Itsekästäkö?

Olen ihminen joka nauttii yksinolosta. Minulle ei tuotakaan hankaluuksia viettää vaikka kokonainen päivä itsekseen kotosalla – saatika viikonloppu. Jostain syystä olen aina pitänytkin siitä, että on omaa aikaa ja omia juttuja. Koskaan en kuole tylsyyteen, vaan minulla on aina kaikkea puuhasteltavaa. Jos vietän paljon aikaa ihmisten seurassa kuten vaikka työpäivän verran, olen illalla henkisesti aika uupunut. Saatan jopa odottaa sitä hetkeä, kun pääsen yksin kotiin.  Saattaa kuulostaa jopa vähän itsekkäältä, mutta tällainen olen – ja olen aina ollut.

img_3400-2

Nautin kyllä ihmisten seurasta mutta vaan tietyissä määrin – liika on liikaa. En myöskään koskaan voisi kuvitella itselleni kumppania, joka olisi kuin iilimato minussa kiinni. Kaikki tehtäisiin yhdessä, eikä omaa elämää olisi – suorastaan pahin painajaiseni! Olenkin aina pitänyt sellaisesta tietynlaisesta vapaudesta vaikka suhteessa oltaisiinkin. Muussa tapauksessa – alkaa ahdistamaan ja pahasti. Tässä ehkä yksi syy myös sille, ettei minulla ole koskaan sinkkuna ollut väkinäistä tarvetta löytää joku rinnalleni. Koen, että olen mieluummin yksin, kuin jonkun ihan ookoon kanssaKaikki liian innokkaat kumppaniehdokkaat ylipäänsä ovat iso turn off!

Nyt, kun olen asunut jo kohta vuoden yksin olen paljon miettinyt, että pidän yksin asumisesta – suorastaan nautin tästä.  Voihan se olla, ettei kahden ihmisen kuuluisikaan yksiössä asua (been there and done that) mutta tällaisia fiiliksiä olen läpi käynyt. Seuraavassa suhteessani pidän ehdottomasti oman asuntoni mahdollisimman pitkään, tai sitten yhteisessä asunnossa tulee olla riittävästi neliöitä. Ehdottomasti ainakin kaksi huonetta, jotta toisessa on mahdollista olla yksin ja tehdä omia juttuja näin halutessaan. Mielestäni riittävä tila on parisuhteessakin aivan ehdottoman tärkeää! Tai ainakin tällaiselle tyypille, kuin minä olen. Pitää olla lääniä ja hengitystilaa. Mahdollisuus olla yksin vaikka toinen olisikin kotosalla.

img_3458-2

Matkalle en voisi kuitenkaan koskaan kuvitella lähteväni yksin. En myöskään ole ihminen joka siis kävisi yksin leffassa tai ylipäänsä tekisi ns. sosiaalisia asioita yksin. Pidän todella paljon ystävistäni ja nautin heidän seurastaan. Olen sosiaalinen ihminen ripauksella itsenäisyyttä ja yksin olemisen kaipuuta. Väsyn kuitenkin helposti ihmismassan keskellä ja nimenomaan tilanteissa, joissa tulee tutustua moneen uuteen ihmiseen – antaa heille itsestään. Se toisaalta ehkä juontaa juurensa ujoudestani, josta kirjoitin syksyn aikana, sillä pohjimmiltaan ujolle ihmiselle nimenomaan uudet ihmiskontaktit ovat usein kuormittavampia, kuin monelle muulle.

Monesti mietin myös sitä, että onko tällainen yksin olemisen kaipuu jonkunlaista itsekkyyttä? Tai siis onko se edes yleisesti hyväksyttävää? Miksi kukaan haluaisi olla itsensä kanssa jos voi olla muidenkin kanssa? Tai siis – ymmärrättekö mitä meinaan? Jaettu ilo on se paras ilo ja sitä rataa. Olen kyllä tuosta samaa mieltä, eli periaatteessa itsekin nautin nimenomaan asioiden jakamisesta muiden kanssa. Tykkään pohtia ystävieni kanssa elämän koukeroita sen sijaan, että vatvoisin niitä yksikseni. Silti kaipaan omaa aikaa, tunteja itseni kanssa ja ihan vaan yksinäisyydessä. Joku siinä yksin olemisessa vaan on. Rauhoittava, rentouttava ja stressin poistava vaikutus. Ihan eri tavalla, kuin ihmislaumassa hengaaminen. Pahimpia ovat hektiset ympäristöt, jossa on paljon ihmisiä ja melua.

img_3469-2

Joskus elämässä on asioita, joita ei aina itsekään ihan sataprosenttisesti ymmärrä. Jotkut jutut ovat vaan osa persoonaamme ja uskonkin, että ne ihmiset jotka sinut tuntevat täysin – ymmärtävät myös ne ehkä oudoimmatkin piirteesi. Silti välillä koen huonoa omaatuntoa siitä, että vietän aikaa niin paljon itsekseni – vaikka ei varmasti tarvisi! Toisaalta taas kuittaan ne aina sillä, että teen töitä ja niinhän siis teenkin. Aina kotona ollessani teen jotain blogiin liittyvää ja tämä on ihan vaan oma valintani.

Ehkä yksin oleminen ja siitä nauttiminen ei edes ole loppupeleissä niin tuomittavaa? Ainakaan pääkaupunkiseudulla, jossa henkisen hyvinvoinnin trendi liikkuu vahvana. Trendilajitkin ovat tällähetkellä niitä, joissa nimenomaan pyritään pysähtymään ja sukeltamaan sinne omaan sisimpään – ihan yksinään. Yksin oleminen opettaa ja kasvattaa meitä tietyillä tavoin. Yhtälailla, kuin ihmissuhteetkin.

Vai mitä mieltä te olette, onko yksin olemisesta nauttiminen itsekästä? Tai tekeekö se ihmisestä itsekkään? Pidättekö te omasta rauhasta vai oletteko kenties enemmänkin laumaeläimiä?

Kommentit (26)
  1. Koko teksti on kyllä aivan kuin omasta suusta: nautin hyvin paljon yksin asumiesta, eikä todellakaan tuota ongelmia viettää päiviä kokonaan yksin. Musta on jotenkin superrentouttavaa, että päivän jälkeen saa palata omien seinien sisällä, ja ottaa kontaktia muihin ihmisiin just sen verran kuin huvittaa, jos huvittaa. Vaikka viihdynkin hurjan hyvin läheisten ystävieni ja perheen kanssa, ja helposti lähden mukaan jos joku jotain ehdottaa, mutta minulle ei tuota ongelmia olla myös yksin.
    Sama asia ihmissuhteissa, kiinnyn ja kiinnostun ihmisestä kunnolla vasta jos hän tuo elämääni selkeästi jotain hyvää, en koskaan vain poistaakseni yksinäisyyttä, koska tunnen sellaista tunnetta äärimmäisen harvoin 🙂

  2. Mäkään en ymmärrä miksi olisi itsekästä olla yksin tai nauttia siitä. Tää on sun elämä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *