. <3 Tiedän tunteen! Elämässä jotenkin pahinta on sellainen sekavuus ja se ettei ole varma mistään. Tärkeintä on kuitenkin kuunnella tunteita ja omaa sydäntä. Jos joku juttu ei tunnu oikealta niin sitten se ei tunnu.

      Uskon, että asiat kirkastuvat sinulle vielä! Maltat vaan antaa ajan kulua niin aivan varmasti joku päivä vielä oivallat mitä haluat elämälläsi tehdä. :)

  4. Rohkea postaus! Toivottavasti tilanne ja tunteet rauhoittuvat. :) Ja mielestäni on edelleen mahtavaa että kerrot avoimesti fiiliksistä täällä blogissa etkä esitä mitään! Rentouttavaa sunnuntaita! :)

    • Kiitos. On tässä jo onneksi rauhallisempaa. :D Rankimpia juttuja ovat nimenomaan ihmissuhde draama ja se onkin sellaista jota en henkilökohtaisesti kaipaa yhtään elämääni.

      Ja suurkiitos. <3 Samoin sinne!

  5. Mun mielestä ei ole ollenkaan surullista, että ”vasta” vuoden päästä käsittelet eroasiaa. Nyt on sille oikea aika, et ole pystynyt sitä aiemmin käsittelemään. Mietipäs monia vaikka 50-60v ihmisiä, he eivät ole käsitelleet omia äiti/isäsuhteitaan vaan ovat edelleen täynnä raivoa vanhempiaan kohtaan. He saattavat kantaa suvussa tunnetaakkoja, jotka tulevat kaukaa, ja jos he eivät sitä tietoisesti ole katkaisemassa, he välittävät samat negatiiviset tavat ja tunnetaakat omille lapsilleen.
    Kyllä tää on sellaista kasvamista koko elämä, että tarkkana saa olla mikä asia liittyy mihinkin ja ne tunteet jotka on turvallisia käsitellä tässä hetkessä, tulevat kyllä käsiteltäviksi juuri silloin kuin niiden on tarkoitus tulla.

    Meillä ihmisillä on niin paljon erilaisia ehdollistumia ja haitallisia käyttäytymismalleja lapsuudesta, että ne vievät todella aikaa ja vaativat kärsivällisyyttä purkautuakseen. Kun niistä vapautuu, niin elämään tuleekin ihan uudenlainen flow.
    Enkä kirjoittanut tätä mitenkään ”oppituntina”, joskus blogiasi luen ja tiedän että oot oivaltanut paljon joten luultavasti ihan tuttua tekstiä sulle, tuli vaan tunne että pitää kirjoittaa.

    • Totta! Ja tosiaan, kun tilanne ikäänkuin jäi elämään ja ero ei tarkottanut eroa sen varsinaisessa merkityksessä. Olisi ehkä eri jos oltaisiin jo vuosi eletty molemmat omaa elämää. Vaikkaakaan en tiedä voidaanko silti puhua, että vuosi olisi pitkä aika. Kuten vertasitkin, joillain ihmisillä on tosiaan täysin käsittelemättömiä asioita elämässään vielä vanhemmallakin iällä. Onneksi nykyään näistä asioista puhutaan paljon ja siksipä esimerkiksi nuorempi sukupolvi on varmasti vapautuneempia tunne-elämän taakoista.

      Ja kiitos, kun muistutit ja kommentoit! En kirjoita blogia mitenkään korkealta ja siten, että olisin itse joku oivallusten mestari. Kommenttisi muistutti minua todella siitä, että oma aikansa on otettava. Vaikka tiedänkin, välillä silti sitä kaipaa niitä tiettyjä asioita kuultavan muiden suusta.

  6. Todella rohkea teksti! Itse samassa tilanteessa, 1,5v sitten erottiin ja vieläkin nähdää ja mietitään oliko oikea ratkaisu. Molemmilla ollut tässä välissä muita ja jossain vaiheessa uskoinkin, että nyt on menty eteenpäin. Toisaalta, kertooko tämä vain siitä että meidän kuuluu palata yhteen? Miltei kaikki ympärillä ovat sitä mieltä, että eksään ei kannata enää koskea, mutta itse katson tätä toisena mahdollisuutena. Kuluttavaa kylläkin…

    Tsemppiä prosessiin :)

    • Niin, no siis itse mietin vähän samoja asioita tälläkin hetkellä – edelleen. Mielestäni muut ihmiset eivät voi sanoa sinulle tuolla tavalla. Ei ole olemassa mitään kirjoittamattomia sääntöjä sikäli mikäli tunteita löytyy ja molemmat osapuolet haluavat samaa yhtä paljon. Tokikaan en tiedä suhteestanne ja siitä millainen se on ollut. Että onko ystäviesi sanomiset nimenomaan sinun suojelua vai mitä.

      Nämä ovat tosiaan vaikeita juttuja mutta jotta elämässä pääsee eteenpäin on oikeasti pakko vaan tehdä valintoja suuntaan tai toiseen. Se on faktaa.

      Sinnekin tsempit!! :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta