Mitä jos ei löydä omaa paikkaansa?

Minut on vallannut viime aikoina yhä useammin ja useammin tunne siitä, etten oikein tiedä paikkaani. Tai vaikka tavallaan tiedän kyllä, että teen nyt minua miellyttäviä ja onnelliseksi tekeviä asioita, niin silti mielen valtaa välillä ajatus siitä kuinka nopeasti aika kuluu. Haluaisi niin kovasti elää kuin viimeistä päivää ja vaikka niin olen pitkälti tehnytkin, niin silti jossain syvällä pelottaa että aika loppuu kesken. Minulla onkin todella suuria ristiriitoja näiden asioiden suhteen, sillä tavallaan pelkään pysähtymistä ja sitä, että joudun kasvamaan aikuiseksi mutta samaan aikaan en haluaisi seilata loputtomiin avomerellä ilman päämääriä.

Olen aina ihaillut ihmisiä jotka tietävät paikkansa. Heillä on selvät sävelet sen suhteen mitä he elämältään haluavat ja siksi suunnistavat sitä kohden. Itse olen aina ollut juurikin tuollainen purjehtija, joka menee milloin myötä tai vastatuuleen ilman mitään selkeää näköpiirissä olevaa rantaa. Tiedän, että tämä elämäntyyli on ollut oma valintani mutta välillä mietin, miksi minusta on kasvanut tällainen? Miksi en tiedä tai voi missään kohtaa tuntea, että nyt olen perillä? Johtuuko tämä siitä, ettei lapsuuteni ole ollut yhteen paikkaan juurtunutta? Toisinaan se tuntuu todella pahaltakin tuntea sellaisia väliinputoajan tunteita ihmisten rinnalla, jotka tietävät paikkansa. Kun taas sitten toisaalta en haluaisi vaihtaa tilannettani mihinkään rutinoituneeseen tai jumittuneeseen elämään. Tavallaan nautin siitä ettei ole rajoja, sääntöjä tai mitään minua sitovaa mutta samaan aikaan kaipaan jotain niiden tuomaa turvallisuutta. Kuulostaa todella ristiriitaiselta eikö?

Välillä olen miettinyt, onko se oikeasti niin, että jokainen löytää jossain kohtaa sen paikkansa vai voiko olla, että osa ihmisistä seilaa läpi elämänsä? Tai kumpi tapa ylipäänsä on se oikea? Onko pakko löytää paikkaansa vai voiko vaan elää elämäänsä hetkessä? Välillä olen jopa miettinyt, että toivoisin jonkun ihanan miehen tulevan ja noukkivan minut matkaansa. Tiedättekö – vievän sellaiseen turvasatamaan ja näyttävän missä on se oikea paikka ja suunta. Tiedostan kuitenkin tuon ajattelutavan sellaiseksi, jota en voi, enkä loppupeleissä edes halua todentaa. Haluan itse määritellä itseni ja elämäni mutta välillä tuntuu, että olisi helpompaa jos joku toinen tekisi päätöksiä puolestani ja ikään kuin ohjaisi. Uskon, että moni ihminen onkin parisuhteessa juuri siksi, että kaipaa elämäänsä sitä tukea ja turvaa, joka auttaa kaikessa hankalassa. Antaa ehkä kumppaninsa määritellä miten ja missä eletään mutta tyytyy siihen koska se tuntuu turvallisemmalta. Joskus itsekseen asioiden päättäminen ja valitseminen saattaa nimittäin olla hemmetin hankalaa.

Parikymppisenä sitä ajatteli ettei ole mihinkään kiire ja hupsista niinhän ne vuodet vaan menivätkin – eläen. Pakko kyllä sanoa, että elänyt olen ja täysilläkin mutta samaan aikaan ehkä aika paljon tehnyt tiedostaen sellaista päämäärien siirtämistä. En tiedä onko se osittain myös luonteessani, joka on luova ja tietyissä määrin aika taiteellinenkin vai johtuuko tuo täysin lapsuudestani ja siitä irrallisuudesta, jonka paikkakunnalta toiselle muuttaminen aikaan sai? Näitä voi vaan kysellä mutta tärkeintä lienee, että elää. Elää elämäänsä tavalla joka tuntuu hyvältä ja opettelee löytämään onnellisuuden itsensä eikä muiden ihmisten kautta.

Kokeeko kukaan muu koskaan irrallisuuden tunteita tai sitä, ettei löydä paikkaansa?

Kuvat: Iines / edit:minä

On my way

12 vastausta artikkeliin “Mitä jos ei löydä omaa paikkaansa?”

  1. Et ole yksin. Koen aivan samaa fiilistä ja ollut itselläni jo pidemmän aikaa. Mulla tuo heijastuu lähinnä työelämään. Pitäisi mennä joko kouluun tai löytää uusi duuni josta sitten saada itselleen kunnon ura. Olen siis 27 vuotta. En edes tiedä mitä haluan ja mikä minua kiinnostaa?! Läheiset yrittää välillä potkia minua eteenpäin, mutta minä se vain seison ja juurrun paikallani. Välillä tulee olo että ”hei tää on vain elämää. Nauti hetkestä.” Sitten voi taas olla että ”Ei hitto, nyt on kiire saada oma ura johonkin suuntaan” Ajatukset heittelee positiivisesta negatiiviseen. Pelottaa uusi todella paljon, varmaan se minua jarrutteleekin, sekä pelko etten onnistu.
    Onneksi minulla on ihana avomies jonka kanssa ollut jo 11 vuotta joka tuntee ja tukee minua. Juuri sanoin toissapäivä hänelle, että välillä toivon jonkun tulevan luokseni joka sanoo ”Minulla on sinulle täydellinen työ joka sopii sinulle” :D Tuli mieleen kun puhuit tuosta miehestä joka vie sinut mukanaan. Tuntuu olevan aika monella tämä sama fiilis. Ainakin minun kaveripiirissä on muutama jotka painii samojen ”ongelmien” kanssa.
    Sit taas miettii että miksi tästä ”oma tie” ajatuksesta on tehty näin mediaseksikästä. Jokaisen pitäisi olla jotain ihmeellistä ja hienoa. Se tuo myös mukanaan paljon paineita ja ahdistusta. Silloin tajuan, että pitää ottaa pari askelta taakse päin.
    Uskon kuitenkin positiiviseen ja siihen, että meillä jokaisella on aikamme ja hetkemme.
    Kyllä sieltä vielä sinulle löytyy ”elämänsuunta” ja uskon, että minä jossain vaiheessa löydän tieni mitä haluan tehdä :)

    • Niin, itse mietin välillä sitä, että otanko elämän tietyllä tapaa liian rennosti koska en ole esimerkiksi miettinyt mitä tapahtuu siinä kohtaa, kun bloggaaminen ei enää joskus tunnukaan oikealta? Tai että onko minulla varasuunnitelmaa? Yrittäminen tuntuu tällä hetkellä oikeastaan ainoalta kiinnostavalta asialta, jonka tiimoilta olen paljon asioita miettinyt – josko sillä saraa löytäisi jotain sellaista jota lähtisi tavoittelemaan?

      Oi ihana tuo miehesi. <3 Vaikka yksin hyvin pärjääkin niin kuitenkin seurustelleena ihmisenä tiedä kuinka paljon tietyllä tavalla turvallisempaa on kun rinnalla on toinen ihminen tukemassa – on se ihan oma juttunsa. Mutta noinhan se menee, kaikki aikanaan vaikka välillä sitä vaan jotenkin pysähtyy miettimään sitä kuinka nopeasti aika menee ja pitäisi olla sitä tai tätä. En itse koe olevani enää kovin nuori jonka vuoksi välillä mietinkin, että pitäisikö tässä nyt jotenkin toimia? Varmaan nimenomaan se yhteiskunta joka näitä aatoksia päähän syytää. Mutta kuten sanoit ihanasti, eiköhän ne oikeat polut meillekin löydy. Tärkeintä on nauttia elämästä. <3

  2. Todellakin koen. Enemmän kyllä nuorempana. Olin jopa ihan hukassa nuorena. Mulle opiskelu yliopistossa jotenkin suuntasi mua enemmän jollekkin polulle,vaikka edelleen on vähän kaikki ovet auki kun lähdin opiskelemaan generalisti alaa enkä spesialisti alaa. Itse myös olen muuttanut nuorempana, en ehkä niin paljon kuin sinä, mutta se on kyllä jättänyt jäljet. Tavallaan sitä on rohkeampi lähtemään kun ei ole sidottu ja tietää että pärjää, mutta tunnistan nuo irrallisuuden ja päämäärättömyyden tunteet myös.

    • Niinpä, uskon että se omalla tavallaan vaikuttaa koska on tottunut sellaiseen juurettomuuteen ja levottomuuteen. Ei jotenkin osaa olla tavallaan paikoillaan ja jatkuvasti pitäisi tuntea tai kokea jotain suuria tunteita tai muuten elämä alkaa tuntumaan liian tylsältä. Sitä on todella hankala selittää mutta luulen, että se on jotain sellaista ettei ole löytänyt vielä rauhaa itsensä kanssa. Se voi olla myös sitä, ettei minäsuhde ei ole riittävän itsevarma, vaan jotenkin jopa vähättelee omia saavutuksia.

      Mahtavaa, että olet päätynyt tuollaiselle alalle siten, ettet vieläkään tiedä sitä selkeää suuntaa vaan olet lähtenyt opiskelemaan ikään kuin going with the flow – mihin koulutus sitten viekään. Olen varma, että ala tuo sinulle eteen vielä sen unelmiesi työpaikan jossain kohtaa! :)

  3. Mietitkö liikaa näitä asioita? Tavallaan ymmärrän kyllä mitä mietit koska itsekin varmaan nuorempana mietin samankaltaisia asioita. En osaa vastata kysymykseesi mutta uskoisin että myös iän myötä tulee sellainen tunne että nyt on paikallaan tai ehkä jos mietin omaa elämääni niin ainakin itse sain sen iän myötä ja ehkä myös kokemuksien kautta. Sanoisin nuoremmalle itselleni että elä hetkessä äläkä mieti liikaa ja tee asioita joista tykkäät eli saman sanoisin ehkä myös sinulle :D

    • Välillä mietin, välillä en. Tai sanotaanko näin, että välillä porhallan vaan eteenpäin kunnes havahdun jälleen sen äärelle, että mikäs olikaan se suunta. Olen ehkä liian levoton vielä mutta lienee se iän myötä rauhoittuvan tai sitten ei. Osa ihmisistä on kai ihan jo persoonaltaankin jatkuvaa seikkailua ja muutosta janoavia, kun taas toisille rutiinit tuovat suurta onnea elämään. Tasapainoilen varmaan kahden ääripään välissä. :)

      Kiitos neuvoistasi! Hetkessä kyllä pyrin elämään ja tekemään asioita joista pidän – ja tällä hetkellä niin teenkin. Mutta toisaalta olen tosiaan aika analyyttinen ihminen, eli mietin paljon ja toisinaan liikaakin. Usein sitten puran niitä ajatuksiani suoraan tänne miettimättä sen enempää. Mutta joo, eiköhän elämä vie oikeaan suuntaan ilman, että stressaa turhista!

  4. Koen useinkin ja samaistun täysin tähän postaukseen. Mut toisaalta oon huomattavasti sua nuorempi, varmaan kaikilla on tuollainen tunne jossain vaiheessa elämäänsä? Ajattelen kuitenkin niin, että jotkut ihmiset on sellaisia ns. ”Gypsy soul” -tyyppisiä. Tunnistan sen myös itsessäni, ja siinä ei oo mitään väärää. Parasta hukassa olemisen tunteessa on, että matkustaessaan voi ”eksyä” uuteen ympäristöön tahallaan ja tuntea olevansa kotona, paikassa kuin paikassa.

    • Kyllä. Näitä tuntemuksia olen tuntenut oikeastaan läpi elämäni mutta välillä ne nousevat tosiaan enemmän pintaan. Tavallaan olen kanssasi samaa mieltä tuosta gypsy soul asiasta, sillä osa ihmisistä on vaan sellaisia vaeltelevia sieluja joiden on vaikea asettua. Eli varmasti myös persoona vaikuttaa siihen kuinka vahvasti näitä tuntemuksia tuntee. Hyvä tuo viimeinen lause – jäänkin pohtimaan sitä. :)

      Ihanaa viikonloppua!

    • Thank you! I should and I will. I just Google the book and found it. :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 25
Tykkää jutusta