Anteeksiannosta

Olen ihmisenä sellainen, että jos minua loukataan, pystyn antamaan kohtalaisen helposti sydämessäni anteeksi, mutta unohtamaan en helpolla kykene. Olen ihmissuhteissa aika ehdoton tiettyjen juttujen suhteen ja jos minulle esimerkiksi valehdellaan, tai jollain tavalla luottamukseni petetään, en vaan pysty sitä noin vaan unohtamaan. Useimmiten otan tietoisesti etäisyyttä ihmisiin, jotka ovat minua kohtaan huonosti toimineet ja koen, ettei ihmissuhdetta ole enää mahdollista rakentaa uudestaan täysin luotettavalle ja hyvälle pohjalle, jos siellä taustalla on edes joku yksi laiminlyönti. Tuo piirre on juurtuneena luonteessani – on aina ollut.

Välillä toivoisin, että kykenisin suhtautumaan ihmissuhteisiin kevyemmin. En ottaisi kaikkea niin henkilökohtaisesti tai ymmärtäisin paremmin ihmisten ihmisyyden. Olen kuitenkin itsekin mokaillut elämässäni aika tavalla, enkä todellakaan aina toiminut esimerkillisesti. Minullekin on annettu anteeksi ja uusia mahdollisuuksia. Joku siinä silti vaan on, että muistan tuollaiset ikävät tapahtumat todella pitkään ja niiden jälkeen luottamuksen saavuttaminen on todella hankalaa. Osa ihmisistähän on niin rentoja eikä vähät välitä vaikka heitä huonosti kohdeltaisiin. En tavallaan tiedä onko tuokaan hyvä asia, mutta ainakin heillä on varmasti henkisesti helpompaa.

Itselleni anteeksianto ei ole varsinaisesti sen anteeksi annettavan teon hyväksymistä, vaan jonkinlaista vihan ja pettymyksen tunteiden hautaamista. Tällä hetkellä kamppailen asian kanssa jonkun verran, sillä minulla on elämässäni yksi ns. taakka, jonka suhteen haluaisin olla täysin vapaa, mutta en vaan pysty – en ainakaan juuri nyt. Jollain tasolla olen antanut sydämessäni anteeksi, mutta en halua silti kohdata tuota ihmistä tai pysty sanomaan hänelle tällä hetkellä mitään hyvää. Tuollaista tunnetta on ikävää tuntea, mutta mitäpä ihminen aina tuntemuksilleen voi? Olen miettinyt tätä aika paljon ja loppupeleissä tullut siihen tulokseen, että tämäkin on itselleni jonkinlainen koulu. Elämässä emme voi välttyä suuttumukselta, vihalta, surulta ja siltä, että joudumme ihmisiin pettymään. Jokainen ihminen toimii tavallaan ja se jos meitä loukataan – emmehän me loppupeleissä voi sille yhtään mitään.

Anteeksianto helpottaa suunnattomasti oloamme. Jokainen varmasti tietää miltä tuntuu, kun sydämeltä vierähtää iso kivi pois. Vihanpito ja katkeroituminen ovat asioita, jotka saavat meidät tuntemaan olomme painavaksi. Ne kuormittavat elämäämme ja syövät meitä sisältäpäin. Anteeksiannon ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sitä, että meidän tulee automaattisesti ottaa meitä loukannut ihminen takaisin elämäämme. Anteeksiantaminen on omaksi parhaaksemme ja se voi olla pitkäkin prosessi sisällämme. Joskus vie aikaa kunnes kykenemme osoittamaan sille meitä loukanneelle, että olemme antaneet anteeksi. Tuon ei kuitenkaan mielestäni tarvitse olla mikään itseisarvo, vaan tärkeintä on, että prosessoimme itse tapahtunutta. Vain me elämme sisimpämme kanssa ja jos kannamme siellä anteeksiantamattomuuden taakkaa, teemme eniten hallaa itsellemme.

Anteeksiannon tulee kuitenkin mielestäni lähteä omasta halusta. Ei siitä, että luemme jostain kuinka meidän tulisi antaa anteeksi vaan siitä, että koemme anteeksiantamattomuuden asiana, jonka kanssa emme halua elää. Tuo on itsessään prosessi, johon kuuluu useampi vaihe. Pettymys, itku ja suru, jonka jälkeen ehkä viha ja raivo, kunnes näemme asiat kauempaa ja kykenemme prosessoimaan tapahtunutta. Usein täydelliseen anteeksiantoon menee kuukausia tai jopa vuosia. Aikamääre on kiinni oikeastaan meistä persoonina, toisille anteeksianto on huomattavasti helpompaa, kuin toisille.

Vaikka anteeksiannon tuleekin lähteä omasta halusta, kehoitan silti jokaista anteeksiantamattomuuden taakkaa kantavaa miettimään voisiko asialle tehdä jotain? Olisiko tuota meitä loukannutta asiaa mahdollista työstää jollain tavalla – ehkä puhua siitä jollekin tai muita väyliä pitkin käsitellä? Mielestäni tärkeää on ymmärtää, että asioille on aina mahdollista tehdä jotain. Mikään tunnetila ei ole loputon jos näin itse päätämme. Uskon myös siihen, että ihmiset jotka satuttavat meitä eniten, omalla tavallaan myös kasvattavat meitä eniten – niin karulta kuin se kuulostaakin.

Miten te koette anteeksiannon? Onko se mielestänne hankalaa vai käykö se teiltä helposti?

Kommentit (4)
  1. Jos annan anteeksi ,niin samalla pyrin myös unohtamaan asian.En koe ,että se on todellista anteeksi antamista jos ei pyri sitten unohtamaan asiaa ja jatkamaan eteenpäin.

    1. Tarkoitin tuolla unohtamisella lähinnä sitä, etten pysty enää olemaan samalla tavalla tuon minua loukanneen ihmisen kanssa, kuin aikaisemmin. Vaikka haluaisinkin ja olisin sydämessäni antanut anteeksi niin silti en kykene. En ainakaan läheiseen ihmissuhteeseen. Ehkä juuri moikkaamaan ja pari sanaa vaihtamaan, mutta vaikea olla enää läheinen.

      Veikkaan, että jokaisella on erilaisia tapoja toimia näissäkin tilanteissa.

  2. Se on vaikeaa ja pitkä prosessi.. Olen itsekin prosessissa tämän asian kanssa.

    Voimia sulle prosessiin!

    1. Usein kyllä, valitettavasti. Samoin sulle, paljon tsemppiä!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *