Paljastuksia lapsuudestani

Jo pienenä olin kovin mukavuudenhaluinen. Inhosin juuri pesusta tulleita kovia ja karheita sukkahousuja (siihen aikaan meillä ei käytetty huuhteluainetta), jonka vuoksi niitä pehmenneltiinkin aina käsien välissä ennen kuin puin ne päälleni. Kotona kuljin aina poikkeuksetta kalsareissa tai sukkahousuissa, enkä olisi voinut kuvitellakaan käyttäväni siellä samoja vaatteita kuin koulussa tai päiväkodissa.

Pelkäsin lapsena pimeää huonetta, joten ovi tuli aina jättää raolle että olen ikään kuin yhteydessä vanhempiini ja he kuulevat jos minulla tulee hätä, tai minä kuulen jos heillä on hätä. Halusin lapsena olla kovin tietoinen kaikesta ja tunnistan itseni tuosta siis edelleen. Vaikka en olekaan utelias luonne niin tietoisuus ihmissuhteissa ja sen suhteen mitä ympärilläni tapahtuu, on minulle kovin tärkeää.

Minulla oli lapsena kovin vilkas mielikuvitus! En siis leikkinyt tylsästi barbeilla vaan keksin itse erilaisia tapoja leikkiä. Yksi hauskimmista on mielestäni ”papereilla leikkiminen” eli Elloksen kuvastosta leikeltiin ihmisiä ja niille sitten vaatteita. Kodin sisustus puolestaan leikattiin Anttilan kuvastoista. Parhaimmillaan matolla oli koko paperinukkejen koti ja ihan tajuttoman monta lehdestä leikattua palaa… Olen pitänyt ystävilleni koulua, meidän pihassa on ollut kioski, olen maalannut ja myynyt kiviä, jossain kohtaa vedin balettitunteja ja yhdessä vaiheessa hurahdin Australiaan ja kannoin tietokirjoja reppukaupalla kirjastosta, joista sitten kirjasin suunnilleen kaiken ylös vihkoihin. Ja tässä tosiaan oli vain pieni murto-osa…

Minulla oli pienenä Lapualla asuessamme yksi ihailija, joka osoitti minua kohtaan ihastusta mm. kiusaamalla vuodesta toiseen. Tuota jatkui todella pitkään ja vaikka aina valitin siitä opettajalle, ei asialle voitu tehdä oikein mitään. Muistan kuinka hän soitti minulle vuosien päästä humalassa silloin, kun asuin Seinäjoella ja pyysi kiusaamistaan anteeksi. Olin aivan ällikällä lyöty, sillä kiusaaminen tapahtui 1-3 -luokilla ja hän soitti minulle kun olin 16-17 -vuotias.

Olin jo lapsena kovin liikunnallinen. Veikkaan että tuo tyyli harrastaa liikuntaa on pitkälti lähtenyt siitä, että vanhemmat laittoivat minut urheilukisoihin pienestä pitäen ja kun lahjakkuuteni huomattiin, lähdettiin sitä sitten työstämään. Ylipäänsä meillä aina liikuttiin ja ulkoiltiin paljon eikä viikonloppuja tai arki-iltoja vaan maattu sohvalla elokuvien parissa.

Leikin vielä 13 -vuotiaanakin siskoni kanssa, eli olin aika lapsellinen lapsi. Tuohon varmasti vaikutti paljon se, ettei minulla ollut oikein oman ikäisiä kavereita ja vietin todella paljon aikaa siskoni kanssa joka on minua kuusi vuotta nuorempi. Toisaalta samaan aikaan olen aina ollut vastuuntuntoinen ja tehnyt ns. aikuisten juttuja jo nuoresta. Hyvänä esimerkkinä se, että kuudennelta luokalta lähtien olen aina ollut kesätöissä. Jos tänä päivänä kesätyöt aloitetaan 16-vuotiaana niin minä olin tuossa kohtaa jo ns. oikeissa töissä hoitoalalla…

Pikkusiskoni syntyminen oli kuusi vuotiaalle Jutalle oikea unelmien täyttymys! Muistan edelleen kuinka siskoni synnyttyä juoksin naapureille kertomaan, että olen saanut pikkusiskon. Siitä lähtien siskoni olikin minun nukke ja tanssitutin häntä kyllä aika paljon pillini mukaan. Milloin siskoni oli osa näytelmääni, jonka kuvasin videokameralle, milloin hän oli kotileikeissä se perheen vauva jolle puettiin jos jonkinlaisia vaatteita ja milloin taas pidin hänelle koulua. Oma sisko on kyllä yksi parhaista asioista ja toivon, että voimme olla läheisiä lopun elämää.

Olin lapsena täysin isän tyttö. Minulle oli tärkeää hänen hyväksyntänsä ja se, että teen asioita joista hän pitää tai jotka ovat hänelle mieleen. Näin jälkeen päin olen miettinyt, olenko siksi rohjennut elämässä näyttämään myös maskuliinisia puoliani koska olen ikään kuin ihannoinut isääni ja hänen maskuliinista tapaansa toimia? Onko se osittain vaikuttanut myös siihen etten parisuhteessakaan ole sellainen etten kykenisi kuin ”naisten juttuihin”, vaan minä voin yhtä lailla avata viemärit ja vaihtaa lamput? Myös pukeutumisessa tykkään leikitellä maskuliinisuudella enkä koskaan ole ollut pohjimmilta sellainen kaikkea tyttöhömppää rakastava.

Kirjoitin koko lapsuuteni ajan päiväkirjaa ja minulla oli lukuisia kirjekavereita. Jo silloin minulle on siis ollut luontaista ilmaista itseäni kirjoittamalla. Muistan kuinka jossain kohtaa noita kirjekavereita oli aivan tajuttoman monta – siis kymmeniä. Kiikutin kirjeitä postiin ja ostin kukilta tuoksuvia kirjepapereita. Päiväkirja on myöskin aina ollut hyvin tärkeä minulle ja sinne olen avautunut hyvin rehellisesti tunteistani.

Pimeän lisäksi pelkäsin lapsena todella paljon murtovarkaita. En osaa sanoa mistä tuo pelko on tullut koska olemme aina asuneet pienillä paikkakunnilla joissa ei todellakaan tapahtunut mitään tuollaista. Toisaalta kotimme ovat aina olleet isohkoja, jonka vuoksi niiden suuruus kenties sitten aiheutti pienessä lapsessa pelkoa? Säikähdin aina jos koiramme alkoi yöllä haukkumaan, että murtautuuko joku nyt kotiimme.

Keräsin pienenä milloin mitäkin. Näin äkkiseltään muistan keränneeni tarroja (etenkin ”nukkatarroja”), kiiltokuvia, unileluja, kinder yllätyksistä niitä vihreitä krokotiileja, karkkeja, eri maiden kolikoita, barbeja, Australia sälää ja mitähän vielä. Lapsena olin kova hamstraamaan kaikkea enkä malttanut luopua mistään. Nykyäänhän tilanne on siis täysin toinen ja suorastaan inhoan tavaran paljoutta…

Voitteko kenties samaistua johonkin lapsuuteni paljastukseen? 

Kommentit (3)
  1. Monta tuttua tapaa/asiaa löytyi postauksestasi. Olen lukenut blogiasi pitkään, ajattelen monista arvoista ja katsomuksellisista asioista samoin kuin olet kirjoittanut. Nyt huomasin, että olen syntynyt samana vuonna ja asunut samalla alueella nuoruudessani kuin Sinä, osin liikkunut myös uskonnollisissa yhteisöissä. Ehkä samaistumiseni ajatusmaailmaasi pohjautuu osin myös samankaltaiseen kasvuympäristöön, tai sitten on vain sattumaa 🙂
    Ihanaa kesäkuun alkua!

  2. Oi, kirjekaverit <3 Kirjekaverit oli kyllä ihania. Mikä tunne kun tuli koulusta kotiin ja oli saapunut kirje tai pari. Vähän harmittaa että nykyajan lapsilla ei ole mahdollisuutta enää kirjekavereihin tai no eihän kukaan estä enää kirjoittamasta kirjeitä mutta nykymaailma kun ei enää oikein pyöri oikeilla kirjeillä. :/

    1. No älä muuta sano, ihania olivat! <3 Muistan myös tuon tunteen ja sen kuinka paljon niitä kirjeitä aina odotteli. Ja todellakin harmi etteivät nykyajan lapset voi kokea kirjekaveruutta kaikki kun on täällä somessa…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *