Onko haavojaan hyvä avata?

Siitä puhutaan paljon, että asiat tulisi käsitellä – ne kaikista vaikeimmatkin. Olen itsekin paljon tuota toistanut teksteissäni mutta totuushan on se, että kipeitä asioita on käytännön tasolla monesti vaikea käsitellä. On helpompaa päättää että nyt tapahtuu muutos ja käsittelen, kun sitten ihan oikeasti käsitellä. Itse ainakin myönnän rehellisesti, että kannan edelleen sisälläni taakkoja, jotka painavat koska vaikka olen ajatellut käsitelleeni niitä – en todellisuudessa ole sitä tehnyt. Toki askel eteenpäin on jo ihan sekin että myöntää itselleen haavojen olemassa olon ja sen, että tämän kyseisen asian suhteen olisi jotain tehtävä mutta monesti ihmisellä itsellään ei ehkä edes riitä keinoja, ymmärrystä tai resursseja omien haavojensa paranteluun.

Vaikeat elämäntapahtumat jotka ovat menneisyydessä jättäneet meihin jälkensä, eivät välttämättä heijastu elämäämme saman tien. Minä ainakin olen tehnyt muutamaankin otteeseen sen huomion, että vaikeat asiat saattavat nousta pintaan vasta myöhemmin. Usein kriisitilanteessa sitä vaan pyrkii selviytymään ja kun tuosta hetkestä pääsee edes jollain tasolla jaloilleen, haluaa sitä olla jonkun aikaa kevyellä mielellä ja kaiken huonon pyyhkiikin pois mielestään – hukutetaan paha olo kiireeseen, juhlimiseen, työntekoon tai vaikka ylensyömiseen. Usein puhutaan myös siitä, ettei ole aikaa surra tai kokea negatiivisia tunteita siinä kohtaa, kun se tilanne olisi aidosti päällä. Näin taas kun toimii, saattaa kulua jonkin aikaa kunnes mieli alkaa oireilemaan. Kaikki se tapahtunut, jonka olemme syrjäyttäneet mielestämme, nouseekin yhtäkkiä uudelleen pintaan ja saattaa ilmetä esimerkiksi masennuksen tai paniikkihäiriöiden kautta.

Olen oikeastaan koko elämäni vältellyt ensimmäisen kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtuneiden asioiden käsittelyä. Pitkään ajattelin, että olen kaiken sen kanssa aivan sujut enkä minä ole moksiskaan esimerkiksi vanhempieni avioeroon liittyvistä asioista tai siitä, että olen elänyt nuoruuteni hengellisen yhteisön piirissä, jossa omaa tahtoani on tietyllä tapaa tukahdutettu. Onkin jännä kuinka siinä kohtaa, kun aloitin viimeisimmän eroni käsittelemisen, nousikin pintaan yhtäkkiä vuosienkin takaisia pahanolon tunteita ja kaikki tuo tuli muuten jossain kohtaa alitajuntaani aikamoisella rytinällä. Yhtäkkiä yhdistelinkin asioita toisiinsa ja ymmärsin selkeästi sen, että itse asiassa kaikki tuo kahdenkymmenen ensimmäisen vuoteni aikana tapahtunut onkin vaikuttanut minuun aivan tajuttoman paljon! Kannan sisälläni asioita, joita en ole ehkä uskaltanut kohdata siinä mielessä, että myöntäisin niiden vaikuttavan minussa edelleen. On tuntunut huomattavasti helpommalle jättää haavat taakse kuin nostaa ne tiskiin sillä onhan se paljon helpompaa pitää katse tulevassa kuin kurkkia peräpeiliin.

Olenkin ehdottomasti sitä mieltä, että jos meillä on haavoja joiden syitä emme ymmärrä tai joiden aiheuttajalle emme ole antaneet anteeksi – me emme pääse syvällä sisimmässämme eteenpäin. Vaikka voit painaa ne hetkellisesti pois mielestäsi, tulevat nuo silti kummittelemaan siellä aina. Tämän vuoksi on niin tärkeää, että asiat nostetaan pöydälle ja niitä käydään läpi vaikka sitten ulkopuolisen avun turvin. Itse ainakin koen, että vaikka olenkin suhteellisen viisas näissä ihmissuhdekuvioissa ja osaan esimerkiksi lukea ihmisiä sekä itseänikin – en osaa selittää kaikkea tapahtunutta enkä ole sisimmässäni antanut anteeksi kaikille ihmisille, jotka ovat minua elämäni varrella satuttaneet. Minullakin on asioita, joihin en löydä syitä vaikka kuinka koetan etsiä, enkä ole myöskään hyväksynyt tietynlaisia vääryydentunteita joita olen joutunut kokemaan. Ihmisen ymmärrys on rajallinen ja varsinkin jos kyse on omasta elämästä, siihen usein liittyy niitä henkilökohtaisia tunteita jotka taas vaikuttavat siihen miltä kantilta pystymme asioita katsomaan. Ei ole tuulesta temmattua, että jopa terapeutitkin tarvitsevat terapeuttia oman elämänsä ongelmien käsittelyyn. Useamman ihmisen on hyvin hankalaa tehdä omaa henkistä parannusprosessia itsensä kanssa, vaan siihen useimmiten kaivataan jonkinlaista ulkopuolista apua.

Vaikka haavat ovat syviä ja niiden avaaminen sattuu todella paljon, haluan siihen silti jokaista kannustaa – nyt tai ei koskaan. Haavojaan kannattaa avata niin kauan kunnes niiden suhteen saa rauhan. En tiedä löytyykö kaikelle elämässä aina edes syitä ja monet kipeät asiat, jotka johtuvat toisista ihmisistä ovat tavallaan noiden muiden ihmisten ongelmien seurausta. Eli he ovat ongelmiensa vuoksi aiheuttaneet meille pahaa oloa, jota emme voi periaatteessa ymmärtää tai hyväksyä. Kuitenkin se, että pystyy antamaan anteeksi väärin tehneelle ihmiselle, vaatii työstämistä ja prosessointia. Joskus me vaan satumme olemaan uhreina tilanteessa, johon emme ole ehkä syyllisiä mutta ihminen purkaa omaa pahoinvointiaan meihin. Itse koen, että nimenomaan vaikeinta on hyväksyä jos joku toinen ihminen on satuttanut minua vaikka käytöksellään tai sillä, miten on minua kohdellut. Koska kohtelusta on seurannut minulle kärsimystä, sitä on hyvin hankala hyväksyä saatikka käsitellä. Koen jollain tavalla noissa tilanteissa jopa oikeutusta vihaan vaikka ihan oikeasti tuollainen tunne ei ole kuin taakka itselleni. Todellisuudessa kaiken takana on kuitenkin haava – syvä haava joka on parantamatta ja ehkä kokonaan käsittelemättä.

Kun haava on auki sehän sattuu mutta siinä kohtaa, kun se puhdistetaan ja ommellaan kiinni kipu helpottaa. Paranemisprosessin jälkeen jäljelle jää ehkä mahdollisesti arpi joka todennäköisesti katoaa joskus kokonaan – tai sitten kannat tuota arpea kehossasi merkkinä lopun elämää. Tuossa kohtaa se on kuitenkin enää muisto tapahtuneesta mutta ei hallitse elämääsi enää nykyhetkessä. Optimistisinta tässä on ehkä se, että jokainen haava tulee parantumaan jos olemme valmiita sitä hoitamaan.

Heräsikö teillä ajatuksia aiheesta? 

Ihanaa keskiviikkoa!

 

Kuvat: Taru / edit: minä

Kommentit (2)
  1. Kohti onnea
    3.2.2018, 11:24

    ”Tuossa kohtaa se on kuitenkin enää muisto tapahtuneesta mutta ei hallitse elämääsi enää nykyhetkessä.”

    Tuolla tavalla näen myös sen, miten vanhoista kivuliaista asioista voi päästä yli. En usko siihen, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Meillä kaikilla, kun on mieli, jonka haavoja ja arpia ei ulkopuolinen näe ja joita emme aina itsekään näe. Kivuliaista asioista ihminen voi vain oppia, parhaimmassa tapauksessa sen, mitkä asiat ovat itselle niitä sopivia ja onnea tuovia.

    Ylipäätään olisi hyvä, jos kaikki ihmiset oppisivat tuntemaan paremmin traumojen ja traumatisaation vaikutusta yksilöön. Se mahdollistaisi toisten ihmisten paremman kunnioituksen ja sen, että kukin ihminen voisi itse auttaa ja hoitaa itseään mahdollisimman hyvin. Täydellisiä terapeutteja kun ei ole.

    1. Todella hyvin sanottu ja kiteytetty!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *