Peloista ja minuudesta

*Sisältää mainoslinkkejä

Olen kohdannut elämässäni paljon erilaisia ihmissuhteita ja varsinkin sitä, että me ihmiset roikumme jopa huonoissa ihmissuhteissa sen takia, että ajatus elämästä ilman toista pelottaa ja aiheuttaa ahdistuksen tunteita. Jos mietitään suhdetta, joka on kriisissä, toinen ehkä kohtelee toista väärin ja itse olet siinä se uhrin roolissa oleva – kuinka usein olet ajatellut, että ei, tästä ihmisestä en luovu vaikka mikä olisi? Taistelet kaikin mahdollisin tavoin tuota ajatusta vastaan, että sinun olisi huomattavasti parempi lähteä suhteesta kuin jäädä siihen. Pelko ohjaa toimintaasi ja lopulta jatkat siinä tilanteessa, jossa kärsit jatkuvasti.

Tämän postauksen aihe tuli mieleeni eilen illalla suihkussa muutamankin tapahtuneen asian vuoksi. Mieleeni tuli jälleen kerran se, kuinka paljon ihminen pelkääkin jäävänsä yksin – eikä välttämättä edes sitä yksin jäämistä, vaan nimenomaan sen aiheuttamia tunnereaktioita. Muistan itse eron jälkeen pelänneeni aivan tajuttomasti sitä, että menetän tämän elämäni tärkeimmän ihmisen ja joudun kohtaamaan tuosta seuraavat tunteet. Pidin kaikin mahdollisin tavoin kiinni, sillä en vaan voinut kuvitella elämääni ilman häntä, mutta toisaalta en sisimmässäni myöskään uskonut suhteen jatkumiseen. En ajatellut järkevästi, vaan pelko ohjasi toimintaani. Vaikka tiesin, että emme ole enää oikeat toisillemme, silti vaan ajattelin etten pysty irrottamaankaan.

Tuo on oikeasti todella erikoista. Se tunne, kun yhtäkkiä ajatteletkin elämäsi olevan sen toisen ihmisen varassa. Jos häntä ei ole, ei muuten ole sinuakaan. Ja vaikka aina ei edes ajateltaisi noin radikaalisti, usein ihmistä ohjaa pelko siitä, että hän jää yksin ja joutuu kohtaamaan siitä seuraavan yksinäisyyden ja tyhjyyden tunteen. Pelätään todella paljon kohdata hiljaisuudessa itsensä ja tuntemuksensa. Kun sitä jo etukäteen tietää, että edessä on totaalinen romahdus, se pelottaa aivan hemmetisti. Kuten elokuun alussa pelkojani käsittelevässä postauksessa mainitsinkin, pelkään edelleen kovin paljon henkistä särkymistä ja sydänsuruja. Jotenkin nuo kaikki kokemukseni matkan varrelta ovat olleet sen verran raastavia, että ne ovat jättäneet minuun jälkensä, enkä ole oikein vieläkään uskaltautunut niitä työstämään.

Enpä voi siis itsekään sanoa ettenkö pelkäisi negatiivisia tunteita. Vaikka jossain kohtaa päätin, etten enää ikinä koskaan pelkää mitään tunteita ja haluan kohdata rehellisesti niiden koko kirjon, löydän silti itseni kerta toisensa jälkeen pelkäämästä. Kai pelko on joku ihmiseen sisään ajettu juttu, joka tavallaan on olevinaan meitä suojeleva tunnereaktio? Se minkä olen kuitenkin vuosien varrella oppinut, on, että mieluummin kohtaa tunteen ja käy sen läpi, kärsii ja työstää kuin jää vuosiksi johonkin huonoon, jossa kärsii jatkuvasti. Mieluummin se hetkellinen tyhjyys, romuttuminen ja jopa nollaksi itsensä tunteminen kuin lopun elämän taistelu huonossa. Kun luopuu huonosta tietää kuitenkin sisimmässään sen, että joku päivä tulee tilalle jotain vielä parempaa.

Olen maininnut tästä aikaisemminkin mutta ihmisten tulisi mielestäni rakentaa ennemminkin omaa elämää ihan omana elämänään kuin rakentaa sitä toisen ihmisen varaan. Todella paljon nimittäin näkee sitä, että koko ihminen periaatteessa rakentuu siihen toiseen ihmiseen ja tosiaan jos se toinen siitä vaikka lähtee, mitä jää jäljelle? Kun loppupeleissä meistä jokainen elää täällä kuitenkin itsensä kanssa. Meistä jokaisella on oma sielu, ajatukset, vartalo – olemme yksilöitä. Uskon, että vaikka ihminen tarvitseekin ihmistä, silti ihminen on vahvimmillaan, tasapainoisimmillaan ja onnellisimmillaan silloin, kun hän seisoo omilla jaloillaan. Totta kai itsekin haluaisin esimerkiksi tulevaisuudessa parisuhteen mutta se, että olen ihan yksilönäkin tässä itsekseni, on se juttu, jonka haluan säilyttää myös jatkossakin. Vaikka voin olla yhtä toisen ihmisen kanssa, haluan silti olla myös yksilönä identiteetiltäni vahva. Haluan pyrkiä siihen, että elämäni on täyttä myös itseni kanssa, sillä tuo suhde on kuitenkin se elämäni tärkein ihmissuhde.

Kengät *Vans / Farkut Monki / Kello Cluse / Huppari **Romwe / Silmälasit **Favoptic

Minuuden merkitys onkin tullut itselleni tärkeämmäksi vuosi vuodelta ja siksi kannustan ihmisiä aina miettimään ennemminkin niitä syvempiä syitä käytökselleen kuin vaan pakenemaan. Se, että antaa itseään esimerkiksi huonosti kohdeltavan johtuu aina jostain. Mielestäni ei voi vaan ajatella, etten nyt mieti tätä vaan kärsin, sillä se on niin väärin sinua itseäsi kohtaan! Ihmisten pitäisi enemmän arvostaa itseään ja sitä, mitä on. Hakea syitä käytökselleen ja opetella ymmärtämään itseään. Enkä todellakaan sano, että olisin tässä jotenkin itse erityisen hyvä, sillä minähän nimenomaan en todellakaan aina ymmärrä! Aina eteeni tulee asioita, joiden edessä olen avuton mutta se kuuluu elämään.

En tiedä millaisessa elämäntilanteessa sinä olet, mutta jos koet, että teksti kolahti nimenomaan juuri sinun elämääsi, kannattaa tosiaan miettiä vaihtoehtoja. Se, että kohtaa tyhjyyden ja negatiiviset tunteet nyt, on omalla tavalla jopa helpompaa kuin, että jatkaa samassa epätyydyttävässä elämäntilanteessa ja kohtaa tuon kaiken vasta myöhemmin. Itseään ei kannata kiduttaa, vaan itseään on syytä arvostaa.

Heräsikö teillä ajatuksia aiheeseen liittyen? Oletteko ehkä nyt jossain haastavassa elämäntilanteessa, jonka tiedätte itsellenne vääräksi mutta josta ette vaan uskalla lähteä? 

Oikein energistä ja ihanaa uutta viikkoa jokaiselle!

 

Kuvat: Taru / Edit: minä // ** Tuote sponsoroitu

On my way

16 vastausta artikkeliin “Peloista ja minuudesta”

  1. Aika onneksi auttaa useimmissa tapauksissa. Eron jälkeen lähes 3 vuotta sitten olo oli kuin nyljetyllä. En ollut koskaan ollut yksin aiemmin. Olin kynsin ja hampain roikkunut huonossa suhteessa, antanut 100 krt aina vaan anteeksi pettämiset ja hölmöilyt, ihan vain pelkästään siksi että pelkäsin yksin olemista kuin ruttoa. Myös minä tein väärin avokkia kohtaan sillä tavalla.

    Nyt kun 3 vuotta on kulunut, 3 vuotta yksin, voin täydestä sydämestäni sanoa, että olen selvinnyt ja päässyt yli erosta ja nyt on tilaa uudelle. Tämä on aivan mahtava voimaannuttava tunne. Olen ihan superylpeä itsestäni.

    • Niin, tuo läpi käymäsi on juuri todella hyvä esimerkki siitä, mitä se voi pahimmillaan olla.

      Tiedätkö, niin olen minäkin sinusta! Aika todellakin auttaa ja olet ollut aivan mielettömän rohkea, kun olet uskaltanut lähteä. Ja ihanaa kuulla, että nyt on uuden aika ja olet siihen valmis. Toivon elämääsi pelkästään hyvää. <3

    • Eipä kestä. Kiva, että jaksat käydä täällä kommentoimassa ja otat osaa keskusteluun. :)

  2. Ainiin, sulla on ollut todella hyviä tekstejä juuri tästä aiheesta viime aikoina, voinut vaan nyökytellä mukana. Mun mielestä on mahtavaa että on ihmisiä, jotka oikeesti miettii näitä asioita, eikä vain hypi suhteesta toiseen yksinäisyyden pelossa.

    • Ja kiitos hurjasti, olen otettu. Niin. On toki aina helpompaa paeta kuin kohdata mutta itse olen päättänyt, että hitto vie minä yritän aina kohdata vaikka pelottaisikin ihan hurjasti. Välillä vähän paremmalla menestyksellä kuin toisinaan.

  3. Kiitos Jutta tästä, tuli todella oikeaan saumaan. <3

    Itsellä on menossa todella vaikea tilanne. Ehdin seurustella noin 7kk ja koin että olin tavannut sielunkumppanini ja tulevan aviomieheni. Taisin sitä joskus hehkuttaa sinullekin täällä, kun kirjoitit tinderistä. En ollut koskaan ollut niin onnellinen kenenkään kanssa ja sitten jotain tapahtui. 6kk kohdalla meille tuli isompi riita (normaalia elämää sekin, eikä mikään ylitsepääsemätön aihe), mutta sitten kaikki muuttui. Asia sovittiin ja jatkettiin eteenpäin, mutta yhtäkkiä mieheni tuntui etäiseltä. Se kaikki lämpö ja läheisyys oli poissa ja ajattelin että kuvittelin vaan, että olin itse säikähtänyt riitaa. Lopulta uskaltauduin kysymään mieheltäni että mikä on. Ja hän pudotti pommin, hän ei enää tiennytkään tunteeko minua kohtaan oikein. Ja sanoi 50/50 haluaako olla kanssani. En voinut uskoa korviani, kun juuri ennen riitaa olimme olleet niin onnellisia ja suunnitelleet että muuttaisimme yhteen loppuvuodesta.

    Sovittiin että yritetään vielä, mutta mieheni muuttui vain koko ajan etäisemmäksi ja sanoi että tiedostaa hänellä olevan tunneälyn puutetta. Ei kuulemma tunnista omia, eikä toisten tunteita. Ja menee aivan lukkoon, kun pitäisi puhua jostain yhtään syvemmästä asiasta. Ehdotin että mentäisiin terapiaan puhumaan mitä oikein tapahtui. Mutta mieheni (lääkäri ammatiltaan) totesi, että psykologia on ihan huuhaata. Hyvä hyvä! Noh menin yksin ja ymmärsin siellä jutellessa, että tuo riita nostatti miehelläni jotain vanhoja tunnelukkoja ja käsittelemättömiä asioita pintaan. Miestäni alkoi todennäköisesti pelottaa ja hänen reaktionsa oli kuolettaa tunteet minua kohtaan. Nyt olen tilanteessa, että erosimme viime viikolla lopulta minun päätöksestä ja koen että kuolen ikävään. Ikävöin ihmistä joka hänen kuvittelin olevan, sitä ainutlaatuista yhteyttä mitä meillä oli. Ja tunteeni ovat juuri sellaisia mitä sinäkin tässä postauksessa kuvaat. Pelottaa olla yksin. Tämmöinen salaero todella rakastuneena pudottaa todella pohjan elämältä. Kyseenalaistaa itsensä ja tuntee olevansa huono ja loukattu. Uskon kuitenkin että tällä oli lopulta joku tarkoitus ja tämä antaa minulle mahdollisuuden opetella seisomaan omilla jaloilla, joka ajoittain ollut minulle vaikeaa. Vaikka olenkin jo 29-vuotias. Haluaisin mielelläni kuulla, että miten sinä oman erosi vaikeimpina aikoina selvisit? Kun ikävä toista oli niin kova, että sattui ihan fyysisesti? Jos on jotain vinkkejä, niin mielellään otan niitä vastaan. :) Sinulla on mahtava ja ajatuksia herättävä blogi. Kiitos siitä! <3

    • Moi Laura!

      Kiitos kommentistasi. Ensinnäkään en tiedä, mikä riidan aihe oli mutta se todennäköisesti laukaisi jotain tunteita pintaan kuten sanoitkin. Ehkä asia on ollut arka hänen lapsuudessaan tai liittyy jollain tapaa aikaisempaan elämään? Helppo keino noissa tilanteissa on todellakin paeta, eli kylmettää itsensä ja ottaa etäinen linja. Itse asiassa minulla on samankaltasia toimintatapoja, eli saatan toimia todella kylmästi ja näyttää kuin en välittäisi tilanteissa, joissa minuun pohjimmiltani sattuu. Nykyään koitan asiaa ennakoida, mutta tuohon nyt siis viitaten tiedän todella, mitä tarkoitat.

      Pisteet sinulle siitä, että olet halunnut asian selvittää ja menit terapiaan. Vaikka kumppanisi ei mukaan suostunut se ehkä auttoi sinua ymmärtämään tilanteesta enemmän. Oletko nyt siis aivan varma, että ettette pystyisi tilannetta selvittämään? Vai onko kyse nimenomaan jostain todella suuresta asiasta joka jakaa teidät kahtia? Koska yhden riidan vuoksi eroaminen tuntuu todella erikoiselta… Tai mielestäni jos suhteessa todella on potentiaalia, siitä kannattaisi ehdottomasti taistella! Toki voi tehdä hyvää miettiä omilla tahoillaan asiaa tai jos kyse on niin suuresta jutusta ettei siitä pääse ylitse niin sitten on vaan jatkettava elämää.

      Tiedän todellakin kuinka pahalta sinusta tuntuu. Rikkinäisimpinä aikoina romahdin oikeastaan aina töistä kotiin päästyäni ja välillä jopa töissäkin. Se oli vaikeaa aikaa mutta siihen ei oikeastaan auttanut kuin sureminen ja asioiden läpi käyminen. Itkin, raivosin, kiukuttelin ja kaikkea mahdollista, mitä vaan ulos tuli. Oikeastaan mitään muuta neuvoa tilanteeseen ei ole kuin elää tuo ajanjakso. Olisi ihana antaa jotain helpottavia vinkkejä mutta, kun todellisuudessa tuo vaihe on oikeasti niin raskasta mutta silti läpi käytävä. Ehkä tieto siitä, että vielä helpottaa auttaa? Nimittäin aika on se, mikä tekee tehtäväänsä. Sinuna jatkaisin myös terapiassa käymistä sillä se auttaa aivan varmasti! Monelle myös ystävien tuki on tärkeää. Itse olen ehkä enemmän sellainen introvertti, että käyn mieluiten asioita läpi yksin ja puran pahimmat tunteenikin yksin. Mutta kukin toimii näissä jutuissa siten, mikä tuntuu itsestä helpottavimmalta.

      Toivon sinulle hurjasti tsemppiä ja lähetän virtuaalihalauksen. <3 Jos suhde on todella tuossa, käy se läpi, prosessoi, tunne ja käy terapiassa. Jos taas voisi olla mahdollisuus selvittää tilanne, niin tee se. Kuuntele, mitä sydämesi sanoo voisiko tämä ihminen olla sen arvoinen, että kävisitte pienen taistelun suhteenne eteen.

  4. Amen. Tää oli pakko linkittää ystävälle, joka tarvii nimenomaan tällaista pohdintaa elämäntilanteeseensa. Kiitos!

    • Ihana kuulla, että tekstistä oli apua ja hyötyä. <3

  5. Kiitos Jutta tsemppaavasta vastauksesta! :)

    Eilen oli viimeinen ilta/yö kun tätä asiaa selviteltiin ja minä tosiaan olisin ollut koko ajan valmis taistelemaan, mutta toinen ei. Tein eropäätöksen sen vuoksi, kun tuntui että toinen jäi vaan odottamaan ettei hänen tarvitsisi sitä ääneen sanoa. Riidassamme oli kyse sitoutumiseen liittyvistä asioista ja entinen, näköjään nykyinenkin sitoutumiskammoinen puoli miehessä nosti päätään. Onhan se todella loukkaavaa, että vaikka hänen kylmä käytös on satuttanut ja loukannut minua, niin silti minä näin meissä niin paljon hyvää että olisin ollut valmis taistelemaan vielä. Jotenkin nyt on kuitenkin todella helpottunut ja rauhallinen olo, koska eilinen keskustelumme vaan vahvisti minulle sen, ettei mies enää halua taistella. Surullisinta tässä tilanteessa on se, että jotenkin tiedän niiden tunteiden minua kohtaan olevan siellä jossain, mutta en ehkä usko että hän enää koskaan pääsee niihin käsiksi. Niin lukossa hän tuntuu olevan ja kokee enää kuulemma kaverillisia tunteita minua kohtaan.

    Tässä vaiheessa ei voi muuta kun jatkaa eteenpäin hetki kerrallaan ja todeta, että jossain tuolla vielä on olemassa se mies, joka tulee rakastamaan minua sellaisena kuin olen ja joka ei ole niin lukossa, että yksi riita tai hetki voi kokonaiset tunteet minua kohtaan kuolettaa. Tuntuu että olen koko aikuisiän paennut yksin olemista. Juuri sen vuoksi tämä sinun postaus todella kosketti minua. Ehkä tällä erolla oli tarkoituksena opettaa minulle löytämään yksin olemisen taito, jotta en ehkä seuraavassa suhteessa hukkaa itseäni ja löydän sen oman vahvuuteni. Mutta miten se onkaan niin vaikeaa? Sinun pohdiskelevat ja syvälliset postaukset ovat todella mahtavia. Monesti olen itse ajatellut täysin samoja asioita ja sitten jotenkin sattumalta sinä niistä kirjoittelet tänne. Mahtavan syvällinen ja avoin blogi sinulla. <3 :)

    • Ahaa okei, ymmärrän miksi noin teit. Todella ikävää kuulla mutta selkeästi kyse on nyt jostain asiasta, jota hän pelkää eikä halua käsitellä tai kohdata. Sitoutumiskammo on nykyään aika monella pahana, sillä sitoutuminen toiseen usein avaa niitä haavojamme ja se ikään kuin sellaista alasti toisen edessä olemista. On helpompaa vältellä tuota tilannetta kuin kohdata se. Kuitenkin puolen vuoden tapailun jälkeen on mielestäni hyvä käydä sitoutumiseen liittyviä asioita läpi ja tavallaan olen onnellinen, että nyt vaadit mieheltä vastauksia sillä helposti olisi voinut mennä vaikka toinenkin puolivuotinen ilman, että suhteessanne on selkeää linjausta.

      Arvostan, että osaat miettiä suhteen tarkoitusta jo tässä kohtaa ja sitä, mitä sen oli sinulle tarkoitus opettaa. Itsekin ihan vasta koin lyhyen ihmissuhteen joka oli itselleni kuitenkin hyvin tunnepitoinen (kirjoitin siitä blogissanikin) ja mietin jälkikäteen miksi se kaikki tapahtui. Ihminen tuli vaan yhtäkkiä matkallamme elämääni ja sai aikaan minussa jotain niin suurta, jota en todellakaan alkuun osannut kuvitella. Ymmärsin oikeastaan vasta Suomeen tultuani kuinka syvästi koin jotain häntä kohtaan ja tajusin, että tällä oli todellakin tarkoitus omassa elämässäni. Aina kaikilla ihmisillä ei tosiaan ole tarkoitus jäädä elämäämme pitkäksi aikaa, vaan heidän tarkoitus saattaa olla opettaa meille jotain itsestämme tai toimintavoistamme. Ehkä jopa siitä, mitä haluamme tulevaisuudessa suhteesta tai muistuttaa, että ylipäänsä on mahdollisuus tuntea näin. Siksi erityisesti arvostan, että osaat nyt jo miettiä suhdettanne noin järkevästi ja nimenomaan sen tarkoitusta. Kaikki järjestyy vielä ja oikeasti asenteesi on todella arvostettava!

      Kiitos hurjasti kauniista sanoistasi, ne merkkaavat todella paljon! Ihanaa, että kommentoit – toivottavasti teet sitä myös jatkossakin. <3

  6. Kiitos hyvästä postauksesta :) Itse olen vasta eronnut suht pitkästä parisuhteesta, enkä ole koskaan ennen asunut yksin tai muutenkaan ollut yksin. Tiedän kyllä, että tämä elämänvaihe tulee tekemään minulle tosi hyvää, mutta nyt vain ahdistaa….

    • Eipä kestä, mukava kuulla jos kolahti. :) Voin lohduttaa, että se todellakin helpottaa ajan kanssa. Koita tehdä paljon kaikkea ja vietä aikaa ystäviesi kanssa. Toisaalta ei myöskään kannata pakoilla mitään, eli myös itsensä ja tunteidensa kohtaaminen on hyvästä. Tsemppihali! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 14
Tykkää jutusta