Eroon tunnesyömisestä

Törmäsin sosiaalisessa mediassa tähän artikkeliin jo viime viikolla ja jäin miettimään aihetta tunnesyöminen. On huolestuttavaa kuinka se on lisääntynyt jatkuvasti ja yhä nuoremmat lapset oppivat tunnesyömään. Kysehän on aikuisten tavasta lohduttaa lasta esimerkiksi ikävän asian tiimoilta ostamalla tälle herkkuja. Myös aikuisten tunnesyöminen saattaa heijastua lapsiin, eli kun äidillä on ollut huono päivä, ostetaan kotiin herkkuja joista myös lapsi saa osansa. ”Tänään meillä on lupa herkutella, sillä äidillä oli niin karsea päivä”. 

Jokainen meistä voi varmasti tunnustaa edes joskus elämässään ostaneensa suklaalevyn potiessaan sydänsuruja. Väsyneenä ja stressaantuneena syödään helpommin roskaa, sillä ei vaan jakseta välittää. Haetaan nopeaa energiaa mutta tiedettävästikin vääristä lähteistä. Jos kotona on iltaisin tylsää, ravataan kokoajan jääkaapilla. Viikonloppuihin liittyy yhä useammalla ajatus siitä, kuinka voidaan syödä, mitä halutaan, vaikka todellisuudessa voitaisiin ehkä haluta täysin muita asioita kuin ruokaa. En halua lähestyä aihetta mitenkään korkealta, vaan ennemmin herätellä ajatuksia sen suhteen, miksi tunnesyömme?

Tunnesyömiseen voi olla monia syitä. Aikuisiällä tuo saattaa liittyä traumoihin, suruun, vihaan tai käsittelemättömiin asioihin ja tunteisiin. Usein, kun elämässä kohdataan vaikeita juttuja, pyritään syömisellä hallitsemaan tunteita. Itselleni on esimerkiksi hyvin tyypillistä, että tilanteissa jolloin elämässäni tapahtuu jotain pahaa ja odottamatonta, katoaa minulta ruokahalu. Sen sijaan, että alkaisin mättämään kaksin käsin sipsejä, en vaan syö, tai syön huomattavasti vähemmän kuin normaalisti. Tuo on myös tunteisiin liitännäistä hallintaa, joka on pidemmällä tähtäimellä hyvin haitallista. Onneksi kohdallani tuota on kestänyt kuitenkin vain maksimmissaan muutaman viikon, eli sen kriittisimmän shokkivaiheen yli. Sen lisäksi tiedostan tapahtuneen ja osaan suhtautua siihen kuitenkin terveellä tavalla.

Kohtaan aina välillä myös tuota hyvin tyypillistä huvikseen syömistä, eli napostelua. Monesti olenkin miettinyt, miksi ihmeessä olen napostelija ja mitkä ovat syitä sille? Kyse ei kuitenkaan ole lähes koskaan siitä, että olisin nälkäinen. Napostelu on kivaa, joku opittu tapa. Sitä ikään kuin syö huvikseen – syömisen ilosta. Vaikka kyse ei nyt olekaan mistään sen vakavammasta, eikä napostelu riistäydy kohdallani mitenkään hallinnasta, on sitä silti hyvä miettiä. Liittyykö se esimerkiksi joidenkin tunteiden hallintaan tai siihen, että koetan paikata jotain ruoalla? Tuokin on tosin hyvin kausiluonteista. Talvella tuntuu, että keittiössä viihtyy vähän turhankin hyvin, kun taas kesällä unohtaa kaiken turhan syömisen ja syö vaan silloin, kun on nälkä.

Ehkä huolestuttavinta tunnesyöminen on silloin, kun syödään epäterveellistä ruokaa ja suuria määriä säännöllisesti. Kun ruoka alkaa näkymään ulkonäössä ja tuntumaan olossa. Tuossa kohtaa on hyvä miettiä, miksi näin tekee, mitkä ovat syitä syömiselle? Kuitenkin niin usein taustalla on jotain sellaista, joka oikeasti paranee aivan muulla tavoin kuin ruoalla. Lähtisinkin hoitamaan vakavia tunnesyömisen ongelmia ihan ammattiavun kautta, eli niitä en tässä halua sen enempää ruotia. Kuitenkin sellainen tavallinen kausiluonteinen elämän eri tilanteiden mukaan menevä tunnesyöminen saattaa olla sellaista, jota voimme koittaa itsekin selvittää. Itse asiassa uskon, että kovin monia juttuja voimme terveinä ihmisinä yrittää itsekin muuttaa tai harjoittaa.

Tunnesyömisessä on mielestäni tärkeintä löytää syy sille, miksi haluamme syödä ilman nälän tunnetta. Mikä on se perimmäinen tunne jota koetamme ruoalla tukahduttaa, onko se ehkä suru, viha, tylsyys…? Kun tunteen tiedostaa on ehkä helpompi miettiä, mitä muuta voisin tehdä käsitelläkseni tunnetta tai parantaakseni tätä tunnetilaa. Olen edelleen myös sitä mieltä, että jokainen tunne on tärkeää tuntea, joten joskus ne ikävätkin asiat vaan kannattaa käydä läpi, eikä työntää sivuun.

Monesti meillä ihmisillä voi olla kaipuu rakkauteen, toisen ihmisen läheisyyteen ja siihen, että koetaan hyväksyntää. Parisuhteissakin voitaisiin sen lauantai-illan mättämisen sijaan keskittyä toisiin ja käyttää kaikki energia yhdessä olemiseen – toisen ihmisen tuntemiseen. Liian usein ihmiset hakevatkin niitä tunnetiloja ruoasta, vaikka siinä vieressä voisikin olla ihminen, joka kykenee antamaan sinulle jotain paljon enemmän kuin se suklaalevy. Enkä siis tarkoita tällä sitä, etteikö ruoasta saisi nauttia mutta sellainen aito tunteminen ja onni, se vaan lähtee niin pitkälti muualta kuin ruoasta ja sitä olisi mielestäni jokaisen hyvä aina toisinaan miettiä. Voisiko kokeilla jotain muuta tapaa tuntea onnellisuutta lauantai-iltana kuin ruoka tai juoma?

Onko tunnesyöminen teille tuttua? Miten sitä käsittelette ja miten sen koette?

Kommentit (6)
  1. Sama vika! Tuntuu että tekisi mieli napostella koko ajan jotain pientä… Mullakaan ei oo mitenkään riistäytynyt käsistä (ainakaan yleensä :D) mutta olisihan se parempi hampaillekin ettei koko ajan tulisi happohyökkäyksiä. Itellä tekee useimmiten mieli syödä tylsyyteen, jos olen surullinen niin ei ole niin paljon ruokahaluakaan. Tä oli hyödyllinen postaus! 🙂

    1. Niin, no napostelu on aika kivaa. 🙂 Juuri samoilla meiningeillä täälläkin. Jos on yhtään tylsää tai ajatus harhailee niin suuntaa jääkaapille. Aina pitäisikin olla jotain porkkanoita tai hedelmiä tarjolla, niin ainakin napostelee sitten ns. hyvää ravintoa eikä mitään sokerihöttöä.

  2. Mielenkiintoinen postaus ! 🙂

    Mun blogissa kirjoitin vähän aika sitten omia kokemuksiani syömishäiriöstä!

    http://woundedlaughh.blogspot.fi/2017/04/17-kg-onnellisuutta.html

    1. Kiitos! Pitääkin kurkata. Vaikka tässä tekstissä ei nyt varsinaisesti ollut syömishäiriöstä kyse, mutta jokseenkin ehkä kuitenkin liippaa läheltä. Voihan tunnesyömisestäkin kehkeytyä syömishäiriö, kuten ahmintahäiriö.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *