Niin tottunut yksin olemiseen

Mietin tässä yksi päivä kuinka tottunut olenkaan yksin olemiseen ja ylipäänsä sinkkuelämään. Siihen, että elän itselleni eikä koskaan tarvitse tehdä mitään sellaista, mitä ei tahto – ei edes toisen ihmisen vuoksi. Kuulostaa ehkä vähän itsekkäältä mutta sitähän se yksin oleminen periaatteessa onkin, omien valintojen tekemistä ja sitä, että saat joka ikinen päivä päättää, mitä, missä ja milloin ilman vastaväitteitä. Välillä jopa mietin, voiko tähän tottua liikaa? Mitä jos tuleekin se olotila ettei enää halua ketään nurkkiin pyörimään?

Olen itse asiassa huomannut, että viime kuukausina kaikkia vastakkaiseen sukupuoleen kohdistuneita ihmissuhteitani on hallinnut tietynlainen saavuttamattomuus ja se, että olen tiennyt jo valmiiksi, ettei noiden ihmisten kanssa lähdetä parisuhteita luomaan. Se on tuntunut omalla tapaa turvalliselta vaikka tietyllä tapaa taas jollain tapaa kaihoisalta. Jokaisella ihmisellä, kun lienee kuitenkin se kaipuu siihen, että toinen ihminen on lähellä. Enemmän pinnassa on kuitenkin ollut jonkinlainen helpotus siitä, ettei tässä nyt ole mitään vaaraa joutua mihinkään ihmissuhde myllytykseen, joka aiheuttaisi vaan ahdistusta ja sydänsuruja. En tiedä voisiko tätä kutsua jonkinlaiseksi sitoutumiskammon esiasteeksi mutta tietyllä tapaa kyllä, sitoutuminen herättää itsessäni pientä pelkoa. Ja tuo pelko johtuu varmasti siitä, että pelkää epäonnistuvansa. Jokaisessa ihmissuhteessa, kun annat itsesi peliin – astuu voimaan myös mahdollisuus särkymiseen.

Ennen viimeisintä parisuhdettani olin todella monta vuotta vähän samanlaisessa tilassa. Virallisesti sinkkuna mutta en tokikaan täysin yksin koko aikaa. Muistan miettineeni olisiko minusta koskaan parisuhteeseen kenenkään kanssa, sillä sitä oli niin tottunut elämään itselleen. Tuolloin kuitenkin tuli se ihminen, joka mullisti pakan ja sai unohtamaan loppupeleissä kaikki pelot – siispä jaksan usko siihen edelleenkin. Tällä hetkellä vaan tuntuu, että näin on ihan hyvä olla ja nimenomaan se, ettei tarvitse hakemalla hakea ”sitä seuraavaa oikeaa” on ainakin itselleni jotenkin helpottavaa.

Mielestäni sinkkuelämä on ylipäänsä hyvin opettavaista aikaa. Se on oikeasti ajanjakso, joka avaa asioita aika paljon ja koen, että vielä tässä iässä tämän jakson kokeminen on ainakin itselleni erityisen opettavaista. Vaikka alkuun tuntui vaikealta nukkua yksin tai ylipäänsä olla yksin kotona – kyllä kaikkeen tottuu. Nykyään suorastaan nautin omasta rauhasta ja siitä, että koti on juuri sellainen kuin minä haluan sen olevan. Eniten olen kuitenkin oppinut itsestäni. Olen huomannut sen, kuinka elämässä kaikki rakentuu loppupeleissä minun varaani ja olemme täällä tietyllä tapaa yksin. On tärkeää, että uskallan kohdata minuuteni ja nimenomaan en pelkää katsoa itseäni rehellisesti peiliin.

Jos nyt mietin seuraavaa vakavampaa ihmissuhdettani, tiedän, että olen siihen juuri siinä kohtaa valmiimpi kuin koskaan. Se, että olen kokenut kaksi eroa ja joutunut taistelemaan molemmista omille jaloilleni, on kasvattanut minusta valmiimman. Uskon nimittäin, että myös eroaminen on ihan vaan yksi kasvattava osa elämää. Vaikka onhan se kaunis ajatus, että jotkut ovat yhden ihmisen kanssa koko elämänsä – sitä kuitenkaan harvemmin tapahtuu. Ihminen, kun muuttuu elämän aikana niin paljon ja et voi koskaan taata, että se kumppani muuttuu sekä kasvaa mukanasi. On luonnollinen osa elämän kiertokulkua rakastua, erota ja rakastua uudestaan. Tämä voi tietysti tapahtua myös saman kumppanin kanssa enkä missään nimessä kehotakaan ihmisiä luopumaan parisuhteista helpolla! Aina kannattaa taistella jos on jotain, minkä vuoksi taistella. Suurin kysymys onkin se, että onko se, minkä eteen taistellaan se, jonka eteen halutaan sataprosenttisesti taistella?

Halusin tällä tekstilläni tuoda jollain tapaa esiin sitä, että sinkkuelämä voi tosiaan olla ihan mieluisaakin. Itse olen kohdannut aika paljon sitä, että sinun oletetaan etsivän koko ajan uutta suhdetta ja, että sinkkuna oleminen olisi jollain tapaa olotila josta ihminen pyrkii oletusarvoisesti pois. Totuus on kuitenkin se, että osa ihmisistä ihan nauttiikin yksin olemisesta. En nyt tarkoita, että haluaisin tieten tahtoen olla yksin lopun elämää mutta onnellinen voi olla myös itsekseenkin. Kuten mainitsinkin, se on omanlainen kasvuprosessinsa ja toiset tarvitsevat nimenomaan tämän ajanjakson elämäänsä. Omassa elämässäni sen aika on nyt ja loppua ei näy ennen kuin tulee ihminen, joka tosiaan vie mennessään. Uskon, että siinä kohtaa unohdan jälleen täysin itsesuojeluvaiston ja se on menoa se.

Elämässä on ylipäänsä mielestäni todella tärkeää se, että tutustuu itseensä. Kehittää minäsuhdettaan, jonka voimalla on myös valmiimpi muihin ihmissuhteisiin. Sitähän sanotaan, että ensin pitää oppia rakastamaan itseään ennen kuin voi rakastaa toista ja siihen tavallaan uskonkin. Voit toki rakastaa toista myös rikkinäisenä mutta silloin, kun olet itse minäsuhteesi kanssa tasapainossa – olet varmasti parempi kumppani myös toiselle. Nimenomaan ne kaikki tunnelukot, traumat ja haavat, kun ne on käsitelty tai niitä edes työstetään, on sitä jotenkin vaan monellakin tapaa ns. valmiimpi olemaan toiselle tukena ja turvana. Itse, kun ajattelen niin, että parisuhteen kuuluu olla nimenomaan voimavara eikä voimia vievä asia.

Millaisia fiiliksiä teillä muilla on sinkkuudesta ja yksin olemisesta? Tuntuuko se kasvattavalta ja hyvältä vai kaipaatteko elämäänne parisuhdetta?

Kuvat: Iines / Edit: minä

On my way

11 vastausta artikkeliin “Niin tottunut yksin olemiseen”

  1. Voisin allekirjoittaa joka sanan. Harmittaa kun itse en osannut nauttia sinkkuudestani kun vasta siinä loppuvaiheessa ja silloin tapasinkin jo mieheni. Se vuoden kestänyt sinkkujakso oli ehdottomasti opettavaisin vuosi aikoihin, aluksi tosiaan hirvitti asua yksin, vaikka toisaalta oli ihana päästä omaan rauhaan kun se eroaika oli kovin raskasta riitelyineen. Vaikka olemme seurustelleen jo reilun vuoden, ei asuta vielä yhdessä ja huomaan viihtyväni hyvin yksin, ehkä vasta viime aikoina olen tajunnut olevani introvertti ja kaipaavani paljon omaa tilaa ja aikaa. Nähdään siis n. 2 kertaa viikossa, miehen opiskelut myös vie paljon aikaa työn ohella. Sama oli myös exän kanssa mutta luulin silloin että en vaan enää jaksa sen seuraa. Mikä oli kyllä myös loppuvaiheessa ihan totta :D Mietityttää kyllä se jaksanko perustaa perhettä, kun tämä ”vapaus” sopii mulle ja tuntuu hyvältä, niin en tiedä kestänkö sitä että joku roikkuu hihassani seuraavat 15v ainakin :D Onneks miehelle sopii tämä järjestely ja hän on vähän samantyylinen ihminen vaikka löytyy enemmän niitä introvertin piirteitä.

    • Ekstrovertin piirteitä siis piti lukea viimeisessä lauseessa :)

    • Kuulostaa kyllä hyvältä. :) Olen itse vähän samanlainen, että kaipaisin rinnalleni ihmistä, joka ymmärtää myös oman tilan merkityksen. Itse asiassa minulle sopisi hyvin, että kumppani matkustelisi ja ei olisi ihan joka päivä nurkissa pyörimässä. ;)

      Älä turhaan harmittele mitään, sillä se oli sinun elämässäsi tarkoitus mennä noin! Nautit elämästä nyt, kyllähän parisuhteessakin voi tosiaan muuten käyttäytyä kuin sinkku paitsi ehkä ne tietyt rajat tulee muistaa. Mielestäni suhteen ei kuuluisi rajoittaa elämää millään muulla tavalla kuin sillä, että siinä sitoudutaan toiseen ihmiseen. Tämä siis yleisesti, sinun parisuhteesi kuulostaa erittäin hyvältä ja juuri sinulle sopivalta suhteelta. :)

  2. Kiitos hyvästä tekstistä :) Oon 26-vuotias, enkä ollut koskaan vakavassa parisuhteessa, omasta tahdostani.
    On siksi hassua, kun jotkut puhuvat sinkkuudesta välivaiheena – itselleni se on normitila. Tarvitsen paljon omaa aikaa eikä sitoutuminen kiinnosta. En tiedä mitä lisäarvoa parisuhde toisi, kun voin saada tapailusuhteista kaiken mitä tarvitsen, ilman sitoutumista. En siis kaipaa kumppanuutta, mutta kaipaan toki läheisyyttä, seksiä ja huomiota, mutta niitä saa ilman parisuhteen riippakiveäkin (tiedän, ettei kaikki ajattele sitä noin, mutta itselleni arkinen parisuhde on kauhuskenaario). Tarvitsen kuitenkin omaa aikaa todella paljon ja siksikin parisuhde saati avoliitto tuntuisi tukahduttavalta.

    Olen siis kuitenkin sinkkuudesta huolimatta kaikkea muuta kuin yksinäinen myös miesrintamalla, ja on siksi hassua kun jotkut pitävät sinkkua yksinäisenä. Oli kyllä aika pysäyttävää tajuta, että viimeksi 2,5v sitten on ollut edes kuukauden aika, että ei ole oikeasti ollut ketään ”kierroksessa”. Että tavallaan en kaipaa pysyvää parisuhdetta, mutta sitä tapailukuviota ja huomiota tarvitsen näköjään jatkuvasti. Ilman tavoitetta mihinkään vakavaan.

    Toki jossain vaiheessa voi mieli muuttua ja saatan alkaa tahtoa jotain pysyvää elämään, mutta tämä kommentti esimerkkinä siitä, että parisuhde ei ole kaikkien tavoite eikä kumppanuus kiinnosta, vaan vapaampi elämä. Tätä on etenkin pitkissä parisuhteissa oleville kavereille on vaikea selittää :D

    Tulipa kilometrikommentti! Kiitos hyvästä blogista ja herättelevistä teksteistä! :)

    • Eipä kestä, mukavaa jos se kolahti!

      Ymmärrän ajatuksesi hyvin. Ja totuus on oikeasti se, että parisuhde ei ole kaikkia varten. Kuten sanoitkin, yhtälailla voit saada noita asioita tapailusuhteestakin ja se on sinun valintasi. Mielestäni on mahtavaa, että nykyään hyväksytään kaikenlaiset ihmissuhteet ja ne ovat tosiaan ihmisten omia valintoja. Kaikkien ei tarvitse elää parisuhteelle tai sen etsimiselle vaan yhtälailla voi elää sinun tai minunkin tavalla.

      Kiitos, että kommentoit virkistävän kommenttisi!

  3. Itse olin useita vuosia sinkkuna ja tuntuu, että sinkkuelämä oli jollain tapaa onnellisempaa ja helpompaa. Olen tuntenut riittämättömyyden tunnetta melkeinpä aina, kun olen ryhtynyt parisuhteeseen. Ehkä se on menettämisen pelkoa ja miellyttämisen halua, kun toista rakastaa. Varmasti myös traumaattiset kokemukset joistakin ihmissuhteista painaa taustalla.

    Kun tapasin nykyisen mieheni, huomasin aika pian tuntevani näitä riittämättömyyden tunteita, vaikka minulta ei mitään koskaan vaadittu ja minut hyväksyttiin juuri sellaisena kuin olen. Näiden tuntemusten kanssa tulee painiskeltua vieläkin ajoittain ja toivon, että saavutan vielä sisäisen rauhan. Vaikka sinkkuelämä olikin onnellista ja helppoa aikaa, en kovin mielelläni palaisi siihen takaisin.

    Blogisi on aivan lempparini! Terapeuttista lukea toisen ajatuksia silloin, kun voin samaistua niihin täysin. Olet äärettömän upea ja älykäs nainen. Nauti elämästäsi, olit sitten sinkku tai et. Enkä epäile hetkeäkään, ettetkö nauttisi! ❤️

    • Tiedän, parisuhteeseen liittyy myös nimenomaan se, että antaa itsensä peliin ja siten altistaa itsensä myös sille särkymiselle ja muille erilaisille tuntemuksille. Sinkkuelämä on helpompaa siinä mielessä, että sinulla on tosiaan vapaus ja voit itse päättää kuinka lähelle päästät ihmisiä. Oikeastaan se itsensä suojeleminen on helpompaa… Itsekin siis kamppaillut noiden riittämättömyyden tunteiden kanssa, niin tiedän mistä puhut.

      Mutta puolensa ja puolensa noin yleisesti sanoisin. Kyllä itse haluan vielä seurustellakin mutta todellakin ihmisen kanssa, joka tuntuu oikealta. Mihinkään ei ole kiire sillä näinkin on hyvä. :)

      Ja voi kuinka ihana kuulla, kiitos! <3 Ihan häkellyin. Ja hei samoin, upeita ajatuksia sinulla ja ota kaikki ilo irti elämästäsi!

  4. Täsmälleen samassa tilanteessa. 34v ja ekaa kertaa elämässä sinkkuna yksin asuen jne. Kohta 3v sinkkuilua tulee täyteen. Elämä on aika helppoa näin, päivät vain soljuvat eteenpäin ja kivoja juttuja suunnitellaan kavereiden/sukulaisten kanssa siinä missä ennen puolison kanssa. Mutta kyllä taustalla paistaa että haluaisi vielä sen ”oman ihmisen” ja ehkä perheenkin… mutta ahistaa ajatus että pitää konkreettisesti tehdä sen eteen jtn, ruveta deittailemaan jne. 😬 jotenkin on siis sellainen sitoutumiskammo alkanut hiipiä…

    • Ymmärrän, puolensa ja puolensa kuten tuossa mainitsinkin. Ja totta on, että mitä pidempään on tuollainen tauko ettei ole mitään meneillään, jää siihenkin helposti vähän kuin loukkuun. Tavallaan se kynnys tapailla ja tutustua nousee, sillä jonkinlainen pelko ottaa valtaa – hankala selittää mutta olen itsekin ollut tilanteessa vaikkakaan en tällä hetkellä enää.

      Kolme vuotta sinkkuna ei ole aika eikä mikään, joten ei stressiä! Mielestäni kannattaa pyrkiä ehkä siihen, että avaa sydäntään mutta varsinaisesti mitään ”haku päälle” -meininkiä en suosittele. Jotenkin yleensäkin siis tuntuu, että silloin tulee eniten eteen, kun yrittää vähiten. :)

      Nautihan syksystäsi ja edessä olevista kivoista jutuista! <3 :)

  5. Samansuuntaisia ajatuksia myös mulla 😀.

    Tuntuu kyllä, että sinkkuna viihtyminen on ennemmin lähipiirin ongelma kuin mun. Tosin joillakin on oltava aina se joku, ei ole väliä kuka. Ongelma on mielestäni enemmän se, että ei osaa olla yksin.

    • Heh niin, totta. Mutta onneksi siitä ei tarvitse välittää. Tärkeintä on, että toimii siten, mikä tuntuu itsestä parhaalta. :)

      Ja olen samaa mieltä, että osa ihmisistä ei osaa olla yksin mutta toisaalta ei heitä voi siitä syyttääkään. Usein tuollainen käytös perustuu nimittäin tunnelukkoihin ja siihen, ettei niitä uskalleta tai haluta kohdata. Jokaiselle olisi kyllä tärkeää kokeilla joskus yksin olemista ja kokea se kasvu, joka usein sen seurauksena tapahtuu. Itse ainakin koen sen erityisen tärkeänä ja nämä sinkkuajat hyvin opettavaisina. :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 25
Tykkää jutusta