Sä haihdut hiljaa pois, kun aika parantaa

Eilen eksyin selailemaan vanhoja blogipostauksia vuosilta 2012 ja 2013. Vaikka olen todella iloinen siitä, että blogimaailma (ja maailma yleensäkin) on ottanut harppauksia eteenpäin, olivat tekstini silti niin suloisen hassuja – kuvista puhumattakaan. Nykyään bloggaaminen on niin harkittua ja sitä ei kirjoita samalla tyylillä ihan mitä vaan sylki suuhun tuo. Luonnollisestikin elämääni kuului noina vuosina myös seurustelu ja parisuhteen alkuajat. Teksteistäni paistoi niin vilpitön onnellisuus ja iloinen fiilis, että kävin jälleen aika syvissä vesissä mielenmaailmani kanssa. Iski todellinen ikävä, ikävä tätä ihmistä kohtaan, jonka kanssa niin pitkään elämäni päivittäin jaoin. Se mikä kuitenkin on toisin, en voi kysyä hänen kuulumisiaan tai soittaa. En vaan voi, sillä näin on huomattavasti parempi – tästä sovittiin.

Vaikka arki on mennyt viime viikkoina todella mukavasti, elämä alkanut maistumaan elämältä ja olen kyennyt tekemään asioita, joita en olisi vielä pari kuukautta sitten kyennyt tekemään – ei tuo tunne silti katoa. En oikeastaan tiedä katoaako se koskaan? Arjessa moni asia unohtuu, mutta silti edelleen päivittäin mietin sen toisen kuulumisia – edes yhden sekunnin murto-osan ajan. Sitä, kuinka hänellä menee ja onko kaikki hyvin? En tarkoita tällä sitä, etten tekisi kokoajan itse duunia sen eteen, että menen elämässä eteenpäin (ja olenkin mennyt jo suhteellisen isoja askelia), mutta silti. Onhan se nyt outoa, että yhtäkkiä et enää tiedäkään mitään mitä kuuluu ihmiselle, jonka kanssa niin monta vuotta elämästäsi jaoit. On tavallaan, kuin hän olisi sinulle kuollut, vaikka näin ei tietysti olekaan.

Tilanne on itselleni täysin vieras, sillä en ole koskaan joutunut luopumaan kenestäkään ihmisestä vastoin tahtoani, paitsi edesmenneistä isovanhemmistani, mutta sekin on hieman eri asia. Yksikään läheinen ihmissuhde ei ole aikaisemmin elämässäni päättynyt siihen, että välit olisi katkaistu kokonaan ikään kuin väkipakolla. Jokainen vastaavassa tilanteessa ollut kuitenkin tietää, että joskus ei ole vaihtoehtoja. Ja jos ei halua viettää seuraavaa vuotta puhaltaen tulta sammuvaan hiileen – on otettava askel siihen suuntaan, jonka tietää järjellä oikeaksi. Näin se nyt vaan on kohdallani. Silti ajoittain tuntuu aivan mielettömän pahalta, kun et vaan tiedä mitä sille toiselle kuuluu. Tavallaan et halua tietää, sillä toisen kanssa kommunikointi sattuisi edelleen niin paljon, mutta jollain tavalla taas haluaisit kuulla, että kaikki on hyvin.   Ristiriitaista. Arjessa tulee eteen aika usein myös tilanteita, joissa haluaisit kertoa sille toiselle jonkun hauskan jutun tai lähettää vaikka kuvan tilanteesta, joka on ollut ns. teidän juttunne. Sitten muistat, että hei – enhän minä voikaan tehdä niin. Tuohon havahtuminen tuntuu kerta toisensa jälkeen niin pahalta.

Täällä on ollut tosiaan vähän henkisesti heikot päivät ja pakko sanoa, että on joutunut kyllä jälleen kasaamaan itseään oikein kunnolla. Joku aika sitten olin niin ylpeä itsestäni, kuinka elämäni on mennyt eteenpäin, mutta ilmeisesti näitä heikkoja hetkiä tulee edelleen mikä lienee ihan luonnollista. Pahinta on prosessi jossa päästetään irti siitä turvallisuuden tunteesta, että toinen on osa elämääsi tavalla tai toisella.

Vaikken mikään suomalaisen musiikin suuri ystävä olekaan, jollain tavalla Mikael Gabrielin ja Isac Elliotin biisi ”Liikaa Sussa Kii” on kolahtanut itseeni erityisellä tavalla. Vaikka sukupuoliroolit ovat laulussa päinvastaiset, löydän siitä monia yhtäläisyyksiä omiin fiiliksiini – erityisesti kertosäkeistö kertoo täydellisesti ne tunteet, joita juuri nyt koen.

Energistä viikon alkua jokaiselle! Onneksi tuo aurinko ulkosalla parantaa fiiliksiä. <3 

Kommentit (20)
  1. Tahtomattaan Eronnut
    15.3.2017, 12:39

    Voi mä niin tunnen nämä tunteet. Itse juuri tammikuussa eronneena fiiliksit vielä aika vahvoja. Ja edelleenkin roikutaan pahasti toisessa. Pidettiin kahden viikon hiljaisuus tossa eron alussa ja se oli ihan uskomattoman vaikeaa olla jakamatta sille toiselle asioita, olihan hän vuosia se kumppani ja paras ystävä joka tunsi minut parhaiten. Nyt olen onneksi löytänyt ystävistä tätä, mutta edelleen kyllä roikutaan toisissamme ihan liikaa.

    Toisaalta tässä on vielä sellanen tilanne, etten itse oo vielä suostunut luovuttamaan, sekin vaikeuttaa asioita pahasti. Ei nimittäin ole mitään halua vielä katkaista välejä ja eletään välimaastossa.

  2. Oivoi, sulla on ihan hirveesti kohtalotovereita <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *