Keskeneräinen

Kesä lähenee kovaa kyytiä ja niin lähenevät myös minun kolmekymppiset. Havahduin tuossa pari viikkoa sitten siihen, että kohtahan on oikeasti pakko alkaa juhlia järjestämään jos haluaa todella aikaansaada jotain ikimuistoista ilman viime hetken stressiä. Nuo bileet ovat minulle sellainen juttu, jonka suhteen olen ollut todella ristiriitaisella fiiliksellä. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että koen olevani niin keskeneräinen täyttämään 30 vuotta. En vaan ole sellainen tyypillinen 30-vuotias, jonka elämässä olisi kaikki raiteillaan. Olen itse asiassa suoraan sanottuna aivan päinvastaisessa elämäntilanteessa. Todella moni asia on auki ja voisin mieluummin täyttää vaikka 28!

Pahin kriisivaihe on varmasti läpi käyty, mutta sellainen tietynlainen mietintä on ollut kyllä kokoajan päällä. Asioita jollain tavalla funtsii eri tavoin, kun tietää olevansa kohta oikeasti aikuinen. Eniten on jännittänyt oma keskeneräisyys ja se, etten oikein haluaisi ottaa sitä vanhenemisen vastuuta vieläkään harteilleni. En loppupeleissä ole vielä täysin varma mitä elämältäni haluan ja koen olevani vaiheessa. Vaikka tiedän elämän olevan jatkuvaa kasvua ja se muutos mikä minussa on tapahtunut ikävuosien 20-30 välillä, on niin huima, silti oma keskeneräisyys paikoitellen ahdistaa. Vertaan omaa elämäntilannettani ehkä liikaa muiden elämäntilanteisiin ja sitä kautta peilaan asioita omaan ikääni. Todella turhaa, tiedän.

Ollaanko me loppupeleissä koskaan valmiita? Tai missä kohtaa tulee se tilanne, että nyt tiedän olevani siinä pisteessä, johon olen aina halunnut tai jota olen aina tavoitellut? Onko sellaista lopulta olemassakaan? Vai onko elämä arjen onnellisuutta ja ikään kuin jatkuvia välietappeja ilman mitään tiettyä lopullista päämäärää? Kun ihminen saavuttaa asioita, se kaipaa aina automaattisesti uuden päämäärän pysyäkseen motivoituneena. Mitä jos elämä onkin vaan sitä? Eteenpäin menemistä, iloa, surua ja onnellisuuden tavoittelua? Niitä jatkuvia välietappeja.

Toisaalta ajattelen niin, että jokainen meistä kasvaa omaa tahtiaan. Joku tietää jo parikymppisenä mitä haluaa elämällään tehdä – toinen ei vielä nelikymppisenäkään. Ei pitäisi asettaa itselleen mitään ahdistavia mittareita iän mukaan, vaan ennemmin tavoiteltavia asioita, jotka eivät ole sidoksissa ikävuosiin. Jokainen meistä kuitenkin kulkee omaa polkuaan ja jokaisen elämä vie juuri kuten se vie. Kaikki tässä maailmassa ei aina mene kuten toivoisimme ja välillä joudumme myös pettymään. Veikkaan, että juuri kaikki tämä kasvattaa ja tekee meistä kokoajan valmiimpia ja valmiimpia. Oli sitä maalia sitten olemassa tai ei.

Kamppaileeko kukaan muu keskeneräisyyden kanssa? Miltä teistä muista tuntuu, jotka täytätte tänä vuonna kolmekymmentä? Onko ahdistusta ilmassa vai odotatteko tuota päivää innolla? :)

On my way

14 vastausta artikkeliin “Keskeneräinen”

  1. Itse olen vasta 25, mutta silti minulla on noita fiiliksiä toisinaan. Eniten ehkä uran suhteen, vaikka on tässä tullut opiskeltua vaikka mitä…:D Onneksi sitä on oikeasti aika nuori ja moni vaihtaa alaa vielä nelikymppisenä.

    • Se on ihan luonnollista. Vaikkakaan mitään kriisiä sun iässä ei kyllä tarvitse potea. ;) Toisaalta jos ei koskaan funtsisi omaa elämäänsä, saattaisi helposti vaan tyytyä asioihin.

  2. no siis nyt oon just kolmekymmentä ja huomasin sitä että kun tässä ollut paikoillaan niin henkinen lukko on päällä ja aloin kelaa niit asioita jotka alkaa ahdistaa jouduin rullaa läpi mielessäni eri asiotia ei se ei ollut toi eikä toi mut sit huomasi net koulu ja mikä koulu ei käsin tehtäviä hommia vaan päällä okei mikä asia saattaisi kiinnostaa ja tuntuu omimalle nyt viellä harppaus ja kokeilla niit aiheita avoimessa yliopistossa ja testaa onko ne niin kiinnostavia ja mukaansa tempaavia et niihin voisi suunitella tulevan uran. nyt vasta heräsin et siellä avoimessa on monia eri osaalueita joita voi käydä kokeilees et oisko toi mun juttu ja jos ei oo niin ainakin oppii jotain uutta mut paikoillaan polkeminen on mulle ollut viime aikoina ahdistus ja se että sydän näytti mulel avoimena ien mitä kohti pelotta pitäisi kulkee se oma destiation polku saannu puhuu niin paljon et mielekkäämpää on tekeminen mut jännyys iskee ja selitän itelleni et mitkä eseet ja se on ärsyttävää kun kelailen liikaa niit esteitä kun pitäisi vaan alotaa ja sitkun tulee vastaan ni sit miettii mitä taphtuu se tietty rentous on viellä hukassa ja vapaamieleinen oleminen…

    Tai missä kohtaa tulee se tilanne, että nyt tiedän olevani siinä pisteessä, johon olen aina halunnut tai jota olen aina tavoitellut? en tiiä ymmärsinkö oikein tätä kyssärii mut ehkä silloin ku nsydämmeen tulee sellanen tosi hyvä varmuuden tunne et on oikealla tiellä omalle sydämmelleen.
    Vai onko elämä arjen onnellisuutta
    tän olin taas unohtanut kyllähän se ainaki mulle merkkaa tosi paljon et ne pienet asiat toisi iloa elämään välillä kun on synkkyydessä ne unohtaa ja pingottaa ja siit tulee kehä itelle överi meittiminen saa mun oman pään solmuun ja toiminta lakkaa ku mietii tekeekö oikein luonnostaan elämään ulee sitä sykettä ja liika ajattel utappaa sen mulle tärkeän arjen ilon ja khlitsen itteäni tää oli hyvä kirjoiutus ku pääsin itekkin kirjoittaan mitkä asiat on sekaisin tällä hetkellä sydämmestä ttuleva ilo on ollut varjojen mailla ja synkistelyyn taipuvainen ..

    mut isomummi sanoi et eteenpäin eläväisen mieli ja meni tä äelämä vaan liia njännäks pumpulle ja sit se sanokin poks mut kokeilemalla uusia juttui niit palasia kyllä löytyy ehkäpä.. ainiin tosta vertauksesta pitkään aikaan en verranut mut sitku nsortui siihen niin tulihan niit ahdistuksia toi on noi koulut käynny itekkin pitäisi ja sun muuta ja tuli se ahdistus et munkin pitäisi mut se ei taida olla oikee motivaatori alkaa tuntea vaan niitä huonoi tuntemuksia itsetään ja siit tulee pahan olon kierre .. sehän mulle taphtuikin saavutusten ahdistus se jatkvua savuttaminen ja siinä sitten unohtui se ilokin kirjoitle kuule vaan lisää noit kyssäri hommai ehkä tässä saa iteäkin auki :D kiitoksia tästä tekstistä ..

    • Veikkaan, että jokaisen elämään kuuluvat pienet kriisinpoikaset. Pyöreitä täytettäessä ehkä vielä erityisemmin.

      Kiva jos kolahti. :)

  3. Moikka Jutta! Luen aina välillä sun blogia, sulla on hyviä ajatuksia! :)
    Ja tervetuloa kerhoon -itse täytin tänä vuonna 32 ja nyt tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että tässä ei olla enää niin nuoria! Voisin sanoa, että kolmenkympin kriisi iski nyt ja sitä on alkanut miettiä ihan kaikenlaista, mm. perheen perustamista. Sitä on tosissaan alkanut jo panikoimaan, että aika loppuu kesken!

    Toinen juttuhan on, että en ole koskaan tiennyt mitä haluan elämälläni tehdä. Se on näkynyt aikamoisena haahuiluna, sekä itkeskelynä, kun mikään työpaikkanikaan ei ole tuntunut omalta. Uskon kuitenkin, että elämä ohjaa suunnaan kun on sen aika. Itselläni tosi paha elämänvaihe johti jopa siihen, että päätin jättää vaan kaiken taakseni, niin että en palannutkaan koskaan Kanadan lomaltani takaisin Suomeen. Nyt olen asunut täällä kanadalaisen miehen kanssa jo melkein kolme vuotta! :) Jotenkin vaan silloin tuntui siltä., että minulle annettiin silloin mahdollisuus aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä ja saada elämäni takaisin raiteilleen. Kuuntelin sydäntäni, enkä järkeä. Pakoon juoksemista tai ei, mutta se ainakin kannatti kohdallani, sillä nyt tuntuukin siltä, että olen vihdoin löytänyt oman paikkani ja mikä parasta; oman itseni takaisin! Välillä sitä oli nimittäin aika hukassa!

    En tiedä miksi aloin tätä nyt sepostamaan sinulle. Yhteisten tuttujen kautta ollaan muutamia kertoja nähty, mutta emme oikeastaan tunne toisiamme. Ehkä vaan halusin tulla sanomaan, että kirjoitat useasti hyvin samankaltaisia ajatuksia/tuntemuksia, mitä itsekin käyn/olen käynyt lävitse. Tsemppiä, uskon, että elämässäsi on vielä paljon edessä! <3

    • Moikka!

      Ahh, kiva kuulla. :)

      Juuri samoja tunteita on täälläkin välillä läpi käyty ja on pelottanut, että aika todella loppuu kesken – vaikkei se tietenkään lopu. :) Todella kiva kuulla, että sulla menee hyvin siellä ja fiilikset ovat tosiaan tänä päivänä positiiviset! Varmasti meistä jokaisella on noita omia haahuilukausiaan ja ne kuuluvat elämään.

      Ja kiva ylipäänsä, kun kommentoit! On aina mukavaa saada vertaistukea ja kuulla, että moni muukin käy samoja juttuja läpi. Tulee fiilis ettei ehkä olekaan niin ”outo”.

      Mukavaa kevättä Kanadaan! :)

  4. Itse täytin pari vuotta sitten 30, ja olisitpa nähnyt minut silloin :D Ihan jäätävää panikointia siitä, että olen jo niin vanha ja mieskin varmaan vaihtaa kohta nuorempaan :D Asioita ei yhtään helpottaneet jotkut naistenlehdet yms. missä on jatkuvasti juttua miten 30-vuotiaana on jo niin itsevarma ja asiat hallussa ja valmiina (niin varmaan). Itsestäni tuntui, että olen varmaan epävarmempi kuin kaksikymppisenä. Mutta siitäkin selvittiin, ja jälkeenpäin jo naurattaa nuo jutut. Sinäkin olet vielä nuori, ja elämäntilanne ehtii muuttumaan vielä monta kertaa. :) jos siis haluat.

    • Hahah niin, ehkä tämä on ihan ymmärrettävää kriiseilyä? :) En koe olevani epävarmempi kuin aikaisemmin, mutta keskeneräinen. En tunne itseäni vielä vastuuntuntoiseksi aikuiseksi, enkä oikein tiedä haluanko sellaiseksi koskaan kasvaakaan? Annetaan siis ajan kulua ja katsotaan mitä tästä pakasta syntyy. ;)

      Kiitos sinulle kovasti vertaistuesta.

  5. Ihminen kasvaa läpi iän. Itse olen 33-vuotias, mutta tajunnut sen, ettei se elämä ”ala mistään”. Monilla tuo ”alkaminen” liittyy siihen, että rakastutaan, mennään naimisiin, lapset, talo jne… Se on meille aika syvään juurtunut ja yhteiskunnassa opetettu kaava. Toki rakkaus ja parisuhde on ihania asioita, mutta paljon työtä. Heijastamme kuitenkin kumppaniimme heitä itseään, ja he heijastavat taas meitä. Vaatii paljon tunnetyöskentelyä jotta itsensä ja kumppanin kanssa, jotta parisuhteesta voi tulla tasapainoinen. No joo, sinä nuo tiedätkin, kunhan nyt itsekseni pohdin.

    Ei ole mun mielestä juurikaan merkitystä sillä, oletko 28- vai 30-vuotias, vai kenties 40. Ikä on numeroita, jota ei kannata liikaa tuijottaa :). Mentaalisesti moni ihminen on lapsen tasolla vielä 50-vuotiaana, kiinni äitisuhteissa tai syyttää parisuhteessa pelkästään kumppaniaan ongelmista. Tärkeintä on, että olet itse tyytyväinen elämääsi. Ja jos et ole, niin miettii että mikä estää. Itse olen käynyt kehollisessa rosenterapiassa, jossa ollaan availtu mielen lukkoja. Voimme luoda itse tästä maailmasta helvetin tai taivaan.

    • Hyviä ajatuksia ja pointteja kommentissasi! Niinhän se todella menee, me itse teemme elämästämme sellaista, kuin se on. Ja ikä on numeroita, kyllä. Siitä huolimatta joku maaginen kauhu tuohon 30 ikävuoteen vaan liittyy. Se on jonkunlainen ajanjakson päätös.

      Uskon, että kyllä tässä kuitenkin muutamassa kuukaudessa vielä kivasti ehtii valmistautua ja varmaan juhlapäivänä täytän ilolla vuosia. Tai tätä ainakin toivon. :)

      Mukavaa viikkoa sinne!

  6. Mulla on myös jollakin tavalla ikäkriisi vaikka olen 27. Mä luulen, et se johtuu siitä et mun parisuhde junnaa niin pahasti paikoillaan. Ollaan siis seurusteltu +6 vuotta ja ainoa asia mitä ollaan tehty on että muutettiin yhteen nelisen vuotta sitten. Nyt vaan ei tapahdu mitään. Haluaisin kanssa kihloihin, ostaa asunnon yms kun koen kanssa että ikää on, mutta en tiedä tapahtuuko noita asioita ikinä tässä suhteessa, sillä meininki on ihan samanlaista kuin silloin parinkympin alussa. Jokaiseen muuhun elämän osa-alueeseen oon kyllä tosi tyytyväinen ja koen että niissä olen päässyt eteenpäin. Poikaystävällä taas ei mikään kiire mennä eteenpäin tässä suhteessa. Ehkä se johtuu vaan että hän ei halua eteenpäin minun kanssani? Tai sitten tämä kriiseily on vaan naisten biologisen kellon tikittämisen ja yhteiskunnallisen paineen aiheuttama ongelma ja miehillä ei vastaavia tuntemuksia ole…?

    • Moikka! Ymmärrän, taisin itse kokea ensimmäisen kriisini jo 24-vuotiaana. Se ei aina tosiaan katso ikää vaan ennemminkin elämäntilannetta ja vaihetta jossa ikäänkuin menee.

      Pystyisittekö puhumaan miehesi kanssa näistä asioista? Ihan siis rauhallisesti ilman painostavaa ilmapiiriä? Itsehän en ole koskaan kokenut mainitsemiasi asioita tärkeiksi suhteessa, mutta toki itselläni ei olekaan kokemusta kuuden vuoden seurustelusta. Ehkä siinä kohtaa noita juttuja alkaakin jo miettimään… Voi myös olla, että sinulla on meneillään jonkunlainen kriisivaihe elämässä ja siksi käyt näitä asioita läpi. Tavallaan ehkä ihan hyväkin punnita välillä elämäänsä ja parisuhdettaan. On varmasti hyvä myös selvittää haluaako tämä ihminen jakaa tulevaisuuden kanssasi vai ei. Jos siis yhtään tuota epäilet?

      Avain kaikkeen parisuhteeseen liittyvään on mielestäni vaan avoin kanssakäyminen ja puhuminen. Sen tärkeyttä en voi kuin korostaa ja itse virheistäni viisastuneena jatkossa aion olla niin avoin jokaisessa suhteessani ettei tosikaan! Jos sinua siis vaivaa nämä jutut niin avaa suusi senkin uhalla, että miehesi reaktio ei ole positiivinen. Tietenkin rakentavassa hengessä kannattaa keskustella ja kysyä asioita ihan suoraan. Etköhän saa haluamiisi kysymyksiin näin myös vastaukset. :)

      Tsemppiä ja ihanaa kevättä sinne!

  7. Heippa,

    jäin lukemaan ajatuksiasi (lueskelen aina vähän kausittain blogeja ja nytkin rullailin postauksiasi pidemmältä ajalta), ja täällä nostaa käden ylös 32-vuotias keskeneräinen nainen :) Mullahan pitäisi järjen mukaan olla asiat hyvin: olen kouluttanut itseäni ja sen jälkeen päätynyt todella hyvään positioon urallani, on oma asunto, auto ja hyvä taloudellinen tilanne, matkustelen sekä työssä että vapaa-ajalla. Elämäni koostuu siis lähinnä kaikesta siitä, mistä teininä / parikymppisenä haaveilin. No, okei, olen kyllä melko yksinäinen, koska ystävät ovat kiireisiä perheidensä kanssa ja mieskuviot nyt eivät vaan koskaan toimi kohdallani. Mielessä on aina se yksi joka on ylitse muiden, mutta jonka kanssa parisuhde on ajatuksenakin mahdoton…

    Mutta se on jännä miten sitten kuitenkin jatkuvasti kyseenalaistan asioita ympärilläni. Olisinko onnellisempi jos muuttaisin jonnekin täysin uuteen kaupunkiin / maahan? Olisiko jossakin mielekkäämpi työpaikka, jossa ihan oikeasti saisin toteuttaa itseäni? Tulenko olemaan porukassa ikuisesti se kotiin käpertyvä ikisinkku? Näihin asioihinhan ei saa vastausta muuten kuin elämällä eteenpäin ja nauttimalla matkasta.

    Kiitos näistä fiksuista pohdinnoistasi – on jotenkin rauhoittavaa lueskella kun itsekin on jollakin tavalla vähän hukassa. Toki toivon kovasti että löydämme molemmat balanssin ennen pitkää :) Kaikesta huolimatta mun reilut kaksi vuotta kolmenollan toisella puolella on olleet täynnä hyviä hetkiä, ja niitä toivon paljon sinullekin!

    • Kiitos sinulle kommentistasi! Lohdullista kuulla, että monella muullakin on elämä edelleen keskeneräinen. Vaikkakin sinullahan on moni asia todella hyvin, ainakin kommentistasi päätellen. Eikä omasta mielestäni ole ollenkaan huono juttu kyseenalaistaa asioita ympärillään! On hyvä punnita säännöllisesti onnellisuuttaan ja sitä, tekeekö oikeita asioita jne.

      Luulen, että nämä ajatuksemme kuuluvat etenkin meidän ikäistemme elämään normaalina osana. On kuitenkin hyvä miettiä elämää juuri tässä hetkessä ja pyrkiä nauttimaan siitä sellaisena, kuin se on. Epäkohtia on aina, siitä ei pääse mihinkään. Jos asiat alkavat todella häiritsemään, silloin on tietysti hyvä miettiä kannattaisiko tehdä muutoksia – kuten varmasti tiedätkin. Mutta tällainen pieni kipuilu ja hukassa oleminen, ainakin tällä hetkellä koen sen kovin normaaliksi.

      Toivon myös sinulle kaikkea hyvää ja uskon, että me molemmat vielä löydetään jonkunlainen tasapaino elämän eri osa-alueiden välillä. Se olotila jossa tuntuu, että nyt on hyvä olla ilman mitään muutoksia. Tai siihen tahdon ainakin uskoa ja pyrkiä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 6
Tykkää jutusta