Minun ei tarvitse muuttua

Mietin pitkään miten aloittaisin tämän tekstin tai osaanko ylipäänsä muotoilla ajatuksiani selkeään muotoon. Aihe on minulle vaikea, sillä se on hyvin henkilökohtainen. Päätin kuitenkin yrittää, koska haluan muistuttaa juuri sinua siitä, että olet täydellinen juuri tuollaisena. Sinun ei tarvitse muuttua koskaan sellaiseksi, mitä et pohjimmiltasi ole.

Viimeisten vuosien aikana olen kamppaillut sisäisessä maailmassani paljon sen kanssa, millainen olen ja millainen minun tulisi olla. Luonteeni ei ole ehkä aina se pehmein, vaan olen nainen, joka sanoo usein sen viimeisen sanan (tai ainakin yrittää sanoa) ja esittää vastalauseitakin. Omaan vahvan temperamenttinen ja toisinaan kiihdyn nollasta sataan. Toisaalta taas lepyn nopeasti ja unohdan aika pian, mistä edes tulistuin. Olen kärsimätön ja hermostun jos en onnistu jossain oitis. Tämä piirre näkyi minussa kuulemma jo lapsena, kun rakensin palikoista tornia. Siinä kohtaa, kun torni kaatui, viskoin palikoita menemään ja raivostuin. Vaikka moni ulkopuolinen saa minusta rauhallisen kuvan ja siis periaatteessa olenkin rauhallinen, niin minussa on myös tuo tulisempi ja vahvempi puoli.

Olen perheestä, jossa tunteenpurkauksia on ollut paljon ja molemmat vanhempani ovat temperamenttisia. Minulle konfliktitilanteet ovat aina olleet aivan luonnollinen osa elämää, enkä ole koskaan kavahtanut sitä, että tässä ollaankin nyt eri mieltä asioista. En tiedä onko se hyvä vai huono juttu, mutta ainakin asioita käsitellään tavalla tai toisella. Se, että olen tosiaan temperamenttinen ja välillä vähän tulinenkin, on kuitenkin aina ollut itselleni piirre, joka on vaan luonnollinen osa minua. En ole hävennyt sitä tai kokenut tuota muutenkaan haitalliseksi. Olen sen verran nopeasti leppyvää sorttia, että olen suhtautunut luonteenpiirteeseeni pääosin huumorilla. Parisuhteessa kuitenkin huomasin, kuinka tuo osa minua ei enää ollutkaan niin kiva juttu – tai siltä minusta alkoi tuntumaan. Tajusin sen, kuinka kaksi ihmistä käsittelee asioita eri tavalla ja toiselle temperamenttini saattaa yksinkertaisesti aiheuttaa jopa pahaa mieltä. Pikkuhiljaa noista sinulle ominaisista luonteenpiirteistä tuleekin heikkouksiasi ja alat näkemään ne negatiivisessa valossa. Yrität muuttaa itseäsi siinä kuitenkaan onnistumatta, väsyt ja turhaudut.

Tuosta alkoi se kamppailuni luonteenpiirteideni ja minäkuvani kanssa. Tunsin yhdessä vaiheessa jatkuvaa syyllisyyttä siitä, millainen olen ja kysyin itseltäni, miksi en vaan voi olla toisenlainen – temperamenttisen vastakohta. Olisi mukavaa olla nainen jolla on lehmän hermot ja joka ei koskaan sano mihinkään poikkipuoleista sanaa – vai olisiko? Ainakin silloin olisin helpommin hyväksytty. Kirjoitin noihin pahimpiin aikoihin blogiini aiheesta postauksenkin, joka oli tuolloin hieman eri kantilta kirjoitettu, mutta tekstistäni tosiaan paistoi syyllisyys siitä, mitä olen. Nyt, kun luin jutun uudestaan, tuli minulle todella surullinen olo. Kuinka ihmeessä olen voinut joskus ajatella noin? Ihanasti te kommentoijat olitte sinne kuitenkin kommentoineet ja ajatuksiani herätelleet oikeaan suuntaan.

Paljon olen tosiaan tuota aihetta miettinyt ja tullut siihen lopputulokseen, että aina on olemassa ihmisiä, jotka hyväksyvät sinut ja minut sellaisina kuin olemme. On väärin yrittää muuttaa itseään päinvastaiseen suuntaan, sillä silloin omaksuu herkästi jonkinlaisen roolin. Se ettei luonteeni sulaudu yhteen jonkun ihmisen kanssa ei tarkoita sitä, etteikö joku toinen voisi nähdä temperamenttiani jopa vahvuutena tai suhtautua siihen vaikkapa humoristisesti. Tuota jälkimmäistä itse asiassa toivoisin. Ihmistä joka nauraa, kun hermostun itsekseni yrittäessäni epätoivoisesti taskuparkkia tai kiroan pudotettuani täyden suodatinpussin lattialle. Se suuttumukseni ei kuitenkaan ole vihaa, vaan se on turhautumista – tunnepurkaus joka tulee ja menee ohitse yhtä nopeasti. Tai tuota kaikkea se minulle on, toiselle ihmiselle nuo purkaukset saattavat olla mielleyhtymä johonkin pahaan, jossa he näkevät vaikka jotain ikävää menneisyydestään.

Tämä taas selittää paljon asioita, sillä kaikelle on aina syynsä. Jokainen käyttäytymismalli juontaa juuriaan jostain, enkä todellakaan kirjoita aiheesta syyllistävään sävyyn. On vaan olemassa luonteita, jotka riitelevät keskenään. Toimintatapoja, jotka eivät bondaa. On kuitenkin aina olemassa se mahdollisuus hyväksyä toinen ihminen sellaisena kuin hän on. Itse asiassa meillä jokaisella on siihen mahdollisuus. Sen sijaan, että pyrkisimme muuttamaan itseämme tai muita, voisimme pyrkiä hyväksymään. Kääntämään nuo heikkoudet voimavaroiksi, kuten teistä joku aikaisempaan tekstiini kommentoikin.

Minä ainakin olen päättänyt ettei minun tarvitse enää yrittää muuttaa itseäni, sillä se teki minusta onnettoman. Toki voin kehittää asennettani asioihin ja sitä kautta luonteessani onkin tapahtunut paljon pehmentymistä, mutta ei se temperamentti minusta silti pohjimmiltaan mihinkään katoa. Tänä päivänä olen myös sitä mieltä, ettei sen tarvitsekaan kadota. Lyhytjänteisyys ja kärsimättömyys nyt vaan ovat osa minua ja ne saavatkin olla. En halua enää tuntea huonommuutta siitä, etten ole jotain sellaista jota minun halutaan olevan. Kukaan meistä ei ole täydellinen, eikä kenenkään tarvitse olla. Haluankin tämän tekstin välityksellä muistuttaa juuri sinua, että olet hyvä tuollaisena kuin olet – kaikkine luonteenpiirteinesi. Älä omaksu yhtään ainutta roolia tai anna kenenkään tehdä sinusta mitään muuta.

Jos heräsi ajatuksia, kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita ja arvostan niitä jo etukäteen suuresti. <3

On my way

22 vastausta artikkeliin “Minun ei tarvitse muuttua”

  1. Haluaisin kiittää blogistasi, voin samaistua niin melkein kaikkiin asioihin mistä kirjoitat. Ihanaa että olet aito oma itsesi ja se välittyy myös lukijoillesi. Harvasta blogista voi tänäpäivänä lukea oikeasti näin rehellisiä postauksia. Hyvää kevättä sinulle <3

    • Kiitos kiitoksesta! Ja ylipäänsä huikea kuulla tuollaista palautetta. Pyrin kirjoittamaan blogiini aiheista, jotka koskettavat minua. Välillä ne ovat rennompia ja pintapuolisia, mutta toisinaan tosiaan hieman syvempiä ja henkilökohtaisiakin. :)

  2. Heh, osu ja uppos! :D Olen usein mollannut itseäni samoista asioista, tää on vähän periytyvää mulla ainakin, tosin olen siltikin laimeampi versio edesmenneestä äidistäni. Sanon aina että olen tuulella käyvä :D Onneksi miehelläni on ne lehmän hermot ja mun tuhaukset menee ns. ohi siltä, ja siitä syystä itsensä mollauskin vähentynyt. Mies kun tietää että se menee hetkessä ohi eikä liity siihen mitenkään. Kiva kuulla että on muitakin tämmösiä :D ehkä hyväksyn itsenikin sitten paremmin.

    • Tuulella käyvä, ihan paras kuvaus johon voin kyllä samaistua! ;D Ja todella hyvä, että miehesi on rauhallisempi ja suhtautuu luonteeseesi mainitsemallasi tavalla. Nuo kiukkukohtaukset harvoin, kun liittyvät siihen toiseen ihmiseen, vaan ne ovat ns. omia oikkuja.

  3. Ihanaa pohdintaa ja hyviä oivalluksia. Juuri olemalla oma itsensä ja rehellinen sillä tavalla itselleen, on yhteyksissä sisimpäänsä. Silloin kohtaa ihmisiä, jotka näkevät sinut juuri sellaisena kuin olet. Se, että tulee nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään, on parasta. Jos yrittää olla jotain muuta, voi hetken jotain toista miellyttää, mutta siinä hukkaa itsensä ja kosketuksen sisimpäänsä. Ja haluaako sellaista ihmistä elämään, jolle kelpaa vain jonain muuna kuin omana itsenään? Olen kamppaillut samojen juttujen äärellä ja tullut siihen tulokseen, että itsensä pitää hyväksyä virheineen ja heikkouksineen. Ne ovat osa täydellisyyttä, joka on sinä itse. Kun hyväksyy ne vähemmän mairittelevatkin luonteenpiirteet, hyväksyy itsensä kokonaisuutena <3.

    • Kiitos sinulle ihanasta kommentista, todella hyvin sanottu. Ja täysin samaa mieltä kanssasi, hyväksymisen kautta löytyy rauha ja seesteisyys. On hirveää jos luonteestaan joutuu kokemaan huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä. Se on mielestäni epäreilua!

  4. Olen aika samanlainen luonteelta. Yleensä pääsääntöisesti mukava ja rauhallinen mutta jos arvojani loukataan tai koen epäoikeiudenudenmukaisiuuutta niin voin tulistua todella pahasti. Parisuhteessa ei ole tullut temperamentti hyväksytyksi ollenkaan. Parasta on juurikin tuo että joku vaan nauraa sille omalle huonolle fiilikselle ja keventää tunnelmaa juuri oikeaan aikaan läpällä että alkaa itseäkin naurattaa tilanteen koomisuus! Harva vaan osaa tuon taidon! Mielettömän hyvä teksti jälleen:)

    • Joo. :) Sama täällä. Minulla hermot kiristyvät myös stressaavissa tilanteissa tai jos olen vaikka todella väsynyt, tuolloin luonteeni siis suorastaan korostuu. Juuri tuota itsekin kaipaisin, sillä usein nauran kyllä itse itselleni jälkeenpäin. Yhtään ei auta, että se toinen alkaa syyllistämään ja takertuu tuohon purkaukseen, joka ei ole edes liity siihen toiseen millään tavalla… Ehkä me laitetaan Tinderiin (jos sinne joku päivä mennään, ellet sinä jo ole), että etsitään kumppania joka ymmärtää temperamenttia ja osaa nauraa sille. ;D Toivossa on hyvä elää.

      Ja iso kiitos – myös kommentistasi siis. :)

  5. Täällä toinen samanlainen! :D Käyn tosin vielä suurta kamppailua itseni hyväksymisen kanssa. Nuorempana aina hävetti oma temperamenttisuuteni ja toivoin, että olisin ollut rauhallisempi ja etten välittäisi asioista niin paljoa. Olen tunteellinen – niin hyvässä kuin pahassa. Viime aikoina vaikean elämäntilanteen takia omaa luonnettani olen joutunut tarkastelemaan yhä enemmän. Olen myös ollut pienestä asti tämmöinen, ja ystäväni sanoi, että temperamentinen luonteeni on minun paras sekä huonoin puoleni: kiivastun nopeasti ja päästelen suustani sammakoita, mutta toisaalta olen erittäin välittävä, rakastava ja myötätuntoinen. Koen siis kaikenlaiset tunteet suuresti, ja välillä koen, että olisi helpompaa olla vähän ”tunteettomampi”. Toisaalta tähän tuliseen luonteeseen kuuluu myös niin paljon hyvää. Toivon, että pitkän itsetutkiskeluprosessin kautta pääsisin vielä olemaan sinut itseni kanssa. :)

    Sun blogi on paras <3 Terveisin se pitkäaikainen lukija, joka ei vaan koskaan saa aikaiseksi kommentoida postauksia, vaikka ne aina lukeekin :D

  6. Niinpä, kait sitä itsekin vielä jonkinlaista kamppailua käy vaikka olen kieltämättä jo luovuttanut sen suhteen, että pyrkisin itseäni muuttamaan. Ja kuten kirjoitinkin, oivaltanut sen ettei minun tarvitse itseäni muuttaa, ainoastaan hyväksyä. Täällä koetaan myös suuresti, niin ilot kuin surutkin ja reagoin aika vahvasti kaikkeen. Varmaan osittain johtuu juuri temperamentistani.

    Toivotan hurjasti tsemppiä projektiisi! Uskon, että itseään tutkiskelemalla voi todella löytää olotilan, jossa viihtyy ja oppia näkemään asiat eri kantilta. Kuten mainitsitkin, tuolla piirteellä on kaksi puolta. :)

    Ja iso kiitos, merkkaa todella paljon! <3 Enkä siis odota, että kommentoida pitäisikään sillä tärkeintä on ehdottomasti se, että luet. :)

    • Ihana, kun jaksat kommentoida. <3 Ja todellakin, sä tiedät ja mä tiedän…

  7. Mun mies on helposti ”kilahtavaa ” sorttia eli siis v***ut ja s***nat lentää ja tavaratkin ehkä joskus jos asiat ei mene niinku pitäis, eli siis just vaikka suodatinpussi tippuu lattialle ni alkaa huuto ja meuhkaaminen, eli samanlainen käytös kuin sinä kirjoitit.
    Kieltämättä itselleni tulee heti todella ahdistunut olo ja en tykkää tästä käytöksestä yhtään (johtuen varmaan siitä että koko lapsuuteni katoin kun äiti ja isä huus ja meuhkas toisilleen, jopa löi toisiaan ja ahdistuin sillon ja itkin verhon takana yms jossain piilossa)
    Mutta olemme olleet jo 8v naimisissa ja nykyään kun tulee (harvoin enään,mies on kai oppinut rauhoittumaan) niin totean hänelle vain nätisti että ei tarvii riehua ja sit se loppuu yleensä siihen.
    En sitten tiedä onko tässä tapahtumassa juuri niin että hän ns. kieltää tunteensa ja pian se sitten purkautuu ja koko liitto loppuu koska hän ”ei saa olla mun seurassa oma itsensä” . Todella toivon että hän on vaan osannut muuttua ajan kanssa ja itse haluaa olla erilainen kuin ennen eikä ole käynyt/ käy niinkuin sinä tässä kirjoitat että ihmisen pitää saada olla oma itsensä eikä voi muuttua ?

    • Itse en välttämättä ala niinkään meuhkaamaan, mutta ärräpää kyllä pääsee jos suodatinpussi täytteineen tippuu. Ja varsinkin jos on muutenkin stressiä tai vastaavaa niin se korostuu. Ja ymmärrän täysin, että sinulle tulee ahdistunut olo. Vaikka se hermostus ei kohdistu sinuun, vaikuttaa se yleiseen ilmapiiriin varmasti jos tuollaiset taustat. Tämä on tavallaan jännä, sillä olen myös avioeroperheestä ja koko lapsuuteni vanhemmat riitelivät paljon. Itse en pidä niinkään huutamisesta ja pelkään kovia ääniä mutta silti tuollaiset pienet arjen ärsytykset eivät aiheuta itsessäni mitään ahdistusta tms. Ristiriitaista tavallaan…

      Mielestäni joitain asioita ei välttämättä voi luonteestaan poistaa (eikä tarvitsekaan), mutta kyllä asioita pystyy harjoittamaan. Eli kuten mainitsin, oma temperamenttini on pehmentynyt kyllä, mutta ei se kokonaan koskaan katoa. Parisuhteessa toivoisin hyväksyntää, tietysti voit harjoittaa tuotakin piirrettä toisen takia, mutta samalla mielestäni toisen pitää tulla myös vastaan, eikä vaan syyllistää sinua. Ehkä voisit kysyä suoraan asiaa mieheltäsi? Miltä hänestä tuntuu tuo koko tilanne, tunteeko kuten epäilit?

      Kaikissa ihmisissä on kuitenkin hyviä ja huonoja puolia. Parisuhteessa on kyse siitä, että rakastaa toista sellaisena kuin toinen on eikä yritä muuttaa toista ihmistä.

  8. Olipa ihana lukea kirjoitus joka tiivisti täysin omat ajatukset !! Viime aikoina olen jotunut miettimään samoja asioita, ja päätynyt just siihen tulokseen että niitä omimpia piirteitä ja eteenkin niitä piirteitä mitä itsessään arvostaa ei pidä eikä tarvitse muuttaa. Loppujen lopuks siitä tulee itselle vaan paha mieli ja tuntuu että jotenki ” vieraantuu itsestään” jos alkaa muuttamaan sellaisia asioita jotka on iso osa minuutta.

    • Kiitos, kuinka kiva kuulla! :) Juuri noin, samoilla linjoilla kanssasi. Radikaalit muutokset voivat tosiaan vaan vierottaa kauemmas itsestä eikä se ole oikein.

      Siispä itse en ainakaan alkaisi omaa luonnetta muuttamaan. Toki asennekorjauksella jotkut asiat saattavat korjaantua, mutta ollaan kuitenkin sellaisia kuin ollaan. :))

  9. Tällä kanssa yksi räiskyvämpi persoona! Tuli kirjoituksestasi mieleen, että vaikka persoonaansa ei pidä toisen takia muuttaa mutta kyllä sitä voi muokata. Olen aina kiihtynyt nollasta sataan hetkessä ja sinkkuna ollessa sillä ei nyt niin ollut väliä. Korkeintaan koirat kuuli mun ärräpääni :D Tapasin mieheni joka omaa lehmän hermot ja yleisin kommentti, jos naurahtaa jollekin mun kihinälle on ”Eihän tässä itkukaan auta”. Totta. Sitä kautta olen oppinut hillitsemään tunteitani ja ottamaan sen extrahenkäisyn analysoidakseni tilanteen. Suurin muuttaja kuitenkin on ollut oma lapsi. Siinä kohtaa kun taapero toisti maneereitani (koitin aina toimia niin ettei hän huomaa) tajusin, että tällä tiellä ei voi jatkaa samaan tyyliin. Edelleen näytän kaikki tunteeni vahvasti mutta olen karsinut negatiivisista sen äärimmäisyyden :) p.s. taas erittäin ajatuksia avaava kirjoitus. Hienoa!

    • Kyllä, olen samaa mieltä tuosta, että asenne ratkaisee! Sulla on ihana tilanne siinä mielessä, että miehesi on selkeästi hyväksynyt sinut sellaisena kuin olet ja hän osaa naurahtaa kiukullesi ilman syyllistystä. :) Ja lapsi varmasti kasvattaa… En yhtään epäile!

      Ja suurkiitos. Rohkaisee jatkossakin availemaan arkkujaan. :)

  10. Kiitos tästä kirjoituksesta! Tunnistan itseni tästä tekstistä, ja olen miettinyt paljon viime aikoina omaa luonnettani ja temperamenttiani, sillä läheisessä ihmissuhteessani koen, etten tule tällaisena hyväksytyksi. Olen paljon paininut jatkuvan huonommuuden tunteen kanssa tästä johtuen, joten kiitos että muistutit, ettei niin tarvitse olla :)

    • Eipä kestä, hyvä jos tästä oli apua! Olen sitä mieltä, että huonommuuden tunnetta ei kuulu luonteestaan tuntea. Tämä sinua syyllistävä ihminen on tuskin sinua parempi. Vaikka omaisikin pidemmän pinnan… Hänellä lienee heikkouksia sitten muualla.

      Idyllisintähän olisi jos aiheesta kyettäisiin keskustelemaan. Voisi avata monta uutta näkökantaa. :)) Hurjasti tsemppiä ja muista, että olet hyvä tuollaisena!

  11. Pakko kommentoida toisesta näkökulmasta.
    Eli meillä mies on se jolla ärräpäät lentää ja jos asiat ei mene niin kuin pitäisi niin jo kiukuttaa. Tässä ollaan vuosia oltu yhdessä ja oon jo oppinut ton hyväksymään, asioista on puhuttu mutta tajuan sen että toista ei voi muuttaa. En haluaisi että miehenikään alkaisi minua muuttamaan. En ikinä noissa tilanteissa itse hermostu, mutta ottaa päähän miksi pitää ärräpäiden lennellä kun asia ei ole mitenkään vakava. Toisaalta se joka ei hermostu joutuu ikävään tilanteeseen ja tulee itselle huono fiilis (ei aina, niin kuin sanoin oon asian hyväksynyt eikä noi kyllä ikinä kestä kauaa) ja kyllä sitä pohtii että oliko vikaa minussa.
    Ja tavallaanhan tässä mennään sen kiukkupään mukaan eli hän ei osaa hallita tunteitaan vaan ja sitten se vähän herkempi vetäytyy kuoreensa. Onneksi meidän elämä on paljon muutakin ja arki leppoisaa,mutta kyllä sen huomaa jos toisella on meneillään stressikausi tai muuten vaan asioita liikaa mielessä.

    • Kiitos kommentistasi ja näkökannastasi! Niin. Itse taas ihmettelen miksi sitä rauhallisempaa tyyppiä häiritsee jos toinen vähän äksyilee itsekseen? Kun eihän se johdu tosiaan siitä toisesta ihmisestä millään tavalla, ei ainakaan useimmiten.

      Asenteesi kuulostaa hyvältä ja se, että olet opetellut hyväksymään tuon piirteesi miehessäsi on sitä aitoa rakkautta – toisen hyväksymistä sellaisena kuin hän on. Henkilökohtaisesta kokemuksesta voin tosiaan sanoa, että jos toinen jatkuvasti muistuttaa kuinka paska olet, kun reagoit noin tai näin, niin se ei ole kivaa kuultavaa. Ja vaikka asiaa ei sanottaisi edes noin suoraan, mutta sellainen piilov*ttuilu ja ilkeily on yhtä itsetuntoa syövää. Vaikka toisaalta, kyseisessä tilanteessa huono fiilis tulee mitä ilmeisemmin molemmille osapuolille…

      En tiedä mikä olisi kompromissi. Ehkä osittain itsehillinnän opetteleminen ja siihen rinnalle ihminen, joka ei pienistä säikähdä. :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 29
Tykkää jutusta