Mitä minä kadun?

Olen monesti miettinyt voinko todella sanoa, etten kadu elämässäni mitään tapahtunutta? Valehtelenko jopa itsellenikin jos noin totean? Jokaisella meistä on kuitenkin menneisyydessä asioita, joiden tekemisestä ei ole ylpeä ja aivan varmasti useampi meistä on joskus miettinyt, että kunpa olisin silloin valinnut tai tehnyt toisin.

Katumus on kyllä hieman ristiriitainen juttu, sillä tavallaan mietin muutamistakin tapahtuneista asioista, että olisin voinut jättää ne tekemättä mutta silti toisaalta ajattelen, että kaikesta oppii. Jos en olisi käynyt omaa tietäni, olisinko nyt tässä? Kaikki tapahtunut muokkaa meistä sellaisia kuin olemme ja elämänkoulu todella opettaa. Ehkä kyse onkin enemmän siitä, kuinka katumukseen suhtautuu. Ottaako sen opettavaisena asiana ja myöntää esimerkiksi virheensä, jonka avulla sitten taas pääsee elämässä eteenpäin ja kokee sitä kasvua, vai jääkö tuohon tunteeseen vellomaan. Itsensä jatkuva soimaaminen ja virheistä muistutteleminen, kun vaan syö meistä kaiken energian. On oma taitonsa opetella antamaan itselleen anteeksi ja virheiden myöntämisen kautta oppia rakastavasti ymmärtämään itseään. Jokainen meistä, kun tekee niitä virheitä ja jokainen valitsee välillä väärin. Koskaan ei myöskään ole liian myöhäistä muuttaa kurssiaan pois suunnasta, johon on nyt matkalla.

Omassa elämässäni katumusta ovat joskus aiheuttaneet niin ihmissuhteet, päihdekokeilut kuin ihan ura- ja opiskeluvalinnat. Totuus on kuitenkin se, että esimerkiksi ihmissuhteita on turha katua. Se, että joskus on vaikka ihastunut täysin vääränlaiseen ja haitalliseen ihmiseen ainoastaan opettaa jatkossa olemaan varovaisempi. Parisuhteitakin on turha katua vaikka ne eroon päätyisivätkin – ne vasta ovatkin iso osa kasvuprosessiamme. Päihdekokeilut taas nekin ovat sellaisia, joiden myötä ainakin oppii. Oma heikkouteni, kun on aina ollut se, että jos joku sanoo minulle ettei suosittele tekemään tai kokeilemaan – haluan voida sanoa sen itse. Olen siis kokeilunhaluinen ihminen ja nuorempana olin aika yllytyshullukin jopa oman terveyteni uhalla. Uran suhteen taas olen usein miettinyt, että miksi ihmeessä valitsin sen lähihoitajakoulun vaikka toisaalta, sekin on kasvattanut minua ihmisenä kyllä mielettömästi. Valitsin silloin ehkä väärin, koska en tuntenut itseäni. Tiesin 16-vuotiaana vähemmän siitä, mitä haluan, kun nykyäänkin tuntuu, että olen välillä auttamattoman hukassa. Nykyään kuitenkin katson jokaista noita katumusta aiheuttanutta asiaa suopeasti. Elämässä on vaan ollut pakko opetella olemaan itselleen armollinen, sillä muuten täällä ei selviä. Kukaan meistä ei ole täydellinen tai voi sanoa tekevänsä aina oikeita ratkaisuja.

Tähän ikään mennessä olen tosiaan katunut joitain tapahtuneita mutta ehkä eniten pelkään, että kadun joskus asioita, jotka olen jättänyt tekemättä. Siksi viime aikoina onkin ollut vähän sellainen tuli takapuolen alla, sillä on tosiaan tuntunut, että ehdinkö elämässäni tekemään kaiken? Elämä on niin lyhyt ja välillä se pelottaa. Toisaalta taas tulevaisuudessa saatan katua sitä, että mietin nyt liikaa. Koskaan et voi tietää mihin elämä vie ja mitä tulee tapahtumaan. Ehkä tärkeintä onkin elää, kokea ja tuntea. Kadunko huomista tai tätä päivää kiikkutuolissa, sitä en voi tietää. Mutta se minkä tiedän, on, että liian varovainen en halua elämässäni olla. Itseään on turha pyrkiä suojelemaan loputtomiin, vaan välillä on otettava niitä askeleita tuntemattomaan ja myös siihen suuntaan josta ei ole sataprosenttisen varma. Riskit ovat niitä, joiden ottaminen kannattaa – meni syteen tai saveen.

Ja vaikka katumuksella on tosiaan ehkä hieman negatiivinen kaiku, mielestäni se on tavallaan positiivinen asia ja osoittaa, että olemme ihmisiä. Kun ymmärrämme toimineemme väärin ja häpeämmekin ehkä tapahtunutta, osoittaa se ihmisyyttä ja sitä, että mietimme tekojamme. Katumus on yksi luontainen tunteemme, joka sekin tulisi vaan kokea ja käsitellä.

Kadutteko te mitään tapahtunutta elämässänne? 

Kuvat: Taru / Edit: minä

On my way

2 vastausta artikkeliin “Mitä minä kadun?”

  1. Todella hyvä ja rohkea teksti!<3 Itse kadun oikeastaan samoja asioita. Alan valintaa vaikka on toisaalta ihan ok, mutta samalla työmäärällä olisi voinut opiskella huomattavasti työllistävämmänkin tutkinnon. Kadun myös tupakointia ja nuoruuden päihdekokeiluja, penkin alle mennyttä lukiota ja yo-kirjoituksia vaikka myöhemmin taistelin itseni Helsingin Yliopistoon. Tein vain ehkä yliopiston opiskulualan suhteen väärän valinnan. Edelleenkin olen kiinnostunut alastani ja työllistynyt, mutta kuten totesin samalla vaivalla olisi voinut saada enemmänkin liksaa ja enemmän opiskelua vastaavia työtehtäviä. Lisäksi kadun ihmissuhteita ja montaa poikaa jotka nuorena torjuin, vain huomatakseni nyt 10 vuotta myöhemmin että heistä on kasvanut oikein "unelma miehiä" ja ovat löytäneet itselleen kauniit ja mukavan oloiset vaimot. Oma parisuhde riippuu hiuskarvan varassa, että voisi varmaan todeta että "karma strikes". Virheistä on tosiaan tullut opittua, siitä olen samaa mieltä. Ja ajassa ei voi mennä taaksepäin. Ja emme olisi näitä ihmisiä tänä päivänä ilman kaikkia näitä "oppeja". Vastoinkäymiset todellakin kasvattavat ja antavat perspektiiviä, vaikka välillä toivoisi että helpommallakin voisi päästä.

    • Kiitos! <3

      Niin, jokainen meistä varmasti jotain elämässään katuu ja se on aika luonnollista. Toisaalta taas kuten mainittua, ei tässä oltaisi jos elämä antaisi aina parastaan ja olisi täynnä helppoja valintoja. Välillä pitää valita väärinkin ja tavallaan niistäkin valinnoista aina oppii. Hyvin olet sinäkin asiaa käsitellyt ja sisäistänyt. :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 9
Tykkää jutusta