Siitä täydellisyyden tavoittelusta

Minulla on oikeastaan aina ollut ristiriitainen suhtautuminen täydellisyyteen ja sen tavoitteluun. Joissain asioissa nimittäin olen todella vaativa itseäni kohtaan kun taas toisissa jutuissa hyvinkin lepsu. En myöskään ole yhtään suorittaja tyyppinen ihminen mutta silti saatan hioa vaikka jotain kuvia tai blogitekstiä aivan tuhottoman kauan – muokata kaikki postauksen kuvat uudestaan jos joku pieni juttu kuvissa alkaakin häiritsemään. En siis suorita mutta tavallaan kuitenkin vaadin joissain jutuissa itseltäni vähän liikaa ja tällaisia asioita ovat nimenomaan ne, joissa näkyy suoraan se oma kädenjälki. Välillä mietin, että voisin oikeasti suhtautua näihinkin juttuihin rennommin, sillä tuskin teistä kukaan siellä näkee kuvissani niitä mahdollisia silmään pistäviä negatiivisia seikkoja, jotka itse näen.

Vaikka haluankin pyrkiä siihen etten vaatisi liikaa koska sen seurauksena alan stressaamaan, on tuota välillä vaikea estää. Etenkin jos kyse on niistä asioista joita rakastaa tehdä, muuttuu tekeminen liian helposti suorittamiseksi jos alkaakin olemaan itseään kohtaa liian vaativa. Ei sillä, kyllä tavoitteita saa ja pitääkin olla mutta tiedättekö – mukavastakin jutusta lähtee äkkiä mielenkiinto jos teemme siitä suorittamista. Välillä mietin, että on aika häilyvä raja, tekeekö asioita nimenomaan hyvällä fiiliksellä ja luovasti kuin melkeinpä huomaamattaan suorittaen. Suorituskeskeisyys on kuitenkin läsnä lähestulkoon joka paikassa, oli työ mikä tahansa. Tavoitteet ovat korkealla ja niihin on päästävä jotta on mahdollista edetä urallaan tai ylipäänsä suoriutua tekemästään työstä. Ihmiset vaativat niin monissa asioissa sitä täydellistä lopputulosta ja hyvä koetaan ainoastaan hyvänä. Välillä se hyvä kuitenkin riittää eikä aikaa oikeasti olisi pakko käyttää pilkun viilaamiseen, sillä joskus se epätäydellinen saattaakin olla nimenomaan se täydellinen lopputulos.

Täydellisyys on mielestäni jonkinlainen illuusio, sillä jokaisella meistä on oma näkemys siitä, mitä on täydellisyys. Se mikä näyttää minun silmääni täydelliseltä, saattaa olla mielestäsi aivan jotain muuta. Loppupeleissä se, että tavoittelee täydellisyyttä, on olemassa olemattoman tavoittelemista ja tuota tavoitellessa joutuu aivan varmasti pettymään. Välillä olen muuten havahtunut myös siihen, että olen jollain salakavalalla tavalla alkanut tavoittelemaan henkisesti täydellistä minää. Tämä projekti itsensä kanssa ja omaan sisimpään sukeltaminen nostavat valehtelematta toisinaan pintaan sen tunteen, että haluaisin tavoitella sitä täydellistä olemusta – kaikin puolin niin fiksua ja filmaattista Juttaa. Totuushan on kuitenkin se, etten tule koskaan olemaan täydellinen ihminen. Minun ei tule pyrkiä pois kaikesta negatiivisesta minussa, vaan saan olla myös huono sekä epätäydellinen ihminen. Mielestäni nimenomaan henkistä kasvua ja kehitystä on sekin, että oppii hyväksymään ja olemaan itseään kohtaan suvaitsevainen. Kaikki mokailevat ja se on täysin luonnollista. Itse asiassa ihminen joka ei koskaan tee virheitä on mielestäni jopa epätäydellinen.

Jokaisen meistä kannattaakin unohtaa sen jonkun tavoittelu, jota ei ole edes olemassa jonka sijaan alkaa elämään elämäänsä sekä tekemään asioita. Rimaa on lupa oikeasti välillä laskea jopa nolottavan alas, jonka myötä saatat huomata kuinka paljon nautinnollisempaa elämä tuolla tapaa on. Kirjoitin tämän postauksen tosiaan muistutukseksi myös itselleni, sillä täydelliset kuvat, tekstit, sosiaalinen media ja minä ovat viime aikoina jotenkin muistutelleet itsestään minulle vähän turhankin usein.

Oikein rentouttavaa ja epätäydellistä sunnuntaita jokaiselle! 

 

Kuvat: Taru / edit: minä

Kommentit (2)
  1. Hyviä mietteitä jälleen kerran ja kivat sävyt kuvissa 🙂

    1. Kiitos Niina. 🙂 <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *