Voinko enää koskaan rakastua?

En koe olevani ihminen jonka on helppo rakastua. Ihastuminenkin vaatii jo hieman enemmän ja vieläpä se, että tuo tunne kestää. Saatan kyllä viehättyä ihmisistä hetkellisesti, mutta usein huomaan kuinka mielenkiinto lopahtaa kuitenkin aika nopeasti. Voi olla, että olen jotenkin ylisuojeleva itseäni kohtaan ja siksi karistan ihmiset pois ympäriltäni ennen, kuin alan tuntemaan jotain enemmän. Tiedän tuon olevan pelkuruutta ja tällä hetkellä myönnän olevani pelkuri. En oikein uskalla päästää ketään lähelleni, enkä tavallaan edes tiedä haluanko? Jopa ihastuminen uuteen ihmiseen tuntuu liian pelottavalta ajatukselta – saatika sitten rakastuminen. Jos se nyt on enää koskaan kohdallani edes mahdollista? Pakko myöntää, että usko uuteen rakkauteen on ollut koetuksella eron jälkeen.

IMG_9022IMG_9078IMG_9002

Tiedän, että rakastumisen pelkääminen heijastuu edellisestä suhteestani. Se kielii sitä surullista tarinaansa, että suhde entiseeni on jatkunut aivan liian kauan eron jälkeenkin. Tilannetta on tekohengitetty ja ylläpidetty turhan pitkään. Jos yhteinen taival on päättynyt – on typerää kuluttaa aikaa ja särkeä sydäntään yhtään enempää. Olen kuitenkin tunneihminen ja tunteet vievät – vaikkakin sitten joskus eteenpäin menon sijaan taaksepäin. Osittain tämä koko pitkään jatkunut prosessi on vaikuttanut siihen, että olen alkanut tuntemaan oloni jotenkin penseäksi miesten suhteen. Välillä mietin voinko enää oikeasti ikinä tuntea ketään kaksilahkeista kohtaan mitään sellaista, jota olen entisen kanssa kokenut? Haluaisin uskoa rakkauteen ja siihen, että voin vielä joku päivä todella rakastua – mutta en tiedä onko se mahdollista? Juuri nyt tunne-elämäni tuntuu olevan todella haavoittuva ja siksipä en tiedä uskallanko antaa kenenkään haavoittaa sitä enää yhtään enempää. On huomattavasti helpompaa olla yksin.

Olen aina jollain tavalla salaa ihaillut ihmisiä, jotka ottavat nämä parisuhde- ja rakkausjutut kepeästi. Erosta toivutaan käden käänteessä ja uudellekin annetaan mahdollisuus lähestulkoon samantien. Miten jotkut sen tekevät? Vai onko se juurikin sitä, ettei mietitä liikoja? Annetaan vaan elämän viedä – katsellaan ympärille ja annetaan ihmisille mahdollisuus? Minusta nimittäin tuntuu – etten edes katso ympärilleni. Ei vaan kiinnosta. Kuljen laput silmillä ja ystävien kanssa ulkona käydessäkin fokus on lähinnä viinilasissa, sekä heidän kanssa seurustelussa. Ei siis sillä, että baareista ketään löytäisi mutta onhan siellä ehkä suurempi mahdollisuus tutustua uusiin tyyppeihin, kuin keskellä Helsingin katuja? Tai en minä tiedä. Nuorempanakaan en ollut mikään treffailija, joten olen kieltämättä näissä jutuissa melkeinpä amatööri. En myöskään ole se rohkein tutustuja vaan vähän ujo, kuten tiedättekin.

IMG_9073IMG_9013-2

Eikä nyt toisaalta edes se kohtaanko ihmistä, johon kiinnostaisi enemmän tutustua vaan se, että pystyykö enää ylipäänsä uskomaan rakkauteen? Luonnollisesti jos usko rakkauteen katoaa – muuttaa se  suhtautumista suhdeasioihin. Olen nimittäin kokenut elämässäni sellaisen rakkauden ja kiintymyksen, joka on jollain tavalla vertaansa vailla – tai siltä minusta ainakin tuntuu. Kokonaisuudessaan kymmenen vuoden ihmissuhde, jonka aikana rakkaus ja kiintymys on ollut läsnä ainakin reilusti yli puolet ajasta. Ymmärsin tämän seikan merkityksen itseasiassa vasta ihan taannoin, kun juttelimme siskon kanssa elämäntilanteestani. Se tunneside joka meillä on – on vaan todella vahva. Voin sen ääneen sanoa. Ei sillä, että toisen ero olisi helpompi, kuin toisen – mutta osa nyt vaan pääsee nopeammin elämässä eteenpäin. Oma tunnesiteeni on jollain tavalla niin suuri, että siksi pelkään. Pelkään katoaako se koskaan tai muuttaako edes muotoaan?

On kai ihan oikeutettua, että käyn näitä asioita läpi ja olen tässä tilanteessa. En ole luuseri vaan yksinkertaisesti kokenut jotain sellaista, jonka taakseen jättäminen vaatii minulta. Se vaatii ponnisteluja, päätöksiä ja aivan uutta asennoitumista tulevaisuuteen. Valitettavasti se vaatii myös sen, että tuo rakas ihminen on ingnoorattava elämästä. Jotta voit mennä eteenpäin – vaatii se joskus vanhasta luopumista, vaikka kuinka haluaisi vielä elvyttää tilannetta.

IMG_9067IMG_9043

En tosiaan tiedä uskonko tällä hetkellä uuteen rakkauteen tai siihen, että joku päivä sellaisen vielä kohtaisin. Salaa mielessäni kuitenkin toivon, että joku ihana tyyppi vaan tupsahtaisi elämääni ja muuttaisi kaiken juuri sillä oikealla hetkellä. Opettaisi minulle uudelleen rakastamisen taidon ja sanoisi – ettei tarvitse pelätä. Rakkaushan ei ole pelkoa, vaan sen täysi vastakohta.

Onko täällä muita joiden usko rakkauteen on horjunut? Niin ja jos on jotain aivan ihania tosielämän tarinoita siitä, kuinka rakkaus tuli juuri oikealla hetkellä niin kertokaahan! Toki kaikenlainen kommentointi on sallittua – niin negatiivis, kuin positiivissävytteinenkin. <3 

On my way

38 vastausta artikkeliin “Voinko enää koskaan rakastua?”

  1. Täällä samoja mietteitä. Ihastun todella harvoin ja sitten, kun ihastun, en vaan pääse kovin helpolla yli. En osaa suhtautua edes treffailuun kepeästi, puhumattakaan ihmissuhteista. Mulle sekin vaatii jo paljon että pystyn lähtemään treffeille ilman, että näen jo silmissäni epäonnistuneen jutun. :D Itsellänikin on aika pitkäaikainen hyvin paljon pettymyksiä sisältänyt ihmissuhdejuttu takana ja onhan se jättänyt jälkensä. Vaikea luottaa ja vaikea oikein edes tutustua miehiin. Olen myös kuullut niiiin paljon ihan järkyttäviä tarinoita parisuhteista ja sekään ei erityisemmin nosta uskoa rakkauteen. :D Tuntuu että melkein jokaiseen suhteeseen liittyy joku pettäminen tai sitä sivuava käänne, mikä on hyvin surullista. Olen kuitenkin nyt yrittänyt vähän skarpata ja kerätä sitä uskoa, vaikka helppoa se ei ole.

    Kyllä mä kuitenkin uskon että säkin tulet vielä rakastumaan. Ehkä se vaatii vaan aikaa, joskus enemmänkin. Jo se, että tiedostat nuo asiat ja ajatukset on mun mielestä paljon. Uskon itse myös siihen että on parempi antaa aikaa kuin heti vaan rynniä ihastuneena jokaisen vastaantulijan matkaan ja etenkin jos kokee olonsa hyvin herkäksi vielä edellisistä jutuista. Koen myös että on hyvä käsitellä asiat kunnolla, koska moni ei sitä tee vaan käyttää vaan uutta ihmistä korvatakseen vanhan. Itsekin olen käsitellyt ihmissuhdepettymykset aina aika hitaasti ja veikkaan että monella menee siihen helposti hermot. :D Koen kuitenkin että on fiksumpaa käsitellä ne kunnolla ja osa meistä ihmisistä vaan on sellaisia, jotka tarvitsevat enemmän aikaa, ja joilla se mieli lähtee herkästi hamuamaan menneitä! Ja sekin kertoo mun mielestä siitä että ne tunteet ovat olleet aitoja ja siinä jutussa on oltu koko sydämellä.

    • Näinpä juuri. Ikävä kyllä historia vaikuttaa paljonkin tulevaisuuteen. Täällä myös vähän samanlaisia ajatuksia… Paljon näkee ympärillään huonoja suhteita tai tapailusuhteita. Vie kieltämättä uskoa todelliseen rakkauteen ja siihen, että voisi oikeasti uudestaan löytää jonkun arvomaailmaltaan samankaltaisen ihmisen vielä joku päivä.

      Ja todellakin totta! Käsitteleminen ja asioiden tiedostaminen on kaiken a ja o. Ehkä tämäkin on siis ihan oikea tapa jatkaa elämää vaikkei uuteen rakkauteen kykenisikään tällä hetkellä uskomaan? Toivon mukaan se vielä palautuu jossain vaiheessa! Hurjasti tsemppiä sinne ja toivon sydämestäni, että joku päivä löydät ihanan ihmisen rinnallesi. <3

  2. Jep…mun edellisissä suhteissa on ollut liikaa päihteitä. Enää en halua sekaantua sellaiseen ihmiseen vaikka kuinka katsoisi rakkauden vaaleanpunaisten lasien takaa. Tuntuu että vedän puoleeni sellaisia ihmisiä, koska olen luonteeltani kiltti ja huolehtivainen. Ja meen tosi helposti tunnepohjalta mukaan. Aluksi ei sitä edes huomaa kuinka pohjalla toinen saattaakin olla jo omien ongelmien kanssa. Nykyään oon tosi varovainen ja ei oo edes ollut mitään vakavaa juttua viime eron jälkeen, josta on vuosi aikaa. Ja oon niin tottunut tekemään asiat itsenäisesti ja yksin et vaatis aikaa totutteluu et joku oliskin taas arjessa mukana. Mutta onneksi maailmassa on muutakin rakkautta, esim. perhe ja ystävät :)

    • Päihteet ovat kyllä alue, jonka suhteen olen itsekin hyvin kriittinen. Huumeet – edes viihdekäytettynä eivät ole itselleni nykyään okei. En voisikaan kuvitella jakavani elämää ihmisen kanssa joka käyttäisi saatika vielä pitäisi hallussaan. Itselläni ei ole onneksi kokemusta mistään vakavammista päihdeongelmista, joten en ole varma osaanko edes kuvitella mistä puhut.

      Niin ja onhan olemassa ihmisiä joille päihteet eivät ole se juttu. :) Onneksi! Eli varmasti tulee sinunkin elämääsi vielä joku sellainen jonka kanssa jaatte saman arvomaailman asian suhteen.

  3. Jos on löytänyt jotakin ainutlaatuista ja sen aidon rakkauden, eikö se olisi sen taistelemisen arvoista? Riippuu tietenkin eron syistä, mutta jos tunne on vieläkin vahva niin pitääkö sitä välttämättä tukahduttaa pois?

    Tuntuu että erot ovat niin nykypäivää ja sellainen fiilis että jotkut eivät ota edes suhteitaan tosissaan, vaan hypätään ihmissuhteesta toiseen. Itse koitan ainakin uskoa vahvaan rakkauteen ja pitää suhteesta kiinni vaikka välillä tulisi niitä alamäkiäkin. Yhdessä selvitään kun side on vahva ja sellainen, mitä ei muiden kanssa pysty kokemaan. :)

    Ihanaa viikonloppua ja kaikkea hyvää! Toivottavasti asiat selkenee <3

    • Sitä on tullut kyllä mietittyä ja arvanet, että osittain varmaan siksi ollaan vielä tässä pisteessä. Jos ero olisi ollut helppo ja selkeä, tuskin vuoden jälkeen miettisin näitä juttuja.

      Olet oikeassa kyllä tuossa asiassa! Todellakin itsekin haluaisin siihen uskoa. Olen avioeroperheestä ja varmaan osittain siksi luovuttaminen ei ole elämässäni ollut sellainen ”sitä en tee ikinä” -juttu. Mutta samaan asiaan haluaisin kyllä uskoa, kuin sinä.

      Ihanaa viikonloppua sinnekin! :)

  4. Itse olen eronnut ihan hiljattain. Nyt kuitenkin jo tutustuin yhteen tyyppiin, johon alan kiintyä ja huomata, miten siisti ihminen edessä on. Kuitenkin tietoisesti en haluaisi tätä tunnetta vielä, sillä eron jälkeen haluaisin löytää itseni täysin; olen nyt aivan eri ihminen kuin kuka olin ennen edellistä suhdettani. En ole varma, hyväksynkö itseäni vielä ihan täysin juuri tällaisena kuin olen, ja siksi pelottaa ihan hitosti, että kuinka kukaan muukaan voisi hyväksyä. Sairastuin erääseen sairauteen, joka tulee kulkemaan mukanani loppuelämäni ja se laittoi elämän arvot kyllä täysin ylösalaisin. En saa mm. enää juoda koskaan alkoholia, mikä on itselleni nuorena henkilönä hankala kohdata. Tuntuu, että toiselle joka pitää myös juhlimisesta, olisi liian iso asia, että en itse voisi alkoholiin koskea. Vaikka se ei toisaalta vaikuta sosiaalisuuteeni tai haluuni vieläkin käydä illanistujaisissa tms.. Käyn myös ahkerasti salilla kasvattamassa pattia, kunnon bulkki ja ahkera treenaaminen päällä ja päivä päivältä näytän entistä miehisemmältä:D Tätä eksäni ei ymmärtänyt eikä myöskään pitänyt lihaksistani ja sanoi tähän jopa todella rumia kommentteja ulkonäöstäni. Itse pidän kropastani enemmän ja enemmän ja rakastan saliharrastustani, jonka etenkin eron jälkeen olen uskaltanut ottaa enemmän tosissaan :) Tämäkin asia on jotenkin pelottava miehiä miettiessä; tuntuu, että ei kukaan mies voisi pitää lihaksikkaasta naisesta.
    Huh, on se ihastuminen pelottavaa ja helpompi olisi olla onnellinen yksin. Mutta itse uskon vielä rakkauteen, se tulee kun olen valmis ja joku tulee vielä sitten rakastamaan minua juuri sellaisena kuin olen:) Ja nyt osaan myös vaatia sitä enkä tyydy sellaiseen, joka haluaa minua muuttaa.
    Toivottavasti sinäkin pystyt uskomaan vielä rakkauteen. Ei tarvitse vielä, aika koittaa kyllä kaikelle!

    • Kyllä pistää ihmetyttämään (ja jopa vihastuttamaan) eksäsi suhtautuminen vartaloosi! Hyvä, että erositkin tuollaisesta tyypistä. Parisuhteen kuuluu perustua täysin muihin arvoihin, eikä toisen ulkoiseen olemukseen. Todella pinnallista.

      Uskon, että tämä uusi tyyppi varmasti pitää vartalostasikin jos olette nähneet ja hän on osoittanut kiinnostustaan. Sinuna tekisin heti alkuun myös selväksi, että rakastat treenaamista ja tykkäät tehdä sitä juurikin lihasten kasvatusmielessä. Olen aivan varma, että olemassa on myös ihmisiä joille ulkoinen kuori ei ole kaikkein tärkein ja myös niitä, joiden mieltymykset ovat lihaksikkaampien naisten puolella. :)

      Tärkeintä on todellakin olla oma itsensä ja ymmärtää se, että saa olla juuri sellainen kuin on! Itsekin monesti suhteen aikana tunsin, että minun tulee muuttua tai tehdä asioita eri tavalla. Se ei kuitenkaan toimi niin. Parisuhde on ihmissuhde, jonka tarkoitus on hyväksyä toinen sellaisena kuin on – vikoineen päivineen. Jos täydellistä ihmistä etsii, saa etsiä lopun elämää.

      Kaikkea hyvää ja onnea uuteen suhteeseen! Ota rauhallisesti ja etene sellaisella tahdilla joka tuntuu sinusta hyvältä. <3

  5. Minulla ja eksälläni oli naiivi, mutta ihana suhde. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä vaikka oltiin nuoria ja asuttiin eri maissa (hän Ruotsissa ja minä Suomessa). Tunsimme toisemme viiden vuoden ajan, ennenkuin aloimme seurustelemaan ja itse suhde jatkui seitsemän kuukauden ajan, mutten usko että tulen ikinä kohtaamaan täysin samanlaista kiintymystä tai rakkautta jota tätä poikaa kohtaan tunsin. Asiat ei kuitenkaan menneet ihan niinkuin oltiin suunniteltu, ja tällä hetkellä olen seurustellut nykyisen avomieheni kanssa jo muutaman vuoden.

    Itselle oli vaikeinta hyväksyä ja antaa anteeksi itselleen se, ettei tosiaan tule samanlaista tunnetta varmaan koskaan ketään muuta kohtaan tuntemaan. Mutta ymmärrys siitä, ettei mikään rakkaus ole samanlainen on auttanut asiaa. Tällä hetkellä olen todella onnellinen, suhteessa jossa minä rakastan ja minua rakastetaan. En vaihtaisi miestäni pois mistään hinnasta, ja olen myös oppinut olemaan itselleni armollinen sen suhteen ettei minun tarvitse tuntea samaa rakkautta kahdesti. Eikä niitä kuulu tai tarvitse verrata keskenään.

    • Aivan mahtava ajatus – kiitos tästä! En olekaan ajatellut asiaa. Mutta nyt, kun sanoit – pitää tuo todella paikkansa.

      Omalla kohdallani on ollut ”vasta” kaksi rakkautta mutta molemmat jollain tavalla hyvin erilaisia. Toinen ensirakkaus, nuori ja naiivi. Toinen pitkäkestoinen kiintymyssuhde, jonka ajattelin olevan loppuelämäni suuri rakkaus. Ehkä se kolmas on sitten vielä jossain nurkan takana odottamassa oikeaa hetkeä?

      Ehkä rakkautta ei tosiaan tarvitse vertailla keskenään. Sitä on hyvin erilaista, yhtä erilaista kuin meitä ihmisiäkin.
      Tämä oli todella viisas huomio – kiitos tuhannesti.

  6. Kiva että kirjoitat henkilökohtaisia tekstejä. :) Itse olen jostain syystä aina mennyt nopeasti eteenpäin eron jälkeen ja ollut avoimin mielin treffailun suhteen. Jotenkin ajatukseni on ollut se, että jos menee pieleen niin sitten menee, mutta haluan antaa mahdollisuuden ja katsoa mitä siitä seuraa. Enkä ole sitä katunut.

    Viimeisin eroni tuli yllättäen, mutta minun oli helppo päästä eteenpäin. En pystyisi kaipaamaan tyyppiä joka on ollut epäluotettava. Nykyisen mieheni tapasin samana iltana kun entinen oli muuttanut pois. :D Tapailtiin reilu kuukausi, alettiin seurustelemaan ja lapsi oli tuloillaan 10 kuukautta seurustelun aloituksesta. Jostain syystä minun oli todella helppo luottaa enkä pelännyt pettymyksiä ja kaikki onkin mennyt hyvin. Toivottavasti et menetä toivoasi rakkauden suhteen. :)

    • Uskon, että tuo tapasi suhtautua kuvastaa hyvin persoonaasi. :) Ja mielestäni tuo on ihana asenne! Itse olen vaan sulkeutuneempi, ujompi ja varovaisempi. Olen myös erityisen herkkä ja koen todella vahvasti tunnemaailman jutut. Niin ilot, kuin surutkin. Otan jokaisen ihmissuhteen vakavasti ja en olekaan seurustellut elämässäni kuin kaksi kertaa – täytän siis kohta kolmekymmentä.

      Mutta me ollaan tosiaan erilaisia! Kuten tekstissäni mainitsin, ehkä hieman salaa kadehdin tuollaista tapaa suhtautua elämään ja ihmissuhteisiin. Pidä siitä kiinni. :)

  7. Moi Jutta! Olet rohkea kun puhut niin avoimesti blogissasi :) omista arvoista pitääkin pitää kiinni onhan ne todella tärkeitä suuntaviivoja elämässä!

    Ajattelinkin aina etten tule tapaamaan ihmistä jonka kanssa ”kohdattaisiin”. En osannut/halunnut ihastua koska miehet tuottivat pelkkiä pettymyksiä. No kaksi vuotta sitten tapasin aivan sattumalta nykyisen avomieheni ja alusta asti tuntui siltä että tässä on ihminen jota en edes osannut kuvitella, sielunkumppani. En antanut menneiden pettymysten vaikuttaa ja niin tuli tunteet.

    Kaikkea hyvää sinulle Jutta, pysy uskollisena itsellesi ja omille arvoillesi. Kyllä tunteet tulevat kun joku niiden arvoinen tulee vastaan :)

    • Kiitos. Haluaisin tavallaan sitä, että maailma muuttuisi avoimemmaksi. Siksi kirjoitan näistä jutuista. Edelleen on olemassa aivan liikaa tabuja ja niitä juttuja, joista vaietaan. Se on niin naurettavaa! Jokainen meistä kuitenkin painii myös vaikeiden ja arkojen asioiden äärellä elämässään.

      Voi ei – aivan ihanaa! Olen onnellinen puolestasi. :) Näitä tarinoita kuulee aina välillä ja ne todella palauttavat omaa uskoa rakkauteen. Valitettavasti se usko varmaan rakentuu vasta pikkuhiljaa. Toisaalta taas, en ole lataamassa Tinderiä tai hakemalla hakemassa ketään, joten ehkä kaikella vaan on oikea aika ja paikkansa.

      Kiitos tsempeistä ja ihanaa viikonloppua! <3

  8. Mun elämä muuttui kertaheitolla kun tutustuin elämäni mieheen! Olin vuosia ollut sinkkuna, käynyt treffeillä, pettynyt kerta toisensa jälkeen… Päätin että tämän yhden miehen kohdalla otan vielä riskin ja jos ei natsaa niin elän sitten yksin. Kannatti ottaa riski meinaan kesällä tulee viisi vuotta yhdessä, joista neljä naimisissa. Suloinen poikamme on 3,5 vuotta ja jossain vaiheessa on haaveissa pikkusisarus hänelle. Kihloihin menimme kuukauden seurustelun jälkeen, yhteen muutimme viikko ensitreffeistä :D
    En ikimaailmassa olisi uskonut että tämmöinen rakkaus on mahdollista, jos en itse eläisi sitä. Kun soitan miehelleni hän vastaa joka kerta puhelimeen ”Mooro muru!” ja sydämeni hypähtää onnesta ja ilosta aina vaan.

    • Ihana kuulla! Juuri tällaisista tarinoista tulee niin hyvä mieli. :) Kaikkea hyvää teille. <3

    • Juuri tuollaisten tarinoiden jälkeen alkaa miettiä että voiko kaikille käydä noin. Entäs jos ne ihan kivat, joihin ei syty vielä kolmansillakaan treffeillä, voisi ajan kuluessa ja tutustuessa muuttua vaikka elämän rakkaudeksi. Oon viime aikoina paljonkin miettinyt että luovutanko vaan liian helpolla, kun herra x ei vienytkään jalkojani heti alta eikä se tuntunut siltä oikealta, kun aina sanotaan, että kyllä sen vaan sitten tietää kun se oikea osuu kohdalle. Ja entäs jos vain toinen tuntee niin.

    • Niin, kaikillehan ei siis käy noin ihanasti. Toisaalta taas – lopputulos on se tärkein eikä niinkään tapa jolla rakastutaan tai kuinka upeasti se käy. Mielestäni mahdollisuus tulee antaa jos sille tuntuu. Itse ainakin luotan omaan intuitiooni sen verran, että tunnen kyllä jotain jos tunnen. Toki ihan kaveripohjaltakin voi joskus rakastua mutta uskon, että sitä käy ehkä harvemmin. Useimmiten tarvitaan jo heti alunalkujaan sellainen joku kemia ja vetovoima joka ei ole pelkästään frendillinen. Tai näin itse koen. :)

  9. Itse toivon samaa kuin sinä tuossa vikassa kappaleessa <3 toisaalta en tiedä miten ihmeessä se käytännössä tapahtuu, kun olen niin tyytyväinen nykyään yksikseni kotihiirenä :D Itse olen siis päässyt yli exästäni jo, mutta arvet on silti jäljellä ja usko todellakin horjunut.
    Vaatii äärimmäistä rohkeutta päästä irti ihmisestä, ja siitä tunnesiteestä. Mutta kaikesta huolimatta uskon silti, että vasta kun sen tekee, avaa oven uusille mahdollisuuksille ja elämä tulee vielä antamaan jotain uutta ja parempaa tilalle.
    If you are brave enough to say "goodbye", life will reward you with a new "hello". Kliseistä, mutta tähän on pakko uskoa, ei sitä muuten jaksa pysyä positiivisena. :)

    • Haha niin – yksinkin pärjää kyllä hienosti! Siitä ehkä tämä omakin asenteeni. Kun ei ole pakottava tarve löytää ketään, sillä nauttii elämästä itsensäkin kanssa.

      Uskon, että kaikella on aikansa ja paikkansa. Tulet varmasti vielä löytämään ihmisen rinnallesi. Tai se oikea ihminen vaan tulee vastaan. Etsimällä etsiminen on kyllä maailman turhinta. :)

      Rentouttavaa viikonloppua!

  10. Vitsi, tää teksti voisi olla sanasta sanaan mun kirjoittama, en tosin ole varma, olenko vielä edes tuossa vaiheessa. Erosin viime syksynä neljän vuoden suhteesta, ja olenkin miettinyt, miten ihmeessä se tunne voi tästä hälvetä ja miten ihmeessä ikinä voisi tuntea ketään muuta kohtaan sellaista rakkautta, että vielä vuosienkin jälkeen aina jäi katsomaan toista, mahassa oli perhosia ja ajatteli vain että Luoja miten paljon tuota ihmistä rakastaa.

    Tasapainoilen myös tuon asian kanssa, kuinka paljon eksään pitäisi pitää yhteyttä. Ollaan välillä, aika useinkin juteltu, ja on kiva kuulla toisesta, kun hän kuitenkin on ollut elämäni tärkein ihminen. Vielä en ole uskaltanut ottaa sitä askelta, että toinen pitäisi ignoorata, jotta itse voisi päästä eteenpäin. En oikein tiedä, miten se askel pitäisi ottaa, enkä periaatteessa edes haluaisi tehdä sitä, vaikka se varmaan järkevää olisikin.

    Tsemppiä sinne, et ole ainoa, joka painii näiden asioiden kanssa!

    • Niin. Riippuu siitä millainen eronne on ollut ja tuntuuko se lopulliselta. Itse en voi kuin jälkikäteen todeta, että jos suhde ei olisi ikäänkuin jatkunut virallisen eron jälkeen, olisin nyt tuskin tässä tilanteessa. Meitä ovat kuitenkin ohjanneet tunteet, ei niinkään järki.

      Helpoimmalla pääsee, kun tekee heti selkeän eron eikä nää liikaa. Vaikka sitä kuinka puhuisi kaverilinjasta, tuo harvassa tapauksessa toteutuu jos tunneside on vahva. Sinun tapauksessasi tosiaan kuulostaa, että tunteet ovat edelleen vahvasti mukana.

      Nämä ovat ihan super vaikeita juttuja. Ikäviä ja raskaita. Itse olen ihan uupunut. Nyt mennään tässä tilanteessa ja toivotaan, että päätös on ollut oikea.

      Voimaa päätösten tekoon ja hurjasti tsemppiä!!

  11. Mä olin niin pettynyt miehiin kun erosin exästäni. Ero oli ruma ja nopea mikä taas helpotti päästämään miehestä irti. Hän kun ilmoitti yhtäkkiä, että on lähdössä etelänlomalle jonkun naisen kanssa, jonka oli tuntenut vain pari viikkoa. Ei tarvinnut perääni enää soitella sen jälkeen, vaikka senkin kyllä teki lomansa jälkeen…huonolla menestyksellä!

    Olin ehtinyt olla muutaman kuukauden sinkkuna kun nykyinen mieheni käveli salilla vastaan ja vei jalat alta. Hänkin oli juuri eronnut ja yhtä arka aloittamaan suhdetta kuin minäkin. Päätettiin katsoa mitä tästä tulee, koska vetovoima oli kuitenkin niin kova! Noh, näin reilut 11 vuotta jälkeenpäin ajateltuna päätös oli varsin hyvä :D

    Mitä olisinkaan menettänyt jos olisin päästänyt tuon miehen käsistä! Meillä on kohta 5-vuotias tytär ja joka päivä katson miestä ja mietin miten onnekas olenkaan <3

    • Toi on kyllä totta, että jos ero on tavalla tai toisella ruma – nopeuttaa se eroprosessia. Kun ero tapahtuu vähänkään yhdessä päätetyistä syistä, saattavat asiat jäädä lopulta kuitenkin vähän auki ja molempien mielessä siintää – mitä jos vielä? Itse olen ollut juurikin tässä jälkimmäisessä tilanteessa ja siksi asiat eivät ole menneet helpoimman kautta.

      Aivan ihana tarina Jonna! Todellakin näitä lisää myös muille. ;) Mutta jokainen rakkaus on oma tarinansa. Tärkein on se lopputulos. <3

  12. Kuulostaa niin tutulta. Erosin keväällä ensimmäisestä a useamman vuoden kestäneestä parisuhteesta. Ero tuntui helpolta, mutta näin kuitenkin exääni säännöllisesti. Kuvittelimme, että pystymme pitämään tilanteen kevyenä seksisuhteena. No pian kuitenkin huomasin tämän järjestelmän vahingollisuuden, en ole kyennyt pääsemään erosta yli tai kiinnostumaan uusista ihmisistä, koska vertaan heitä jatkuvasti exään.
    Jotenkin vain toivoisi, että ihana ihminen kävelisi vastaan ja muuttaisi kaiken, mutta tällä hetkellä jokaiset tindertreffit ovat päättyneet siihen, että ihan mukava tyyppi ja hauskaa yhdessä, mutta ei mitään sen suurempaa paloa. Vielä näin nuorena en haluaisi ”tyytyä” mihinkään mukavaan ja käytännölliseen mieheen, vaan oikeasti päätyä suhteeseen, jossa on tunne siitä, että toinen on ainut henkilö jonka kanssa haluaa arkensa jakaa.

    • Mielestäni koskaan ei kannata tyytyä! On ikää minkä verran tahansa.

      Mutta tosiaan juurikin noin siinä voi käydä. Jotta pääsee elämässä eteenpäin ei eksän kanssa kannata viettää aikaa. Ei edes kaverillisesti ellei suhde ole molemmin puolin tunteiltaan kuollut.

      Tsemppiä ja kaikkea hyvää tulevaan! Tiedät kyllä sydämessäsi kuinka nyt tulee toimia. <3

  13. Moikka Jutta ja kiitos, jälleen kerran, avoimesta ja rohkeasta tekstistä! Vaatii nimittäin valtavasti rohkeutta avata elämäänsä ja epävarmuuttaan tänä aikana, kun sos.mediassa tuntuu olevan tapana luoda omasta elämästä ”täydellinen kuva”.

    Tunnistan nuo tunteet täysin! Erosin itse lokakuussa ja tuntuu, että kaikki toivo on mennyt. Mutta, olen käynyt terapiassa ja terapeuttini sanoi, että eron jälkeen koettaa aina ”suruaika”, joka voi kestää pitkäänkin ja johon kuuluvat juuri nämä toivottomuuden tunteet. Se on siis osa paranemis-prosessia, joka on koko ajan kyllä käynnissä, vaikkei siltä tunnu! Itse koetan ainakin malttaa mieleni ja toipua kunnolla, jotten joudu viemään ”haamuja” mahdolliseen uuteen suhteeseeni!
    Toivottavasti Sinua lohduttaa tämä, että niin moni kokee samoja tunteita! Ja puhuit siitä, että tämä oli 2.suhteesi; ehkä tunsit samoin 1.suhteen jälkeenkin ja kuitenkin löysit uuden rakkauden! Varmasti niin käy kolmannenkin kerran :)

    Tsemppiä kovasti ja voimia! Kevät tulee kovaa vauhtia! :)

    • Haluan omalta osaltani tuoda someen asioita joista vaietaan. Rikkoa tabuja. Todella hienoa siis kuulla positiivista palautetta, sillä se juurikin motivoi jatkamaan valitsemallaan tiellä! Kiitos. :)

      Ihan mahtavaa, että olet valinnut terapian. Olen miettinyt paljon samaa vaikka toistaiseksi en ole aikaa varannut. Oman aikansa se todella ottaa ja toisilla aika on pidempi kuin toisilla. Varsinkin tilanteissa joissa suhde on jäänyt tavalla tai toisella elämään.

      Kaikkea hyvää sinullekin elämääsi ja toipumisprosessiin! <3

  14. Pystyt.

    Itse ajattelin myös noin. Olen edelleen samassa pitkässä suhteessa ja ajattelin kauan etten koskaan voisi rakastua kehenkään muuhun kuin nykyiseen mieheeni. No, nyt ei ole mennyt niin putkeen meillä ja olen valtavan ihastunut uuteen ihmiseen. Parisuhdetta takana siis yli 6 vuotta… En olisi IKINÄ KOSKAAN MILLOINKAAN uskonut että näin voi käydä minulle. Nyt en tiedä pitäisikö jatkaa nykyistä suhdetta vai erota… Vai meneekö ihastus ohi itsekseen… Olen kuullut että pitkässä parisuhteessa ihastumisia voi tulla, mutta en olisi koskaan uskonut että ne voivat olla näin voimakkaita… Mitään en ole tehnyt uuden ihmisen suhteen, mutta en saa häntä pois mielestäni… Joten olen 100% että ennemmin tai myöhemmin sinun kohdallesi tulee joku uusi.

    • Niin – näin toivon.

      Voi ei, aika ikävä tilanne. Olen tosin elämässäni nähnyt muitakin pariskuntia joille on noin käynyt. Aina ei välttämättä kuitenkaan kannata uhrata pitkään kestänyttä parisuhdetta ihastumisen takia. Niitä, kun saattaa mennä ja tulla. Toivon mukaan ajatuksesi selkenevät ja osaat toimia oikein. Tärkeintä on olla onnellinen elämässään ja mikä sen onnen ikinä sitten tuokaan – niitä asioita kannattaa vaalia.

  15. Kiitos monesta ihanasta, kauniista ja osuvasta tekstistäsi Jutta – etenkin tästä. <3 Vaikutat todella symppikseltä ja mukavalta ihmiseltä.

    On tavallaan todella helpottavaa huomata, että joku muukin kokee samoja tunteita vielä pidemmän aikaa eron jälkeen. On myös ihan mahtavaa lukea muiden kommentteja ja huomata, että elämä jatkuu ja uusi rakkaus varmasti tulee vielä joskus, vaikka nyt ei todellakaan siltä tunnu.

    Itse erosin viime kesänä ensimmäisestä oikeasta suhteestani ja samalla avoliitosta. Se oli ollut rakkautta heti ensitapaamisesta – sellaista molemminpuolista vilpitöntä rakkautta ja kiintymystä, jollaista en olisi koskaan osannut edes kuvitella omalle kohdalleni sattuvan. Juuri kun olin menettänyt uskoni miehiin ja päättänyt lopettaa deittailun, se oikea tupsahti kohdalle. Niin kiltti, komea ja hauska tyyppi, ja vielä niin samanlainen kuin mäkin.

    Asiat harmillisesti harvoin menevät aivan niin kuin ne suunnittelee. Muutin takaisin omilleni jo 7 kuukautta sitten, mutta tämä alituinen yksinäisyyden tunne ei jätä rauhaan – ei päivisin eikä öisin, ei töissä tai harrastuksissa, ei ystävien seurassa. Tuntuu, että vielä hetki sitten se puuttuvalta tuntunut osa minusta oli tässä vieressä ja nyt se sama palanen on ikuisesti poissa. Olemme eksän kanssa edelleen väleissä ja puheissa ja välillä näemmekin, joskin yleensä vain minun aloitteestani. Hän on päässyt yli paljon nopeammin, joka on toisinaan saanut minut jopa kyseenalaistamaan sen, merkitsinkö hänelle koskaan niin paljon kuin kuvittelin.

    Minuakin vaivaa tuo ajatus, että kun on kerran rakastanut koko sydämestään ja jakanut koko elämänsä toisen ihmisen kanssa, niin miten sellaisesta on edes mahdollista päästä yli? Onhan tässä vielä vaikka kuinka monta vuotta aikaa tutustua uusiin ihmisiin ja kokeilla onnea rakkaudessa, mutta jos on jo kerran asennoitunut olemaan loppuelämänsä sen yhden kanssa ja puhunut yhteisistä lapsista ja häistä, niin miten se kaikki pitäisi onnistua tekemään uudestaan?

    • Kiitos sinulle ihanasta palautteesta. <3

      Todella ikävä kuulla, että kohdallesi on osunut tuollainen tarina. Elämä tosiaan välillä heittelee tilanteisiin, joihin emme välttämättä haluaisi joutua.

      Veikkaan, että tuohon kysymykseen ei ole vastausta. Joskus tapaa sielunkumppanin, jonka sittemmin menettää. Kaikki eivät tapaa sitä koskaan. Itse en ole sataprosenttisen varma mihin enää uskon. Uskonko siihen oikeaan tai niihin oikeisiin – en tiedä. Ehkä usko rakkauteen joskus palautuu ja sitä todella toivon.

      Hurjasti tsemppiä sinnekin tilanteeseesi! Toivottavasti aika korjaa asioita ja tekee meistä molemmista viisaampia.

  16. Luulen, että erosta toipumiseen auttaa vaan aika ja että uskaltaa päästää irti. Uskon myös,että kaikilla meillä on muutamia niitä ”oikeita” täällä. Oon ollut itse ihan samoissa ajatuksissa eron ja rakastumisen suhteen. Ajattelin joskus, että en ikinä vois löytää jotain joka vie samalla tavalla jalat alta. Nykyään tiedän maailman olevan täynnä ihania mielenkiintosia ihmisiä. Kannattaa vaan jatkaa positiivisin mielin ja tavoitella omia unelmiaan. Joku päivä tulee vastaan joku jonka kanssa pääset jakamaan kaiken.
    Vaikeat asiat elämässä usein myös kasvattaa ja vie jollain tavalla kohti uutta parempaa. tsemppiä kovasti sulle! ps. Ihanan rehellinen teksti

    • Niin. Osittainhan päällimmäisenä on juurikin pelko johon tarvitaan rohkeutta.

      Kiitos sinulle ihanan rohkaisevista ajatuksista. Juurikin noinhan se menee. Kun keskittää elämässään fokuksen hyvään – se palkitsee. Myös avoimin mielin asioihin suhtautuminen saattaa yllättää!

      Mukavaa alkanutta viikkoa ja kiitos vielä. <3

  17. Olen varma, että sinunlaisellesi naiselle on olemassa vielä toinen, ellei useampi rakkaus. Kolmekymppisen sielunelämä on erilaista kuin kaksikymppisen – mutta voimme vaan kuvitella, millaista rakkaus voi olla 40- tai 60-vuotiaana! Kun pidät kiinni tuosta hyvyydestä, mikä teksteistäsi huokuu, löydät varmasti rinnallesi miehen, jolle sinä olet kaikki kaikessa. Älä tyydy vähempään, vaikka se olisi vaikeaa! En vähättele tunnesidettänne, mutta hänkään ei varmasti haluaisi, että vellot siinä… Suo itsellesi aikaa rakastaa. En ole aktiivisesti seurannut tätä blogia, mutta vaikutat upealta ihmiseltä. Löydät kyllä tasapainon, sinua on siunattu hyvillä lähtökohdilla siihen. Tsemppiä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 16
Tykkää jutusta