Miksi ihminen päätyy itsemurhaan?

Toukokuussa Chris Cornell, nyt Chester Bennington. Eipä ole kauaa, kun Raaseporissa nuori mies surmasi itsensä ja entisen tyttöystävänsä. Vastaavia uutisia tupsahtelee sieltä sun täältä jatkuvalla syötöllä mutta totta kai ne aina eniten kolahtavat silloin, kun joku läheinen tuohon ikävään ratkaisuun päätyy tai esimerkiksi taiteilija, jonka tuotantoa olet fiilistellyt koko elämäsi.

Itsehän rakastin nuorempana Linkin Parkia ja kuuntelin sitä todella paljon. Eilen olikin pakko fiilistellä ja kuunnella levyjä läpi – niin paljon muistoja sekä erilaisia tuntemuksia palautui tuon musiikin kautta mieleeni. Linkin Park oli siinä kohtaa elämääni itselleni tärkeä, kun kävin läpi suurta kasvuprosessia ja kamppailin sen kanssa, kuka olen ja minne olen menossa. Nyt mielessä pyörii vaan yksi kysymys, miksi – miksi lahjakas ja menestynyt Chester teki noin ja jätti vaimonsa sekä kuusi lastaan? Hän sai niin paljon ja edessä olisi aivan varmasti ollut vielä ainakin saman verran. Rauha kuitenkin hänen muistolleen ja toivon, että Chester on nyt paremmassa paikassa.

Itsemurha on varmasti asia jota terve ihminen ei kykene koskaan täysin ymmärtämään. Se on erittäin itsekäs päätös, sillä aina jäljelle jää ihmisiä, jotka kokevat valtavaa tuskaa poismenosta. Olen kuitenkin aivan varma, että kovin helpolla ihmiset eivät tuohon ratkaisuun päädy. Taustalla on pakko olla pitkäaikaista masennusta, päihteiden käyttöä, traumoja ja muita asioita, jotka vaikuttavat psyykkeeseen negatiivisella tavalla. Osa ihmisistä on myös mieleltään ns. herkempiä ja nimenomaan herkempiä altistumaan alkoholismille ja/tai psyykkisille sairauksille. Tähän saattavat vaikuttaa myös ne taustat ja eletty elämä, kaikki se, mitä on jouduttu läpi käymään. Tästä huolimatta en usko, että oman elämänsä riistäminen on koskaan helppo päätös ja ajattelisin, ettei psyykkeeltään täysin terve ihminen kykenisi tuota tekemäänkään.

Mietin tänään oman elämäni vaikeimpia aikoja ja sitä, kuinka niihin silloin itse reagoin. Uskon esimerkiksi, että masentuneisuus saattaa ilmetä ihmisillä eri tavoin. Toinen ei tunne enää mistään iloa tai surua, elämä on ehkä yhtä suorittamista joka ei vaan anna mitään (tätä ei välttämättä edes ulkopuoliset huomaa). Joku taas saattaa masentua niin, ettei pysty enää nousemaan sängystä ylös ja suihkussa käyntikin vaatii ponnisteluja. Itsehän en ole koskaan ollut varsinaisesti masentunut, eli sinällään aihe ei ole minulle tuttu muuten kuin muutaman läheisen kautta. Minullakin on kuitenkin välillä ollut erilaisia melankolisuus tiloja, joissa mikään ei ole oikein kiinnostanut ja on tuntunut sille, että haluaisin vaan nukkua. Uskon kuitenkin siihen, että myös me terveet ihmiset käymme välillä läpi masentavia ajanjaksoja. Kun elämä koettelee, on aika normaalia tuntea masentuneisuutta ja alakuloa. Terve ihminen kuitenkin pystyy tiedostamaan tuon olotilansa ja näkemään silti toivoa paremmasta. Hän kykenee hakemaan tarvittaessa oloonsa apua ja ylipäänsä käsittelemään tilannettaan.

Nämä jutut ovat toisaalta varmaan sellaisia, joita ei pysty täysin ymmärtämään kukaan muu kuin alaa lukenut, masentuneiden kanssa työskentelevä tai omassa elämässään masennuksen läpikäynyt. Itse haluaisin niin kovin ymmärtää miten elämä voi viedä niin toivottomaan tilaan, ettei siinä näe enää edes valon pilkahduksia? Toisaalta jos mietin niitä oman elämäni ahdistavimpia hetkiä, jos ne olisivat jatkuneet kuukausi tai vuosi tolkulla – voisi olla psyyke koetuksella. Useimmiten tuohon ahdistukseen tulevat varmasti mukaan myös päihteet, joiden avulla pyritään pääsemään pois tuskasta edes hetkeksi ja laskutiloissa sitten otetaan lääkkeitä helpottamaan oloa. Alkoholihan on esimerkiksi tunnetusti depresantti, jonka käyttö pidemmällä aikavälillä aiheuttaa aika varmasti masentuneisuutta.

Tärkeää olisi mielestäni pitää huolta läheisistään ja kysellä heiltä säännöllisesti, mitä kuuluu. Voi olla, ettei kaikista edes huomaa masennusta eikä monikaan siitä kerro, vaikka sisimmässään kävisivät kovaakin kamppailua. Se, että saisi apua ajoissa olisi tärkeää. Toisaaltahan on myös heitäkin, jotka eivät suostu ottamaan apua vastaan.

Näitä asioita tapahtuu nyt mielestäni jotenkin erityisen paljon, mikä pistää mielen surulliseksi. Elämä on kuitenkin niin suuri lahja ja jos mietitään heitä, jotka joutuvat sen vaikka syöpätaistelun seurauksena jättämään. Jollain tapaa on niin epäreilua, että he joilla on elämänpaloa eivät saa elää mutta toiset riistävät elämän itse itseltään. Aihe ja ainakin omat tuntemukseni sen ympäriltä ovat kovin ristiriitaiset, sillä tavallaan ymmärrän sen, ettei terve ihminen noin tekisi ja masennus on vakava sairaus, mutta toisaalta tulee aina todella paha olo läheisten ja niiden puolesta, jotka jäävät tänne suruprosessia tekemään.

Pahoittelut masentavasta tekstistä mutta Chesterin poismeno aiheutti tuntemuksia, jotka halusin teidän kanssanne jakaa. Jos heräsi ajatuksia tai aihe liippasi läheltä omaa elämää niin saa kommentoida.

Kommentit (20)
  1. Olen samaa mieltä, että masennuslääkkeitä määrätään liian helposti. Mutta kannattaa myös muistaa, että monelle ne auttavat. Masennuslääkkeen ei olekaan tarkoitus parantaa masennusta. Tämä on verrattavissa siihen, kun jalka murtuu ja käytät kainalosauvoja helpottamaan kävelyäsi. Sauvat eivät paranna murtunutta jalkaa, vaan helpottavat paranemista. Sama on masennuslääkkeissä. Kun ihminen on masennuksensa takia ajautunut lamaannuttavaan väsymykseen, eikä aivot enää eritä mielihyvähormonia, auttaa masennuslääke pääsemään tästä lamaantumisvaiheesta yli. Kaikki työ tapahtuu terapiassa. Mutta itse en usko, että terapian avulla voi päästä lamaantumisvaiheesta yli. Tietysti jokainen ihminen on erilainen ja tarvitsee henkilökohtaisen hoidon. Itselläni masennuslääkkeet ovat auttaneet, eivät paljoa, mutta sen verran etten makaa koko päivää sängyssä. Olin itse myös skeptinen lääkityksen aloittamisesta, koska ajattelin juurikin mitä nyt yleistetään; jää riippuvaiseksi, ei auta, sivuvaikutuksia, lisää ahdistusta yms. Ikävää että määrätään niin helposti vääränlaisia lääkkeitä, ei katsota ihmistä yksilönä siinä vaiheessa. Ja nämä tapaukset mustamaalaavat kaikki masennuslääkkeet.

  2. Suomalainen mielenterveystyö keskittyy aivan liikaa oireiden, ei oireiden aiheuttajan hoitoon. Toki ongelma on muuallakin terveydenhoidossa, jossa rahoitus tulee valtion pohjattomasta kassasta, eli jossa jokainen sairaus pitäisi pystyä hoitamaan mahdollisimman vähillä kustannuksilla. ”Olisi hyvä, varmuuden vuoksi”-kokeita, testejä, ammattilaiskäyntejä vältellään viimeiseen asti.

    Mielenterveystyössä tuo näkyy juuri tuossa, että jokaiselle yhtään alakuloista oloa valittavalle tarjotaan ensimmäisenä hoitona lääkkeitä. Ne auttavat lyhyellä tähtäimellä mutteivät todellakaan pitkällä. Lääkkeet ovat vain tekohengitystä ja pitkittävät hoitoa kokonaisuudessaan. Ensikäynnillä kouraan annetut lääkkeet eivät selvitä sitä, mitä siellä taustalla on. Onko kyse masennuksesta, traumasta, persoonallisuushäiriöstä, ahdistuksesta vai kenties jostain muusta mielenterveyden häiriöstä.

    Allekirjoitan myös tuon, mitä jotkut jo tässä ovat sanoneetkin. Sitä ei ulkopuolinen yksinkertaisesti pysty ymmärtämään millaisia olotiloja psyykkisesti heikkokuntoinen käy läpi. En nyt viittaa Jutta sinuun, mutta monilla pumpulissa kasvaneilla on aivan liian ruusuinen kuva mielenterveysongelmista. ”Voivoi kun se nyt vaikuttaa niin masentuneelta, kyllä muakin harmitti oikeasti tosi pahasti ku en päässy lääkikseen/kun erosin poikaystävästäni mut hei elämä jatkuu!”. Ei se ole sama asia.

    Mun oireet ei edes ole ollu pahimmasta päästä mutta silti hakeuduin ja pääsin psykoterapiaan. Terapia eteni jotenkuten kunnes terapeutti teki yhden itselleen vähäarvoisen, minun silmissä vakavan virheen, jonka takia luottamus terapeuttiin mureni minuutissa. Tein asiasta virallisen valituksen mikä meni onnekseni läpi ja terapeutti sai kirjallisen huomautuksen epäeettisestä toiminnasta. Se oli todella raskasta miettiä, jaksanko tehdä sitä valitusta, jaksanko käydä sitä prosessia läpi kun ei kenenkään terapia-asiakkaan kuuluisi joutua edes miettimään tuollaista! Lopulta totesin että jos se yrittää multa saada enemmän rahaa kuin mitä hälle kuuluu, niin miten pahasti se sitten yrittää mua heikompikuntoisia hyväksikäyttää? Mä sain ongelmani lopulta hoidettua toisen terapeutin kanssa, mutta tuo mun tilanne jätti ison kysymysmerkin. Tiedän ja ymmärrän, että huonoja työntekijöitä on jokaisessa ammattikunnassa, mutta psykoterapeutin tekemä virhe voi johtaa paljon pahempaan kuin esimerkiksi lehdenjakajan.

    1. Olet niin oikeassa! Mielenterveystyö hoitaa ihmisiä lääkityksellä vaikka tulisi ennemminkin pureutua sinne syvemmälle mistä oireet ovat peräisin ja mikä niitä aiheuttaa. Todella surullista, sillä lääkkeet eivät ketään paranna.

      Ja olet myös oikeassa tuon suhteen, että esimerkiksi omassa elämässäni mielenterveysongelmat ovat aika kaukaisia, jonka vuoksi niihin suhtautuminenkin on ollut ehkä hieman naiivia. Tai en ole ehkä täysin ymmärtänyt sitä tuskaa jota ihmiset käyvät läpi, enkä varmasti vieläkään kykene kuin vaan kuvittelemaan. Tämän tekstin myötä olen kuitenkin saanut jotenkin todella paljon uutta ymmärrystä asiaan ja olen siitä kiitollinen kaikille teille kommentoijille. Olen paljon miettinyt näitä juttuja viime päivinä.

      Ikävä kuulla, että tuollaista tapahtuu. Uskon, että nimenomaan tuon kaltaisessa hoitosuhteessa luottamus on erityisen tärkeää ja jos se romuttuu, saattaa tuo vaikuttaa koko paranemisprosessiin. Onneksi pääsit kuitenkin toiselle osaavammalle mutta ymmärrän, että jätti kysymyksiä ilmoille. Tärkeintä on kuitenkin se, että olet paremmassa voinnissa nyt ja saanut apua!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *