Eroperheen lapsi = epäonnistuja ihmissuhteissa?

Olen kolmekymmentä ja enemmän tai vähemmän epäonnistunut ihmissuhteissani. Vaikka en haluakaan ajatella ihmissuhteita epäonnistumisten kautta, väkisinkin aina eroon päätynyt suhde tuntuu enemmän tai vähemmän epäonnistumiselta. Jotain meni pieleen, sillä rakkaussuhde päätyi eroon. Koska koen, että omassa elämässäni miessuhteet eivät ole oikein koskaan onnistuneet kuten aikanaan suunnittelin, on mielessä väkisinkin käynyt aina toisinaan se, että onko itsessä jotain vikaa? Vaikuttaako perhetaustani tapaani luoda ihmissuhteita ja esimerkiksi kohdata miehiä?

Olen tosiaan avioeroperheestä enkä ole koskaan saanut ns. normaalia parisuhteen mallia. Tämä on yksi niistä asioista, jota olen paljon prosessoinut ja läpi käynyt viimeisimmän identiteettikriisini aikana. Kuinka suurta roolia vanhempieni ero näyttelee omissa ihmissuhteissani ja olenko ”tuomittu” avioeroperheen lapsena epäonnistumaan omissakin suhteissani? Kun ei ole sitä oikeanlaista mallia, kuinka voi osata luoda tasapainoista ihmissuhdetta? On vaan luetut romanit, televisio, sosiaalinen media sekä muiden ihmisten tarinat, mutta ei niitä omakohtaisia arjen esimerkkejä. Toisaalta taas, kyllä tiedän monia eroon päätyneitä ihmissuhteita vaikka lähtökohdat olisivat olleetkin kuinka kunnossa.

Vanhempien avioero on kuitenkin asia jota ei voi muuttaa eikä siihen lapsena kykene vaikuttamaan. Ero ei ole koskaan lapsen vika ja onneksi sellaista taakkaa en ole koskaan harteillani kantanutkaan. Paljon olen kuitenkin ollut mukana erilaisissa tilanteissa ja mm. sovittelijan roolissa riidoissa. Olen nähnyt aika paljon ja nimenomaan asioita, joita lapsen ei kuuluisi nähdä. Nämä kaikki tapahtumat jäävät alitajuntaan ja vasta näin vanhemmalla iällä olen oivaltanut sen, kuinka kaikki tuo koettu vaikuttaa minussa edelleen. Tajusin itse asiassa eroni jälkeen kuinka paljon kykenin samaistumaan oman suhteeni tilanteissa vanhempieni suhteen tilanteisiin. Kuinka paljon yhtäläisyyksiä löysin ja miten monta kertaa käyttäydyin itse kuten vanhempani. Nimenomaan tilanteet, joissa aina nuorempana ajattelin, että itse kyllä toimisin toisin – toiminkin aivan kuin vanhempani toimivat.

Tuossa siis yksi painava syy sille, miksi elämän erilaiset kriisit tulisi käsitellä, myös ne kaikista hiljaisimmatkin. Itselleni nimittäin vanhempieni ero oli suorastaan helpotus enkä kokenut sitä mitenkään ahdistavana. En varmaan koskaan käsitellyt sitä sen enempää ja vasta näin vanhemmiten olen pysähtynyt miettimään onkohan suhteessani miehiin jotain erikoista, sillä niissä toistuu niin usein sama kaava – eikä tämä kaava ole ainakaan sellainen avain lopun elämän parisuhteeseen. Voi olla, että olen jonkun mielestä liian ankara itselleni mutta kyse ei ole siitä. On eri ruoskia itseään tai katkeroitua kuin pohtia ja ajatella omaa käyttäytymistään. Jos nimittäin emme koskaan pysähdy sen äärelle tai mieti kerta toisensa jälkeen toistuvia maneereja ihmissuhteissamme, emme koskaan voi muuttaa toimintamallejamme.

Uskon, että tunnelukkomme vaikuttavat pitkälti siihen millaisiin ihmissuhteisiin ajaudumme ja millaisista ihmisistä viehätymme. Siksi olisikin tärkeää, että käsittelisimme lukkojamme ja avaisimme niitä. Toki on olemassa luontaisia mieltymyksiä ja sekin on täysin hyväksyttävää. Kuitenkin se jos kerta toisensa jälkeen ajautuu suhteeseen joka ei kuitenkaan koskaan pysty antamaan itselle sitä, mitä eniten ihmissuhteelta janoaa on mielestäni merkki siitä, että sitä alitajuisesti hakeutuu vääränlaisten ihmisten lähelle. Se voi olla, että näissä ihmisissä on nimenomaan jotain tuttua ja turvallista, joka viittaa sinne lapsuuteen mutta joka ei kuitenkaan koskaan tule viemään meitä sellaiseen tilaan, jossa saisimme kaikki tarpeemme tyydytettyä.

Uskonkin täysin siihen, että vanhempien avioero voi vaikuttaa vaikka viisikymppisenkin elämään tiedostamattomien tunnelukkojen kautta. Tunnelukot eivät ole sidoksissa ikään ja jos niitä ei koskaan löydä tai avaa, kulkevat ne aivan varmasti matkassa koko elämän ajan. Itse olen tällä hetkellä tilanteessa, jossa tiedostan paremmin tunnelukkoni ja sitä kautta myös niiden vaikutukset ihmissuhteisiini. En kuitenkaan osaa vielä täysin käsitellä lukkojani eli nimenomaan ihmissuhteiden saralla välttää niitä vääriä tapoja toimia. Sen lisäksi – kuten olen muutamaan otteeseen maininnutkin – olen nykyään hieman sitoutumiskammoinen. Vaikka samaan aikaan haluankin löytää tasapainoisen ja kestävän ihmissuhteen, tietyllä tapaa pelkään asettua ja sanaa parisuhde. En tiedä kumpuaako tuollainen pelko nimenomaan omasta historiasta – niistä minun epäonnistumisista sekä vanhempien epäonnistumisesta? Parisuhteeseen liittyy alitajunnassani aivan liian monta kertaa sana epäonnistuminen.

Välillä tosiaan tuntuu, että avioeroperheen lapsena on huonommat lähtökohdat tasapainoisen ja kestävän parisuhteen luomiseen. Vaikka tavallaan uskon, että jokainen ihminen voi itse tehdä elämästään sellaista kuin haluaa ja täten myös onnistua, on pakko sanoa, että ainakin meidän perheen lasten kohdalla tuntuu, että ihmissuhteet ovat jotenkin aina olleet aivan käsittämättömän vaikeita. Kun joku toinen löytää tuosta noin ihmisen ja asettuu – meillä mennään aina tietenkin vaikeimman kautta. Uskon vahvasti, että taustat vaikuttavat vaikka toisaalta myöskin työskentelyllä itsensä kanssa on mahdollista eheytyä ja korjata itseään myös tälläkin saraa. En tiedä voisiko tässäkin yhteydessä puhua siitä, että jos jotain haluaa riittävän paljon, siinä myös onnistuu.

Miten te muut eroperheen lapset, koetteko, että vanhempien avioero on vaikuttanut elämäänne ja etenkin ihmissuhteisiinne? Onko muilla samankaltaisia kokemuksia ja tuntemuksia kuin itselläni?

 

Kuvat: Taru / Edit: minä

Kommentit (11)
  1. Kirjoitat todella hyvin, olet selvästi pohtinut näitä asioita paljon. Itsekin olen eroperheen lapsi ja vanhempieni kariutunut liitto on vaikuttanut minuun voimakkaasti. Parin riitaisan ja tuskaisen, eroon päättyneen parisuhteen jälkeen aloin tutkiskella taustani vaikutusta itseeni ja suhteisiini ja ymmärsin, että lapsuudenkotini kireä, ahdistunut ja riitaisa ilmapiiri oli alitajuisesti saanut minut hakeutumaan vastaaviin asetelmiin myös omissa parisuhteissani. En ole kotona oppinut tervettä ja rakentavaa tapaa kommunikoida ja ilmaista tunteitani, vaan olen aikuisena joutunut opettelemaan sen kantapään kautta, ja uudessa parisuhteessani opettelen sitä yhä.

    Myös isäsuhteella on naisen itsetuntoon ja miessuhteisiin valtava vaikutus, ja olen useasti kokenut myös jätetyksi tulemisen heijastuksena siitä, että koen isäni hylänneen minut emotionaalisesti – hän on kyllä ollut läsnä elämässäni, mutta en kasvaessani kokenut saavani häneltä hyväksyntää ja kannustusta, vaan hänen tapansa suhtautua minuun on ollut varsin kielteinen, arvosteleva ja ankara.

    Kuten kommentoin toiseen postaukseesi, olin edellisen eroni jälkeen monta vuotta sinkkuna. Koska parisuhdeasiat tuntuivat minulle olevan niin paljon vaikeampia kuin monelle muulle, ajattelin pitkään että minut on varmaan tuomittu loppuelämäkseni epäonnistumaan ihmissuhteissa. Nyt olen kuitenkin tuoreessa avoliitossa. Minulla on suhteessani rakastettu ja hyväksytty olo, ja kommunikaatio kumppanini kanssa toimii. Suhteen syventyessä menneisyyden kuonaa on välillä noussut pintaan, mutta pyrimme poikaystäväni kanssa avoimesti keskustelemaan haastavista asioista. Tulevaisuudesta ei tietenkään koskaan tiedä varmaksi, mutta ainakin nyt minulla on hyvä ja luottavainen olo suhteessamme, ja pystyn näkemään meille yhteisen tulevaisuuden.

    Pointtini on siis, että toivoa ei kannata menettää! Sinua ei ole tuomittu epäonnistumaan suhteissasi, vaan ihan varmasti löydät elämääsi vielä hyvän parisuhteen. Joillekin meistä annetaan haastavampi polku rakkausasioissa, ja täyttymyksen löytäminen vie aikaa. Vaikeat ihmissuhdekokemukset ovat raskaita, mutta toisaalta ne pakottavat tutustumaan itseensä ja omiin kipukohtiinsa syvällisesti ja antavat laajempaa perspektiiviä elämään ja ihmisyyteen. Näin koen ainakin itse 🙂 ”The wound is the place where the Light enters you” – Rumi <3

  2. Itse olen eronneiden vanhempien lapsi. Tosin vanhempani osasivat hoitaa eron hyvin joka ei aina ole itsestään selvää. Me lapset ( veljeni ja minä ) emme koskaan kuulleet vanhempiemme moittivan tai muutoin väheksyvän toisiaan. Sekä veljeni että minä olemme olleet jo vuosikymmeniä kestävissä parisuhteissa. Eli ei vanhempien ero välttämättä aiheuta vaikeuksia lasten parisuhteissa. Toki pitää muistaa, että on minullakin omat ongelmani tässä suhteessa ollut, enkä edelleenkään voi vannoa ettemme koskaan eroaisi, vakka yhteistä taivalta on jo 32 vuotta takana. Elämässä tulee kaikenlaista eteen ja tietysti on hyvä havainnoida omaa tekemistää ja myös huomata. että ehkä aina ei itsekään ole se maailman helpoin ihminen. Koskaan ei voi tietää missä iässä ”se oikea” tulee vastaan. Niin voi käydä hyvin nuorena, mutta myös vanhemalla iällä. Asiasta ei kannata ottaa paineita. Mutta kuitenkin mielestäni kannatta ”tarkkailla” itseään ettei ”rakasta” toista hengiltä. Pitää antaa rittävästi myös omaa tilaa puolin ja toisin.

    Minusta on hyvä, että olet huomannut toistavasi vanhmepiesi käytösmallia. Näin Sinulla on mahdollisuus myös pyrkiä tekemään asioita toisin.

    Älä kasaa turhia paineita parisuhteelle. Ei omien vanhempien ero tarkoita sitä, että ei koskaan voisi löytää pitkaa toimivaa parisuhdetta. Aikaa Sinulla on vielä vaikka kuinka paljon. Asiat tapahtuu ajallan.

    Rauhallista joulun aikaa sinulle.

    1. Veikkaan, että nimenomaan merkitsevää on se erotapa ja tyyli. Mitä tapahtuu ennen eroa sekä eron jälkeen. Meidän perheessä asiat eivät ole menneet ihan noin kauniisti vaan vanhempani tekivät eroa koko lapsuuteni – niin kauan kuin muistan. Siksi sieltä varmasti jäänytkin vääristynyt parisuhteen malli minulle ja siskolleni.

      Ja toki vaikeuksia tulee jokaisessa suhteessa, on eroperheesta tai ei. Hyviä neuvoja ylipäänsä, kiitos ajatustesi jakamisesta. Enkä tarkoittanut tällä tekstilläni sitä, että olisi hirveät paineet asiasta mutta kunhan pohdiskelin ja jaoin viime aikaisia ajatuksiani. Toki nämä ajatukset ovat kulkeneet matkallani jo vuosia sillä olen niin monta kertaa mietiskellyt millainen vaikutus kaikella tapahtuneella on. Mutta toisaalta tulevaisuus on aina olemassa ja nimenomaan se vaihtoehto olla toistamatta aikaisempia virheitään. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *