Herkän ihmisen suojakuori

Olen aina ollut sisimmässäni todella herkkä. Silti niin usein kuulen siitä, kuinka minusta ei päälle päin tai aina edes käytökseni perusteella uskoisi, että olen herkkä ihminen. Olen nimittäin erittäin hyvä piilottamaan herkkyyteni ja teen sen luontaisesti nimenomaan kovan kuoren avulla. Tilanteissa, joissa minuun sattuu kaikista eniten, otankin esiin tuon kylmän ja kovan suojakuoren, jonka turvin pystyn käyttäytymään täysin päinvastaisesti kuin miltä sisimmässäni tuntuu.

Tämä aihe nousi jälleen pintaan, sillä ihan lähipäivinä kuulin asioita, joista loukkaannuin ja pahoitin mieleni. Tuntui todella pahalta kuulla jotain sellaista, mitä en olisi halunnut kuulla. Kuitenkin sen sijaan, että myönsin edes itselleni sitä, että nyt muuten sattuu – reagoin kuulemaani täysin päinvastaisella tunteella, eli kylmyydellä ja negatiivisuudella. Päätin, että tämä ihminen, johon nyt petyin ei tule enää koskaan saamaan minulta osakseen mitään hyvää ja mietin, etten halua kohdata häntä enää ikinä. Tuon negatiivisen tunnereaktion kanssa velloessani tuli minulle aivan suunnattoman paha olo. Lopulta purskahdin itkuun ja annoin sen koko pettymyksen tunnevyöryn tulla sellaisenaan ulos. Jälkeenpäin jäin miettimään tuota kokonaisuutta ja reagointitapaani, sillä aivan liian usein tosiaan reagoin asioihin täysin päinvastaisella tunteella kuin, mitä sisimmässäni tunnen.

Suojaankin itseäni todella herkästi suojakuoren avulla. Nuorempana tein sitä vielä enemmän enkä näyttänyt juuri kenellekään herkkää sisintäni. Kun teki mieli itkeä, ajattelin, että minähän en itke tai suorastaan uhkuin päättäväisyyttä siitä, että minua ei kukaan pysty satuttamaan. Suojakuori on ikään kuin rooli, johon tietynlaisissa uhkaavissa tilanteissa sujahdat. Varsinkin ne tilanteet, joissa tunnet epämiellyttäviä tuntemuksia kuten epävarmuutta, kipua, pelkoa tai sisimmän vahingoittuvuutta, voi kuoreen hyppääminen olla se tuttu ja turvallinen opittu tapa. Tuo kuori nimittäin auttaa minua selviämään tilanteesta muka näennäisesti helpommalla, sillä hyppään rooliin ja tällöin tukahdutan ne todelliset tunteeni. Suojakuori on kuitenkin useimmiten meitä rajoittava ja negatiivinen asia, sillä se tukahduttaa ne aidot tunteet, joita tapahtunut nostaa pintaan. Jos tuota taas tekee jatkuvasti saattaa se pidemmällä tähtäimellä aiheuttaa sen, että kadottaa yhteyden itseensä sekä sisimpäänsä.

Koska harrastan nykyään tiedostavaa ajattelua ja olen herkkä reaktioideni sekä tunteideni suhteen, otin tuon esiin tulleen suojakuoren jälleen kerran käsittelyyn. Jäin miettimään, että miksi taas suojauduin vihalla ja kylmyydellä vaikka se todellinen tunteeni oli pettymys, suru ja paha mieli? Minun ei ole mitään järkeä paeta sitä, että tunnen kipua jos sattuu. Tuo tapa on nimittäin kuormittava ja nimenomaan sellainen, jonka avulla tiedostamattanikin kerään sisimpääni huonoa pyrkimällä ajattelemaan päinvastoin kuin aidosti tunnen. En oikeastaan ole edes täysin varma mistä tuo tapani toimia on oikein lähtöisin, sillä olen toiminut kyseisellä tavalla niin kauan kuin muistan. Liittyykö se jollain tavalla siihen, että olen se kaikesta selviävä ja pärjäävä ihminen, jolle heikkouden myöntäminen on toisinaan niin vaikeaa? Se saattaa juontaa juuriaan myös emotionaalisen estyneisyyden tunnelukostani, joka nimenomaan kohdallani näkyy niin, etten pysty läheskään aina olemaan tunteideni kanssa sataprosenttisen vapaa. Suojamuurin käyttö voi olla myös sitä, että yksinkertaisesti pelkää liikaa ikäviä tunteita. Se, että sattuu, kun harvoin on kovin mieluisa tunne tuntea.

Veikkaan etten ole ainut, joka hyppää toisinaan suojakuoreen suojellakseen itseään. Tuo kuori on kuitenkin kaikkea muuta kuin suojeleva, sillä se tukahduttaa ja aiheuttaa hallaa meissä. Muistan olleeni nuorempana jopa siinä pisteessä, etten ollut itkenyt kuukausiin ja mikään ei enää itkettänytkään – olin ikään kuin tunnemaailmaltani tukehdutettu. Tuohon aikaan olin niin kova ja kylmä, että nyt asiaa miettiessäni tulen ainoastaan todella surulliseksi. Todellisuudessa minun oli kuitenkin vaan niin paha olla, että pyrin peittoamaan sen kaiken huonovointisuuden kylmyyden ja kovuuden taakse. Olin kuin verhottu suojapanssarilla, jonka varjossa elin koska en halunnut tuntea pettymyksiä, kipua tai tulla satutetuksi. Kuitenkin se olotila oli vaan nimenomaan noita edellä mainitsemiani – kaukana helposta tai hyvästä.

Onneksi ikävuodet ja henkinen kasvu ovat vapauttaneet minua tunnemaailmani suhteen, vaikka silti edelleen tulee eteen näitä hetkiä, jotka nostavat pintaan vanhat käyttäytymismallit. Veikkaan etten oikein koskaan täysin vapaudu tuosta panssarin käytöstä, sillä se on niin iskostettuna minuun. Kuitenkin tärkeintä on se, että tunnistaa itsestään ne hallaa tekevät käyttäytymismallit ja puuttuu niihin. Se, että vastustan luontaisia tunteitani, on paljon rankempaa kuin, että antaisin niiden vaan tulla ulos. Jälleen kerran nimittäin huomasin, että vasta itkiessäni ja vapauttaessani ne aidot tunteet, jotka pyrin piilottamaan koin oloni huomattavasti paremmaksi.

Itse asiassa vasta siinä kohtaa koko asia muuttui vähäpätöiseksi ja osasin katsoa sitä myös sen toisen ihmisen kannalta sekä samalla asetuin ikään kuin tilanteen yläpuolelle. En toivo hänelle pahaa ja jos kohtaamme, en kosta negatiivista negatiivisuudella. Tämän päätöksen tekeminen sai minut tuntemaan oloni huomattavasti helpommaksi. Kuin taakka olisi otettu harteiltani.

Heräsikö teillä ajatuksia asian suhteen tai koetteko suojakuoren käytön ylipäänsä tutuksi? Millaisissa tilanteissa teidän kohdallanne suojakuori on se luontainen tapa puolustautua?

Kuvat: Iines / Edit: minä