Mitä jos ei löydä omaa paikkaansa?

Minut on vallannut viime aikoina yhä useammin ja useammin tunne siitä, etten oikein tiedä paikkaani. Tai vaikka tavallaan tiedän kyllä, että teen nyt minua miellyttäviä ja onnelliseksi tekeviä asioita, niin silti mielen valtaa välillä ajatus siitä kuinka nopeasti aika kuluu. Haluaisi niin kovasti elää kuin viimeistä päivää ja vaikka niin olen pitkälti tehnytkin, niin silti jossain syvällä pelottaa että aika loppuu kesken. Minulla onkin todella suuria ristiriitoja näiden asioiden suhteen, sillä tavallaan pelkään pysähtymistä ja sitä, että joudun kasvamaan aikuiseksi mutta samaan aikaan en haluaisi seilata loputtomiin avomerellä ilman päämääriä.

Olen aina ihaillut ihmisiä jotka tietävät paikkansa. Heillä on selvät sävelet sen suhteen mitä he elämältään haluavat ja siksi suunnistavat sitä kohden. Itse olen aina ollut juurikin tuollainen purjehtija, joka menee milloin myötä tai vastatuuleen ilman mitään selkeää näköpiirissä olevaa rantaa. Tiedän, että tämä elämäntyyli on ollut oma valintani mutta välillä mietin, miksi minusta on kasvanut tällainen? Miksi en tiedä tai voi missään kohtaa tuntea, että nyt olen perillä? Johtuuko tämä siitä, ettei lapsuuteni ole ollut yhteen paikkaan juurtunutta? Toisinaan se tuntuu todella pahaltakin tuntea sellaisia väliinputoajan tunteita ihmisten rinnalla, jotka tietävät paikkansa. Kun taas sitten toisaalta en haluaisi vaihtaa tilannettani mihinkään rutinoituneeseen tai jumittuneeseen elämään. Tavallaan nautin siitä ettei ole rajoja, sääntöjä tai mitään minua sitovaa mutta samaan aikaan kaipaan jotain niiden tuomaa turvallisuutta. Kuulostaa todella ristiriitaiselta eikö?

Välillä olen miettinyt, onko se oikeasti niin, että jokainen löytää jossain kohtaa sen paikkansa vai voiko olla, että osa ihmisistä seilaa läpi elämänsä? Tai kumpi tapa ylipäänsä on se oikea? Onko pakko löytää paikkaansa vai voiko vaan elää elämäänsä hetkessä? Välillä olen jopa miettinyt, että toivoisin jonkun ihanan miehen tulevan ja noukkivan minut matkaansa. Tiedättekö – vievän sellaiseen turvasatamaan ja näyttävän missä on se oikea paikka ja suunta. Tiedostan kuitenkin tuon ajattelutavan sellaiseksi, jota en voi, enkä loppupeleissä edes halua todentaa. Haluan itse määritellä itseni ja elämäni mutta välillä tuntuu, että olisi helpompaa jos joku toinen tekisi päätöksiä puolestani ja ikään kuin ohjaisi. Uskon, että moni ihminen onkin parisuhteessa juuri siksi, että kaipaa elämäänsä sitä tukea ja turvaa, joka auttaa kaikessa hankalassa. Antaa ehkä kumppaninsa määritellä miten ja missä eletään mutta tyytyy siihen koska se tuntuu turvallisemmalta. Joskus itsekseen asioiden päättäminen ja valitseminen saattaa nimittäin olla hemmetin hankalaa.

Parikymppisenä sitä ajatteli ettei ole mihinkään kiire ja hupsista niinhän ne vuodet vaan menivätkin – eläen. Pakko kyllä sanoa, että elänyt olen ja täysilläkin mutta samaan aikaan ehkä aika paljon tehnyt tiedostaen sellaista päämäärien siirtämistä. En tiedä onko se osittain myös luonteessani, joka on luova ja tietyissä määrin aika taiteellinenkin vai johtuuko tuo täysin lapsuudestani ja siitä irrallisuudesta, jonka paikkakunnalta toiselle muuttaminen aikaan sai? Näitä voi vaan kysellä mutta tärkeintä lienee, että elää. Elää elämäänsä tavalla joka tuntuu hyvältä ja opettelee löytämään onnellisuuden itsensä eikä muiden ihmisten kautta.

Kokeeko kukaan muu koskaan irrallisuuden tunteita tai sitä, ettei löydä paikkaansa?

Kuvat: Iines / edit:minä

Kommentit (12)
  1. Ihanat asukuvat!

  2. Read Zorba the Greek by Nikos Kazantzakis. I mean REALLY read it.

    1. Thank you! I should and I will. I just Google the book and found it. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *