Miksi ihminen päätyy itsemurhaan?

Toukokuussa Chris Cornell, nyt Chester Bennington. Eipä ole kauaa, kun Raaseporissa nuori mies surmasi itsensä ja entisen tyttöystävänsä. Vastaavia uutisia tupsahtelee sieltä sun täältä jatkuvalla syötöllä mutta totta kai ne aina eniten kolahtavat silloin, kun joku läheinen tuohon ikävään ratkaisuun päätyy tai esimerkiksi taiteilija, jonka tuotantoa olet fiilistellyt koko elämäsi.

Itsehän rakastin nuorempana Linkin Parkia ja kuuntelin sitä todella paljon. Eilen olikin pakko fiilistellä ja kuunnella levyjä läpi – niin paljon muistoja sekä erilaisia tuntemuksia palautui tuon musiikin kautta mieleeni. Linkin Park oli siinä kohtaa elämääni itselleni tärkeä, kun kävin läpi suurta kasvuprosessia ja kamppailin sen kanssa, kuka olen ja minne olen menossa. Nyt mielessä pyörii vaan yksi kysymys, miksi – miksi lahjakas ja menestynyt Chester teki noin ja jätti vaimonsa sekä kuusi lastaan? Hän sai niin paljon ja edessä olisi aivan varmasti ollut vielä ainakin saman verran. Rauha kuitenkin hänen muistolleen ja toivon, että Chester on nyt paremmassa paikassa.

Itsemurha on varmasti asia jota terve ihminen ei kykene koskaan täysin ymmärtämään. Se on erittäin itsekäs päätös, sillä aina jäljelle jää ihmisiä, jotka kokevat valtavaa tuskaa poismenosta. Olen kuitenkin aivan varma, että kovin helpolla ihmiset eivät tuohon ratkaisuun päädy. Taustalla on pakko olla pitkäaikaista masennusta, päihteiden käyttöä, traumoja ja muita asioita, jotka vaikuttavat psyykkeeseen negatiivisella tavalla. Osa ihmisistä on myös mieleltään ns. herkempiä ja nimenomaan herkempiä altistumaan alkoholismille ja/tai psyykkisille sairauksille. Tähän saattavat vaikuttaa myös ne taustat ja eletty elämä, kaikki se, mitä on jouduttu läpi käymään. Tästä huolimatta en usko, että oman elämänsä riistäminen on koskaan helppo päätös ja ajattelisin, ettei psyykkeeltään täysin terve ihminen kykenisi tuota tekemäänkään.

Mietin tänään oman elämäni vaikeimpia aikoja ja sitä, kuinka niihin silloin itse reagoin. Uskon esimerkiksi, että masentuneisuus saattaa ilmetä ihmisillä eri tavoin. Toinen ei tunne enää mistään iloa tai surua, elämä on ehkä yhtä suorittamista joka ei vaan anna mitään (tätä ei välttämättä edes ulkopuoliset huomaa). Joku taas saattaa masentua niin, ettei pysty enää nousemaan sängystä ylös ja suihkussa käyntikin vaatii ponnisteluja. Itsehän en ole koskaan ollut varsinaisesti masentunut, eli sinällään aihe ei ole minulle tuttu muuten kuin muutaman läheisen kautta. Minullakin on kuitenkin välillä ollut erilaisia melankolisuus tiloja, joissa mikään ei ole oikein kiinnostanut ja on tuntunut sille, että haluaisin vaan nukkua. Uskon kuitenkin siihen, että myös me terveet ihmiset käymme välillä läpi masentavia ajanjaksoja. Kun elämä koettelee, on aika normaalia tuntea masentuneisuutta ja alakuloa. Terve ihminen kuitenkin pystyy tiedostamaan tuon olotilansa ja näkemään silti toivoa paremmasta. Hän kykenee hakemaan tarvittaessa oloonsa apua ja ylipäänsä käsittelemään tilannettaan.

Nämä jutut ovat toisaalta varmaan sellaisia, joita ei pysty täysin ymmärtämään kukaan muu kuin alaa lukenut, masentuneiden kanssa työskentelevä tai omassa elämässään masennuksen läpikäynyt. Itse haluaisin niin kovin ymmärtää miten elämä voi viedä niin toivottomaan tilaan, ettei siinä näe enää edes valon pilkahduksia? Toisaalta jos mietin niitä oman elämäni ahdistavimpia hetkiä, jos ne olisivat jatkuneet kuukausi tai vuosi tolkulla – voisi olla psyyke koetuksella. Useimmiten tuohon ahdistukseen tulevat varmasti mukaan myös päihteet, joiden avulla pyritään pääsemään pois tuskasta edes hetkeksi ja laskutiloissa sitten otetaan lääkkeitä helpottamaan oloa. Alkoholihan on esimerkiksi tunnetusti depresantti, jonka käyttö pidemmällä aikavälillä aiheuttaa aika varmasti masentuneisuutta.

Tärkeää olisi mielestäni pitää huolta läheisistään ja kysellä heiltä säännöllisesti, mitä kuuluu. Voi olla, ettei kaikista edes huomaa masennusta eikä monikaan siitä kerro, vaikka sisimmässään kävisivät kovaakin kamppailua. Se, että saisi apua ajoissa olisi tärkeää. Toisaaltahan on myös heitäkin, jotka eivät suostu ottamaan apua vastaan.

Näitä asioita tapahtuu nyt mielestäni jotenkin erityisen paljon, mikä pistää mielen surulliseksi. Elämä on kuitenkin niin suuri lahja ja jos mietitään heitä, jotka joutuvat sen vaikka syöpätaistelun seurauksena jättämään. Jollain tapaa on niin epäreilua, että he joilla on elämänpaloa eivät saa elää mutta toiset riistävät elämän itse itseltään. Aihe ja ainakin omat tuntemukseni sen ympäriltä ovat kovin ristiriitaiset, sillä tavallaan ymmärrän sen, ettei terve ihminen noin tekisi ja masennus on vakava sairaus, mutta toisaalta tulee aina todella paha olo läheisten ja niiden puolesta, jotka jäävät tänne suruprosessia tekemään.

Pahoittelut masentavasta tekstistä mutta Chesterin poismeno aiheutti tuntemuksia, jotka halusin teidän kanssanne jakaa. Jos heräsi ajatuksia tai aihe liippasi läheltä omaa elämää niin saa kommentoida.

On my way

20 vastausta artikkeliin “Miksi ihminen päätyy itsemurhaan?”

  1. Ihan kauhea uutinen..Kyllä tuli todella paska fiilis tästä. Ei tästä ole kauaakaan kun mietin Chesteriä, hänen lauluja ja sanoituksia ja sitä miten minulle tulee mieleen yksi erittäin läheinen ihminen hänestä. Joka myös kärsii todella pahasta masennuksesta jo monetta vuotta. Huomasin vasta aamulla uutisen ja kyllähän tää päivä on mennyt Chester mielessä..Paljon kysymyksiä, mutta myös osakseen paljon ymmärrystä.
    On vain niin sääli ettei Chesteriä ole voitu auttaa ajoissa. Ymmärsin että häntä olisi lapsuudessa käytetty hyväksi, minkä takia hänen nuoruutensa ja oikeastaan koko elämä on mennyt päihteiden käytössä. Kyllähän ne laulutkin kertoo jo aika paljon herkän ihmisen ajatuksista. Toivon vain ettei kenenkään muun tarvitsisi kärsiä tuollaista oloa elämässään.
    Jotenkin vain on niin kovat fiilikset Chesteriä kohtaan että huhhuh..Ehkä koska hän muistuttaa läheistäni niin paljon..

    Kiva kun teit tämän postauksen. Pääsin itsekin jakamaan fiiliksiä, kun tiedän ettei kukaan läheisistäni ymmärrä reagointiani.

    Voimia kaikille jotka kärsivät masennuksesta.

    • Oli kyllä, samaa mietin itsekin. Onkohan hän saanut riittävästi apua ongelmaansa vai onko niin, ettei hän ole halunnut sitä vastaanottaa? Sitähän me emme tosiaan tiedä. Mutta aina näistä tapauksissa tulee mieleen, että voi kunpa olisi voitu tehdä jotain ajoissa… Mutta on varmasti ollut hurjan paha olla jo pitkään, kun tällaiseen ratkaisuun päätyi.

      Itse reagoin aina ihmisten kuolemaan, vaikka he eivät olisikaan edes niitä läheisimpiä ihmisiä minulle. Moni ihmettelee miksi tällaisia jään miettimään, mutta minua koskettaa ihmisten tuska ja ylipäänsä itsemurha sekä kuolema ovat aina herättäneet tunteita ja ajatuksia.

      Kiva kuulla, että tekstistä oli jotain apua ja samaa toivon kaikille masennuksesta kärsiville sekä heidän läheisilleen!

  2. Kirjoitit että ”Nyt mielessä pyörii vaan yksi kysymys, miksi – miksi lahjakas ja menestynyt Chester teki noin ja jätti vaimonsa sekä kuusi lastaan?”. Mielestäni vastaus on helppo, sillä media on uutisoinut hänen kärsineen pitkään alkoholi-, ja huumeongelmasta sekä erilaisista mielenterveysongelmista liittyen lapsuuden hyväksikäyttöön. Mitä ilmeisemmin nämä asiat ovat aina painaneet häntä enemmän tai vähemmän ja mieli on ollut rikki pitkään. Siinä ei paljoa paina vaimot ja lapset jos sisäinen ahdistus ja tuska on jatkuvaa, tai vaihtoehtoisesti mikään ei tunnu miltään.

    Kirjoitit myös että ”Itsemurha on varmasti asia jota terve ihminen ei kykene koskaan täysin ymmärtämään. Se on erittäin itsekäs päätös, sillä aina jäljelle jää ihmisiä, jotka kokevat valtavaa tuskaa poismenosta.”. Tässä olen eriävää mieltä, ja ”terveenä” ihmisenä olen aina ymmärtänyt itsemurhan täysin, ja hyväksyn sen 100%. Itsemurha on kenties itsekäs päätös, mutta vielä itsekkäämpää on vedota läheisten tuskaan ja yrittää velvoittaa sillä verukkeella muita elämään tuskassa ja ahdingossa ettei jollekulle toiselle tulisi paha mieli. (En viittaa että sinä näin väittäisit vaan puhun yleisellä tasolla).

    Jokainen kuitenkin elää tätä elämää ensisijaisesti itselleen ja itsensä kanssa, ja jos on paha olla niin mikään ulkopuolinen seikka ei siihen välttämättä auta. Mulle itsemurha on hyvin arkinen ja tuttu aihe kaikessa synkkyydessään, ja olen itsekin siitä kirjoitellut blogissani, viimeisimmäksi reilu vuosi sitten tässä kirjoituksessa: http://queenofeverything.fitfashion.fi/2016/04/07/kuinka-selvita-laheisen-itsemurhasta/

    • Niin, onhan se totta, että ongelmia on ollut varmasti paljon eikä miehellä kenties ollut hyvä olla itsensä kanssa enää aikoihin. Silti tosiaan itse mietin, että kuinka nämä itsemurhat voisi ehkäistä? Onko hän saanut apua vai onko niin, ettei siitä ole ollut hyötyä tai ehkei hän ole halunnut sitä vastaanottaa…

      Kuten mainitsin, aihe aiheuttaa itsessäni ristiriitaisia tuntemuksia. Tavallaan ymmärrän, että itsemurhan tekevä ihminen ei ole terve enkä syytä ketään, mutta toisaalta en voi henkilökohtaisesti olla miettimättä tuota perhe aspektia, sille en voi mitään… Vaikka olen kyllä varma, että masennus aiheuttaa myös sen ettei siinä jaksa enää ajatella ketään muita, kun elää pahassa olossa jatkuvasti.

      Elämässä on kuitenkin vaihtoehtoja. On hoitoa masennukseen ja päihdeongelmiin – siitä ei ole kyse. Mutta varmasti osa ei halua vastaanottaa hoitoa tai hoitojakson jälkeen repsahtaa uudestaan ja siitä se sitten taas lähtee. Nämä ovat tosi surullisia juttuja ja kuten sanoitkin, jokainen elää omaa elämäänsä ja tekee valintansa. Silti sydäntä riipaisee aina, kun joku tällaiseen ratkaisuun päätyy ja läheiset menettävät heille tärkeän ihmisen, tuokin suru on varmasti kovin raskas taakka ja saattaa sairastuttaa taas ihmisiä lisää…

      Pitääkin lukasta sun juttu, en ole sitä tuolloin huomannut!

    • Hyvää pohdintaa sulla oli! Tosiaan ennaltaehkäisyhän se tärkeintä olisi, ja se on juurikin erilainen mielenterveystyö ym. Jälkeenpäin ei voi oikein enää asiaan puuttua, muuten kuin varoittavana esimerkkinä ja yrittää ottaa mallia muita varten :)

      Rankka aihe!

  3. Niin, ehkä itsemurha joltain osin on itsekästä. Toisaalta on myös ehkä vähän naiivia kuvitella, että kaikkia pystyttäisiin jotenkin auttamaan ja helpottamaan riittävästi psyykkistä kipua. Missä muuten menee terveen ja sairaan raja? Psykologiassakin käytetään enemmän termiä ”henkilö, joka kärsii masennuksesta”.

    Olen ollut hyvin lähellä tehdä itsemurhan. Sitä tuskaa on mahdotonta kuvailla. Minulla on edelleen vatsassa arvet jäljellä siitä, kun yritin kynsin kaivaa sitä tuskaa ulos. Se on niin kamalaa ja kun sitä kestää vuodesta toiseen. Jos on yrittänyt hakea apua, eikä kipu helpota riittävästi, on mielestäni itsekästä läheisiltä vaatia toista kantamaan ja kestämään sitä tuskaa.

    • Olet oikeassa, tuolta osin ajattelen kyllä ehkä hieman naiivisti, sillä en ole koskaan ollut masentunut tai joutunut hakemaan huonovointisuuteeni apua. Voi siis olla, ettei se apu tosiaan ole kaikille oikeanlaista, eikä jokaista ihmistä tai hänen tuskaansa voi mikään terveydenhuolto auttaa. Toivoisin vaan, että kunpa jokaista voitaisiin edes jollain tavalla kyetä auttamaan, mutta ehkä se on mahdotonta. Kirjoitin tekstin ristiriitaisin fiiliksin, sillä toisaalta haluan kovasti ymmärtää (ja tavallaan ymmärränkin) mutta toisaalta taas koen pahaa oloa siitä kaikesta, mitä itsemurha ympärilleenkin aiheuttaa.

      Masennus on ymmärtääkseni sairaus, ja sillä puhuin ”terveestä” eli joka ei kärsi masennuksesta ja taas sairaalla tarkoitin henkilöä, joka masennusta sairastaa – voi olla, että olen väärässäkin.

      Todella ikävä kuulla, tuo tuska on varmasti sellaista jota on vaikea muiden ymmärtää ja siksi ehkä kirjoittamani kuulostaa mielestäsi naiivilta, sillä en ole tosiaan läpi käynyt tuollaista tuskaa. :( Olen pahoillani puolestasi. Mutta silti toivon, että löytäisit vielä tilanteeseen avun ja et luovuttaisi. Elämällä on niin paljon annettavana vaikka se varmaan ei korvissasi miltään kuulostakaan. Hurjasti voimia sinne! <3

  4. Itsemurha on opittu ja valitettavan pysyvä ratkaisu lyhytkestoisiin ongelmiin. Chester Benningtonin kuten Chris Cornellin tapauksessa pitkäkestoiset masennusjaksot ja päihdeongelmat kielivät väkivaltaisesta traumasta lapsuudessa, kohtaamattomista muistoista ja tunteista. Ne muodostuvat takaaksi, jos niitä vain pakenee ja uhaksi, kun ne kieltää. Tunteet ovat kehomme tapa pitää meidät hengissä ja tunteiden tunnistaminen, käsittely ja purku pitäisi oppia aikuisuuteen mennessä, tosin tuo taito on saavutettavissamme aina. Kun lapsuudessa joutuu yksin kohtaamaan jonkin vaikean ja uhkaavan asian, se jättää tunnejäljen kehoon ja samat tunteet voivat aktivoitua uuden uhkaavan tilanteen takia ja tunteet aktivoituvat lapsen tunneintensiteetillä ja sitten aikuisen järjen ääni ei enää kuulu. Tätä kutsutaan lamaantumiseksi ja mikäli tila jatkuu pitkään, kuten minun tai näiden muusikoidenkin kohdalla, masennutaan ja lopulta dissosioidutaan. Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen kadottaa kosketuksen minuuteensa, identiteettiinsä ja tässä tilassa itsemurha tuntuu ratkaisulta, kun ei enää jaksa olla yksin, kun ei pysty olemaan läsnä omassa kehossaan, mutta muutakaan paikkaa ei ole…
    Olen läpikäynyt 2 itsemurhayritystä ja nyt 3 terapiajakson jälkeen, pystyn ymmärtämään omaa toimintaani ja syitä sen takana. Nämä molemmat kuolemat ovat olleet minulle henkilökohtaisia, juurikin musiikin takia, mutta sanoituksista tiesin aina heidän kärsineen, sillä miten muuten olisivat osanneet pukea omaa kipuani täydellisin sanoin..? Koko juttu on surullinen ja pahinta tässä on kuitenkin uutisointi; jokainen ihminen joka on lukenut tämän uutisen saattaa oppia siitä itselleen toimintaratkaisun hätätilanteessa. Ei jokainen, mutta jos siihen on taipumusta, lööppiuutisointi voi ”herättää” ajatuksen näiden henkilöiden päässä, valitettavasti. Tästä on jopa tutkimuksia, miten esim Kurt Cobainin itsemurha vaikutti ampumalla tehtyihin itsemurhiin. Tosin miehet yleisesti hallitsevat tilastoja, koska käyttävät ”varmempia” tapoja pyytää apua (mikä itsemurha oikeastaan onkin) eli juuri ampumista, hirttäytymistä tai autolla kolarointia. Naiset valitaevat usein myrkytyksen tai viiltämisen. Pahoitteluni raaoista faktoista, mutta kysyit itse miksi ja päätin antaa 2 senttiäni. Toivottavasti jeesasi ja paremmin jeesaa se, et muistaa olla läheisilleen läsnä ja kysyä mitä kuuluu, sillonkin kun ei selvästikään kuulu hyvää. Tunteita kannattaa kuunnella, vaikka ne tuntuis miten kurjalta vaan… Eli sure vaan rauhassa ja tiedä, että syyllisen tunnekin on ok, mutta vain omasi ja hyväksyessäsi omat inhottavatkin tunteet asiaan liittyen, osaathan ymmärtää myös poismenneiden muusikoidenkin oikeutta omiin tunteisiinsa (vaikka ulosanti jättikin ymmärretyksi tulemisen kannalta toivomisen varaa, kun ymmärsimme liian myöhään). Nuo tunteet jotka ajoivat Chesterin ja Chrisin toimimaan, olivat kuitenkin heidän omiaan ja omalla vastuullaan, mutta me ympärillä olevat olisimme vain voineet tukea, mitä miesten läheiset ovat varmasti tehneetkin. Läheisille näitä tunteita ei voi kaataa, koska pelkäämme, että he eivät niitä kestä kun emme itsekään niitä siedä. Ammattiavusta on paljon apua, kunhan se on oikeanlaista. Ja tuota oikeaa ei tiedä kuin haavoittunut itse ja jos sitä ei etsi, ei voi apuaan koskaan löytää ja lopulta saattaa käydä näin.
    Itselleni tämä lause kertoo paljon: ”In the end, it doesn’t even matter…” Näin minäkin masentuneena traumani takaa ajattelin, mutten ymmärtänyt, että: ”The end matters.”

    • Todella hyvä ja rehellinen kommentti, kiitos tästä. Avasi ainakin itselleni aivan uutta aiheesta.

      Samaa mietin minäkin. Moni fani saattaa turvautua samaan ratkaisuun, koska idolinsakin ja se on kieltämättä huolestuttavaa. Mutta jokainen meistä päättää elämästään, enkä halua tosiaan lähteä ketään tuomitsemaan mutta aihe kiinnostaa, joten siksi siitä halusin kirjoittaakin. Ja loppukaneetista samaa mieltä, ”The end matters”. Ja mahtavaa muuten, että olet päässyt takaisin elämään kiinni! :)

  5. Koska itsemurhan tekoon ajaa masennus ja psyykkiset ongelmat, silloin et ole terve tai täysijärkinen ihminen vaan hetkellisesti sairas. Siksi mielestäni itsemurhan kautta kuoleminen on täysin verrattavissa esimerkiksi syöpäkuolemaan: sairaus tappaa. Varmasti itsemurhatapauksissa esimerkiksi läheiset varmasti miettii enemmän, olisivatko voineet auttaa, mutta kukaan ei toista masennukselta pelasta. Ammattiapu on toki asia erikseen, mutta sekä fyysisten että henkisten sairauksien kohdalla apu voi saapua liian myöhään. Kuten kirjoititkin, ei kukaan välttämättä huomaa henkisiä ongelmia läheisellään – ja vaikka huomaisi, avun vastaanottaminen on täysin sairastuneen itsensä käsissä (eri keskustelu olisi vielä se, kuinka helposti apua todellisuudessa saa jos ei esimerkiksi ole rahaa siihen). Näin ollen en näe eroa fyysiseen sairauteen tai ymmärrä itsemurhan ’itsekkyyttä’: ei kukaan valitse sairastua yhtään mihinkään.

    • Jatkan tuota kommenttiani näin… ”Olen kuitenkin aivan varma, että kovin helpolla ihmiset eivät tuohon ratkaisuun päädy. Taustalla on pakko olla pitkäaikaista masennusta, päihteiden käyttöä, traumoja ja muita asioita, jotka vaikuttavat psyykkeeseen negatiivisella tavalla.”

      Ymmärrän kyllä, ettei itsemurhan tekijä voi olla mieleltään terve ihminen. Ihmisellä on kuitenkin se luontainen selviytymisvietti ja elämänhalu, joka mitä ilmeisemmin masennuksen seurauksena yksinkertaisesti katoaa. Sitä on ehkä näin ”maallikkona” vaikeaa ymmärtää, kun ei ole käynyt omassa päässään moista prosessia läpi. Toisaalta kirjoitin tekstissäni myös siitä, että jos oman elämäni pahimmat hetket jatkuisivat päivästä toiseen, kävisi se psyykkeelle raskaaksi – en tiedä siis millaiseksi omakin mieli tuollaisessa tilassa muuttuisi…

      Itselleni tulee vaan aina itsemurhista sellainen fiilis, että hitto, kun olisit jaksanut taistella! Ja paha mieli omaistenkin tuskasta joka on niin järkyttävä itsemurhatapauksissa ja aiheuttaa heille syyllisyyttä. Mutta paha olo tällä tekijälläkin on varmasti ollut… Tämän blogitekstin jälkeen itselleni on ainakin auennut uusia asioita aiheesta, joten kiitos sinullekin, kun kommentoit.

  6. 15 vuotta psykiatriassa työskennelleenä on eteen sattunut monia itsemurhia. Masennuksen ja päihteiden lisäksi psykoosi (äänet, vainoharhat) ja krooninen kipu ovat keskeisiä syitä oman elämän lopettamiseen. Ihmisen mieli on tällöin todella sairas eikä muuta ulospääsyä tilanteesta löydy. Usein perhe estää ihmistä tekemästä itselleen mitään, sillä ei halua jättää perhettä yksin tai tuottaa suurta tuskaa, mutta aina se perhekkään ei riitä. Ja sitten taas psykoosissa oleva ihminen ei useinkaan kykene minkäänlaiseen realistiseen ajatteluun vaan harhat ovat todella voimakkaat, tällöin jos apua ei ole lähellä voi ihminen päätöä raakoihin tekoihin.

    • Aivan kamalaa kyllä. :( Tulee ihan paha olo, kun miettiikin mutta realismiahan tuo on.

  7. Olen itse ollut pitkiä aikoja masentunut ja ahdistunut viidesluokkalaisesta asti (nyt 29). En hakenut apua, koska tuntui vaikealta myöntää että kaikki ei ole hyvin. En kertonut kenellekään vuosiin, en ystäville, en perheenjäsenille. Mielenterveysongelmat ovat tabu, vaikka asioista enemmän onneksi jo puhutaankin. Löysin lopulta unelmieni miehen, jolle avasin itseni ja ensimmäistä kertaa kohtasin mörköni. Olin onnellinen kun huomasin että joku voi minuakin rakastaa ja osaan itse rakastaa. Sitten tuli ero, toisen naisen takia. Lapsesta asti olen kamppaillut riittämättömyyden kanssa, ja nyt en riittänyt sille ainoalle, jolla.oli merkitystä. Menin palasiksi, ja vuosien takaiset käsittelemättömät ongelmat lävähti eteen satakertaisena. Itsetunto nolla, elämänilo nolla. Ahdistus täysissä lukemissa, masennus nosti päätään. Ystävä vei minut päivystykseen itsemurha-aikeiden takia. Juttelin pitkään psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, keskustelun lopuksi hän sanoi että jos aion tappaa itseni, jäisin osastolle, muussa tapauksessa saisin lähteä. Lähdin kotiin. Kävin myös lääkärissä, tarjottiin heti vain lääkkeet koska kesällä terveyspalveluja supistetaan ja muuta ei ollut tarjolla. Lääkkeet turruttivat, mutta eivät auttaneet. Lopetin ne. Olen käynyt jokaisen mahdollisen auttajatahon läpi. Reilun kuukauden aikana olen käynyt juttelemassa kahdeksalle eri ammattilaiselle. Nyt sain lääkäriajan kuukauden päähän, yritetään saada terapia käyntiin. Mutta menee vielä viikkoja, ehkä kuukausia että saan apua, jos saan. Jokainen päivä on taistelua, rämpimistä, epätoivoa. Jokainen. En nuku, vaikka en muuta haluaisi kuin nukkua. Roskapussin viemisessä kesti kolme päivää ensiajatuksesta. Olo on tyhjä ja turta, samaan aikaan kaikki tuntuu vaan pahalta. Kesällä ei oo hyvä romahtaa ainakaan, kun apua ei vaan ole saatavilla. Ymmärrän täysin itsemurhaan päätyvän mielenmaiseman. Joskus on vaan niin paha olla, että haluaa pois. Toivon, että itse en sitä enää vakavasti koskaan miettisi. Toivon että useampi ihminen saisi apua ajoissa. Kiitos että otat näin tärkeän aiheen esille, kaikkea hyvää<3

    • Juuri tuon vuoksi olisi niin tärkeää puhua ja purkaa asioita sen sijaan, että niitä kasaa sisälleen! Tämä siis ihan vaan neuvona itselleni ja kaikille muillekin. Mieli ei välttämättä kestä jos padotaan asioita vuosikausia. :(

      Voin vaan yrittää kuvitella, kuinka pahalta tuo erotilanne on sinusta tuntunut, sillä itsekin olin aivan hajalla vaikka ero olikin yhteinen päätös. Ihmissuhteet ovat kyllä ehdottomasti niitä juttuja, jotka pahimmillaan satuttavat kaikista eniten. Olen ihmeissäni tuosta Suomen mielenterveyspuolen hoidon tasosta jos siellä ei oikeasti ole osaavia henkilöitä. Jotenkin kuvitellut, että meillä tuo terveydenhuolto olisi aivan ykkösluokkaa, mutta ilmeisesti ei. Vai onko se niin, ettei se ole vaan sinun kohdallasi vielä toiminut – tai ehkei vaan ole löytynyt oikeaa ihmistä kohtaamaan juuri sinun tilannettasi ja ongemiasi?

      Itse olen masennuslääkkeiden suhteen hieman skeptinen, sillä uskon niiden nimenomaan lamaannuttavan ja turruttavan (kuten sanoitkin) eikä varsinaisesti poistavan ongelmaa. On helpompi työntää lääkkeet kouraan kuin alkaa työstämään sitä itse ongelmaa, mikä johtuu varmaan osittain siitä terveydenhuollon puhutusta resurssipulasta.

      Toivon todella, että saat avun! Kuvailemasi olotila kuulostaa niin pahalta, että tuli itsellekin paha mieli. Haluaisin kuitenkin sanoa (vaikkei se varmaan mitään auta), että muista aina kuinka elämässä on toivoa paremmasta. Joku päivä olet vielä näidenkin kokemusten jälkeen entistä vahvempi. Elämässäsi on aivan varmasti tulossa vielä paljon hyvää ja joku parempi ihminen, joka on oikea sinulle. Kaikkea hyvää ja voimia paranemisprosessiin. <3

    • Ehdottomasti puhuminen on kaiken a ja o. Nyt on pitänyt itsekin opetella olemaan rehellinen ja avoin itselle ja muille. Enää en vastaa kuulumiskyselyihin että kuuluu ihan hyvää, vaan voin sanoa kaverille että kuuluu oikeastaan aika huonoa. Sekin on ollut jo iso askel.

      Mulle on sattunut yhtä lääkäriä (se joka ne lääkkeet määräs) lukuunottamatta ihan älyttömän hyvät ja empaattiset ammattilaiset. Kriisikeskustyöntekijäni etenkin oli ihana, harmi mun kannalta että hänkin jäi lomalle. Mulla on siis sinällään ihan hyvät kokemukset työntekijöistä, mutta kesäaikaan tarjotaan pitkälti ei oota. Asun isossa kaupungissa, mutta kesä-heinäkuussa palveluja supistetaan ja alkusyksylle aiheutuu pitkät jonot. Se on tosi surullsita kaikkien niiden ihmisten kannalta, jotka on rikki ja joista osa kamppailee oikeesti elämästä.
      Oon siinä mielessä onnellisessa asemassa, että mulla oli alkuvuodesta burnout, tuntuu että mut otetaan vakavammin kun kerran on jo työkyky mennyt, joskin vähän eri asioista. Aika karua, että pitää olla onnellinen burnoutista, mutta näin tää menee. En uskalla ees ajatella, miten paljon vaikka pitkäaikaistyötön saattaa joutua taistelemaan että saa apua.

      Oon tosi kriittinen itse mielialalääkkeitä kohtaan. Joillekin voi toimia OSANA hoitoa, mutta mun mielestäkään en ei ratkaise sinällään mitään. Pahimmassa olossa niitä kokeilin, mutta en päässyt sängystä ylös, en pystynyt itkeä vaikka itketti. Tuntui että joku vanne ois puristanu sydäntä ja lukinnut tunteet. En enää ikinä halua kokea vastaavaa. Rauhoittavat auttoi pahimmilla hetkillä, mut enhän mä koko aikaa voi olla niiden vaikutusten alaisena, töissä en ollenkaan. Lopetin nekin, mutta pidän varalla yhtä aina mukana.

      Kahden viikon päästä pitäisi palata töihin. Työni on vastuullista ja vaativaa. Ahdistaa palata töihin, pelottaa. Toisaalta voi olla hyväkin, saa jotain ajateltavaa, Surullista, että ensimmäinen kesälomani aikuisiällä on mennyt vaan surressa ja itkiessä. Onneksi on ystävä, joka kantaa mua silloin kun en itse siihen pysty. Ilman häntä en enää olisi tässä.

      On puhdistavaa kirjoittaa blogien kommenttikenttiin omista kokemuksista, kirjoittaa ylipäätään. Toivon että saisin pian apua. On ihan hirveä elää ilman että on yhtään elämäniloa. Se pelottaa hurjan paljon.

      Kiitos kauniista sanoistasi. Ne merkitsevät minulle ihan valtavan paljon:’)

    • Niinpä, mutta tuohan on jo mielettömän hyvä edistysaskel, että uskallat sanoa kuulumisistasi rehellisesti. :)

      Aivan, tuo on kyllä aika suuri ongelma jos tilanne on oikeasti tuollainen. Apua tulisi ehdottomasti olla aina saatavilla silloin, kun sitä tarvitaan. Mutta lomat varmasti tekevät sen hyvin pitkälti näin kesällä. Mutta kuten taisin sanoakin, ei ihminen valitse ajankohtaa jolloin romahtaa ja se saattaa hyvin olla myös kesällä. Olen ainakin joskus kuullut, että nimenomaan kesä saattaa olla mielenterveyspotilaille sitä vaikeinta aikaa kaiken valon ja ilon kera vaikka voisi luulla päinvastoin?

      Joo, no uskon kyllä tuon. Lääkkeet aivan varmasti useimmiten turruttavat vaikka toisaalta saattavathan ne joillain toimia. Lääkekoukku on kuitenkin se jota itse mielialalääkkeiden kanssa pelkäisin ja siksi en ainakaan kovin helposti itse sellaisia ottaisi. Mutta toki tilanteessa jossa on oikeasti hätä, sitä varmasti kokeilee kaikkea mahdollista josta voisi saada avun…

      Toisaalta mielestäni hyvä, että olet saanut käsiteltyä asiaa vaikka sitten juuri sillä kesälomalla. Lomia tulee aina uusia ja ehkä seuraava loma meneekin iloisemmissa merkeissä. :) Ihanaa, että rinnallasi on ihminen joka ymmärtää ja osaa auttaa! Ystävät ovat kyllä niin kultaisia ja tärkeitä. <3 Kiitos, että kommentoit. Kuten olen tässä jo useammalle maininnutkin, olen saanut itsekin tämän postauksen myötä uudenlaista ymmärrystä näihin asioihin. Ja ihanaa jos sinä olet kokenut helpottavaksi kirjoittaa tänne tuntemuksistasi.

      Toivon, että työsi starttaavat hyvin käyntiin ja pikkuhiljaa paranemisprosessikin käynnistyy! Voin kuvitella, että tuo vie hieman aikaa mutta aivan varmasti joku päivä voit katsella näitä asioita vaan sinua vahvistaneina juttuina. Hurjasti voimia ja tsemppiä sinne! <3

  8. Suomalainen mielenterveystyö keskittyy aivan liikaa oireiden, ei oireiden aiheuttajan hoitoon. Toki ongelma on muuallakin terveydenhoidossa, jossa rahoitus tulee valtion pohjattomasta kassasta, eli jossa jokainen sairaus pitäisi pystyä hoitamaan mahdollisimman vähillä kustannuksilla. ”Olisi hyvä, varmuuden vuoksi”-kokeita, testejä, ammattilaiskäyntejä vältellään viimeiseen asti.

    Mielenterveystyössä tuo näkyy juuri tuossa, että jokaiselle yhtään alakuloista oloa valittavalle tarjotaan ensimmäisenä hoitona lääkkeitä. Ne auttavat lyhyellä tähtäimellä mutteivät todellakaan pitkällä. Lääkkeet ovat vain tekohengitystä ja pitkittävät hoitoa kokonaisuudessaan. Ensikäynnillä kouraan annetut lääkkeet eivät selvitä sitä, mitä siellä taustalla on. Onko kyse masennuksesta, traumasta, persoonallisuushäiriöstä, ahdistuksesta vai kenties jostain muusta mielenterveyden häiriöstä.

    Allekirjoitan myös tuon, mitä jotkut jo tässä ovat sanoneetkin. Sitä ei ulkopuolinen yksinkertaisesti pysty ymmärtämään millaisia olotiloja psyykkisesti heikkokuntoinen käy läpi. En nyt viittaa Jutta sinuun, mutta monilla pumpulissa kasvaneilla on aivan liian ruusuinen kuva mielenterveysongelmista. ”Voivoi kun se nyt vaikuttaa niin masentuneelta, kyllä muakin harmitti oikeasti tosi pahasti ku en päässy lääkikseen/kun erosin poikaystävästäni mut hei elämä jatkuu!”. Ei se ole sama asia.

    Mun oireet ei edes ole ollu pahimmasta päästä mutta silti hakeuduin ja pääsin psykoterapiaan. Terapia eteni jotenkuten kunnes terapeutti teki yhden itselleen vähäarvoisen, minun silmissä vakavan virheen, jonka takia luottamus terapeuttiin mureni minuutissa. Tein asiasta virallisen valituksen mikä meni onnekseni läpi ja terapeutti sai kirjallisen huomautuksen epäeettisestä toiminnasta. Se oli todella raskasta miettiä, jaksanko tehdä sitä valitusta, jaksanko käydä sitä prosessia läpi kun ei kenenkään terapia-asiakkaan kuuluisi joutua edes miettimään tuollaista! Lopulta totesin että jos se yrittää multa saada enemmän rahaa kuin mitä hälle kuuluu, niin miten pahasti se sitten yrittää mua heikompikuntoisia hyväksikäyttää? Mä sain ongelmani lopulta hoidettua toisen terapeutin kanssa, mutta tuo mun tilanne jätti ison kysymysmerkin. Tiedän ja ymmärrän, että huonoja työntekijöitä on jokaisessa ammattikunnassa, mutta psykoterapeutin tekemä virhe voi johtaa paljon pahempaan kuin esimerkiksi lehdenjakajan.

    • Olet niin oikeassa! Mielenterveystyö hoitaa ihmisiä lääkityksellä vaikka tulisi ennemminkin pureutua sinne syvemmälle mistä oireet ovat peräisin ja mikä niitä aiheuttaa. Todella surullista, sillä lääkkeet eivät ketään paranna.

      Ja olet myös oikeassa tuon suhteen, että esimerkiksi omassa elämässäni mielenterveysongelmat ovat aika kaukaisia, jonka vuoksi niihin suhtautuminenkin on ollut ehkä hieman naiivia. Tai en ole ehkä täysin ymmärtänyt sitä tuskaa jota ihmiset käyvät läpi, enkä varmasti vieläkään kykene kuin vaan kuvittelemaan. Tämän tekstin myötä olen kuitenkin saanut jotenkin todella paljon uutta ymmärrystä asiaan ja olen siitä kiitollinen kaikille teille kommentoijille. Olen paljon miettinyt näitä juttuja viime päivinä.

      Ikävä kuulla, että tuollaista tapahtuu. Uskon, että nimenomaan tuon kaltaisessa hoitosuhteessa luottamus on erityisen tärkeää ja jos se romuttuu, saattaa tuo vaikuttaa koko paranemisprosessiin. Onneksi pääsit kuitenkin toiselle osaavammalle mutta ymmärrän, että jätti kysymyksiä ilmoille. Tärkeintä on kuitenkin se, että olet paremmassa voinnissa nyt ja saanut apua!

  9. Olen samaa mieltä, että masennuslääkkeitä määrätään liian helposti. Mutta kannattaa myös muistaa, että monelle ne auttavat. Masennuslääkkeen ei olekaan tarkoitus parantaa masennusta. Tämä on verrattavissa siihen, kun jalka murtuu ja käytät kainalosauvoja helpottamaan kävelyäsi. Sauvat eivät paranna murtunutta jalkaa, vaan helpottavat paranemista. Sama on masennuslääkkeissä. Kun ihminen on masennuksensa takia ajautunut lamaannuttavaan väsymykseen, eikä aivot enää eritä mielihyvähormonia, auttaa masennuslääke pääsemään tästä lamaantumisvaiheesta yli. Kaikki työ tapahtuu terapiassa. Mutta itse en usko, että terapian avulla voi päästä lamaantumisvaiheesta yli. Tietysti jokainen ihminen on erilainen ja tarvitsee henkilökohtaisen hoidon. Itselläni masennuslääkkeet ovat auttaneet, eivät paljoa, mutta sen verran etten makaa koko päivää sängyssä. Olin itse myös skeptinen lääkityksen aloittamisesta, koska ajattelin juurikin mitä nyt yleistetään; jää riippuvaiseksi, ei auta, sivuvaikutuksia, lisää ahdistusta yms. Ikävää että määrätään niin helposti vääränlaisia lääkkeitä, ei katsota ihmistä yksilönä siinä vaiheessa. Ja nämä tapaukset mustamaalaavat kaikki masennuslääkkeet.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 13
Tykkää jutusta