Masennus ei näy aina päällepäin

Masentunut ihminen mielletään usein alakuloiseksi ja väsyneeksi – jos on masentunut, sen on pakko näkyä ihmisestä kilometrien päähän. Jokainen on varmasti lukenut myös tarinoita masentuneiden kokemuksista, kuinka sängystä ei jaksa nousta tai jopa hiusten harjaaminen tuntuu mahdottomuudelta. Totuus on kuitenkin se, että masennusta on monenlaista. Masennus ei näy aina ulospäin suruna ja ilottomuutena, vaan masentunutkin voi nauraa asioille tai näyttää päällepäin huolitellulta. Itse asiassa aika harvoin masentuneesta näkee välttämättä ulospäin hänen tilaansa, sillä moni yrittää sitä peitellä. Vaikka en lääkäri olekaan niin sen verran olen aiheeseen perehtynyt, että tiedän masennusta olevan useampaa eri vaikeusastetta. Oireet voivat siis vaihdella lievistä masennusoireista vaikeaan pitkäaikaiseen masennukseen.

Itsehän ajattelin aikaisemmin, etten voisi koskaan masentua. Muistan sanoneeni tämän vielä ääneenkin, kun kuuntelin vuosia sitten erään läheiseni tarinaa hänen masennuksesta. Se kuulosti omaan korvaani niin vieraalta, olinhan aina vaikeuksista noussut ja oppinut selviytymään kaikesta. Vahvan naisen viitta on ollut pienestä pitäen ylläni ja sen voimalla olen selvinnyt aina. Näin jälkikäteen vasta oikein ymmärrän kuinka paljon olen kieltänyt itseltäni negatiivisia tunteita. En ole kohdannut asioita, koska on ollut kiire kääntää negatiiviset tunteet positiivisiin – selviytyä. Tuo kaikki sisälle patoutunut paha olo onkin sitten ryöpynnyt ulos raivokohtauksin, joiden alkuperää en aikaisemmin ymmärtänyt. Nyt kuitenkin ymmärrän. Se oli sisään patoutunutta pitkäaikaista pahaa oloa, surua, vihaa ja katkeruutta, jota en ollut koskaan aikaisemmin antanut itseni kohdata saatikka käsitellä.

Viime kesänä mielessäni tapahtui jotain minulle vierasta. En enää nauttinutkaan arkipäiväisistä asioista tai oikeastaan mistään. Päässäni pyöri negatiivinen kehä ja mieli oli jatkuvasti alavireinen. Syyllistin itseäni vaikka mistä ja samaan aikaan ajattelin, etten ole riittävä itselleni enkä muille. Myös uniongelmat astuivat kehiin ja kärsin unettomuudesta sekä pintapuolisesta unenlaadusta. Muistan kuinka rehellisyyden nimissä ainoat hetket jolloin koin ilon tunteita olivat, kun olin humalassa. Tuolloin pystyin turruttamalla unohtamaan sen kaiken ikävän joka päässäni pyöri ja sain hetken aikaa olla kuin muut – normaali. Myös kuolema tuntuikin yhtäkkiä jotenkin erityisen kauniilta ja kiehtovalta eikä lainkaan pelottavalta. Se tunne oli todella outo, enkä koskaan aikaisemmin ollut kokenut tuollaista. Tuossa kohtaa tiesinkin, ettei minulla mene nyt hyvin mutta silti en ajatellut, että olisin välttämättä masentunut. Päähäni oli niin vahvasti iskostunut se ajatus siitä, että masennus on sitä ettei ihminen kykene mihinkään. Minä kuitenkin tein asioita ja elin, nousin joka aamu sängystä enkä päästänyt ulkomuotoanikaan repsahtamaan. Ainut paikka missä asioita tapahtui, oli mieleni – se oli jatkuvasti synkkä ja innoton. Ihmisiä nähdessänikään en vuodattanut heille pahaa oloani kuin ehkä satunnaisesti humalassa, koska halusin edes hetken lomaa omasta päästäni. Harva ihminen siis edes tiesi siitä mitä käyn läpi eikä tuo nykyäänkään ole se puheenaihe, jonka nostan ensimmäisenä esiin.

Näin jälkikäteen mietittynä omassa masennuksessani oli useita vaiheita. Vaikka oli useamman kuukauden sumea ajanjakso kesällä ja syksyllä, tuli sen jälkeen kuitenkin hetkellisesti parempi olo. Oli muutamia Levin reissuja ja Dubain matka, jotka aika hyvin saivat mielen kohoamaan. Tuossa kohtaa tapasin myös erään miehen, joka vei ajatukseni muualle. Homma päättyi kuitenkin yhtä nopeasti kuin alkoikin ja joulun aikaan romahdin jälleen. Muistan kuinka jouluna äidillä ollessani puhuimme paljon terapiasta ja hän kehotti minua tosissaan hakeutumaan sinne maksoi, mitä maksoi. Tuolloin sen sitten päätinkin, että hakeudun terapiaan, sillä nyt ei ole enää vaihtoehtoja. Venytin terapian aloitusta kuitenkin vielä hetkisen ja päädyin sinne vasta helmikuun alussa. Voin rehellisyyden nimissä sanoa, että tuosta lähti minun prosessini käyntiin. Yksi elämäni parhaimmista päätöksistä ellei paras.

Omaan masennukseeni – tuntuu kyllä edelleen oudolta sanoa se ääneen – ei siis liittynyt mitään ahdistuneisuushäiriön oireita tai paniikkikohtauksia. Nuohan kulkevat usein käsikädessä mutta jälleen kerran, masennusta voi tosiaan olla niin monenlaista. Ehkä se isoin ongelma usein onkin, etteivät minun kaltaisen tilanteen läpikäyneet rohkene hakea apua. Sitä jotenkin ajattelee, että on varmasti minua paljon pahemmassakin tilanteessa olevia, joten en halua ainakaan julkisen kautta viedän heidän paikkaansa. Masennusta ei ehkä oteta tosissaan ellei ihan oikeasti ole jotain fysiologisia oireita, joilla sen voi todentaa? Mielen mataluus ja ajatukset kun eivät näy välttämättä ulospäin. Ehkä hämmentävin kommentti jonka olen aiheeseen liittyen saanut, on ”Ethän sinä voi olla masentunut, kun olet noin kaunis”. Ihan kuin ulkonäöllä olisi mitään tekemistä sen kanssa, mitä mielessä tapahtuu! Masentuahan voi vaikka elämä olisi kaikin puolin täydellistä – ei se katso aikaa, paikkaa tai edes elämäntilannetta vaikkakin usein nimenomaan elämän kriisit edesauttavat masennuksen alkua. Itse veikkaan, että omaan tilanteeseeni ajoi se, että mieleeni oli kasaantunut liikaa käsittelemättömiä asioita. Taustalla painoivat myös lapsuuden traumat joita en ollut koskaan mitenkään läpikäynyt sekä toinen toisensa perään epäonnistuneet ihmissuhteet, joiden vuoksi koin riittämättömyyttä.

Tällä hetkellä voin aika hyvin ja koen jälleen hyvän olon tunteita pienistäkin arkisista asioista. Minua on auttanut aivan käsittämättömän paljon se, että olen saanut terapian kautta tukea ja ymmärrystä itseäni kohtaan. Toki välillä erilaiset tunnetilat vaihtelevat mutta se nyt on täysin normaalia. Masennus tuntuu niin erilaiselta ettei sitä voi verrata hetkellisiin alakuloisiin päiviin, jotka ne kuuluvat elämään. Ehkä merkittävin muutos on se, että on jälleen elämänhalua – uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että minulla ylipäänsä on tulevaisuus ja vieläpä hyvä sellainen.

 

Kuvat: Mikaela / edit: minä

On my way

14 vastausta artikkeliin “Masennus ei näy aina päällepäin”

  1. Hyvä kirjoitus! 🙏 Itsekään en tajunnut olleeni masentunut, kun pääosat oireista olivat ahdistustyyppisiä. Sitten se pikkuhiljaa menikin enemmän masennuksen puolelle kun mieli ei enää kestänyt ahdistusta. Nyt koen olevani enimmäkseen uupunut, mutta mieliala on periaatteessa ihan ok.

    Paranemisvaiheessa on pelottavaa kun kokee olevansa selvillä vesillä ja sitten yhtäkkiä huomaa taas samat tunteet mitä oli sillon kun masennus ja ahdistus olivat aktiivisesti päällä, ja pelkää että se alkaa uudestaan. Onko terapiassa annettu ohjeita kuinka toimia näissä tilanteissa tai minkä olet itse kokenut hyväksi?

    • Kiitos, mukava kuulla. :)

      Nimenomaan, masennus voi olla joskus hankalaa ”diagnosoida” vaikka todennäköisesti lääkärissä masennuksen tunnusmerkit täyttyisivät. Itse en mennyt lääkäriin koska en halunnut mitään lääkkeitä turruttamaan tunteitani ja ylipäänsä minun oli vaikea myöntää masennus itselleni. Hyvin pitkään ajattelin olevani vain alakuloinen ja henkisesti uupunut mutta näin jälkeenpäin masennuksen nimeäminen on tuntunut jollain tapaa myös helpottavalta – vaikka sitä lääkäri ei olekaan diagnosoinut.

      Ja tiedän tuon tunteen! Ei ole kauaa kun koin jälleen yksinäisyyden tunteita (muistaakseni kirjoitinkin aiheesta) ja samassa yhteydessä tuli kieltämättä tunne, että ei kai mieleni jälleen ala mennä alakuloisemmaksi. Onneksi tuo oli kuitenkin ohimenevää ja on tärkeää ymmärtää, että vaikka ei olisikaan masentunut tulee eteen erilaisia tunteita – niin hyviä kuin huonojakin. Omalla tavallaan terapiajakso tuo myöskin turvaa, eli aina on katsottuna ne seuraavat käynnit ja tuo prosessi helpottaa elämää. Jos et terapiassa käy, niin suosittelen lämmöllä. <3

      En ole kysynyt neuvoja tuollaiseen tilanteeseen mutta itse ajattelen noina hetkinä niin, että pyrin miettimään mistä tunne johtuu. Tuolloin joku aika sitten kun koin yksinäisyyden tunteita tein nimenomaan sitä, että kohtasin tunteen ja pohdin mikä sen laukaisee. Sen sijaan että olisin vaan täyttänyt arkeni kaikella menolla pysähdyin sen tunteen äärelle. Muistan että itkin ja annoin sen pahan olon tulla ulos. Nostin aiheen esiin seuraavalla terapiakäynnillä, jonka yhteydessä puimme asiaa vielä syvemmin. Lopulta hän sai minut tajuamaan että ihan oikeasti ympärilläni on mieletön verkosto eikä minun tarvitse olla koskaan yksin tai tuntea yksinäisyyttä. Tuo oli ihan mieletön terapiakerta ja minulla oli niin hyvä olo kun sieltä lähdin. Uskon että mitä pidempään terapiassa käy sitä enemmän kohtaa tällaisia tilanteita ja osaa niissä myöskin toimia ilman, että menee paniikkiin tai vaipuu masentavaan maailmaan.

  2. Ihanaa kun kirjoitat tästä aiheesta. Sun kirjoitukset auttaa poistamaan tabua masennuksen ympäriltä. Ajattelin ennen ihan samalla tavoin kuin sinä: masennus ei voisi tapahtua ikinä minulle ja masentunut ihminen vain makaa kotona eikä pysyy huolehtimaan itsestään.

    Ymmärrys masennuksesta laajeni vasta oman kokemuksen myötä. Ymmärsin, että masennus on viimeinen hätämerkki mieleltä, joka on ylikuormittunut käsittelemättömistä asioista. Masennus on siis omalla tavallaan hyvä juttu, koska se pakottaa viimein pysähtymään. Hidastaminen antaa aikaa kohdata asioita ja asioisen prosessoiminen antaa työkaluja ymmärtää itseä. Uskon, että pohjan kautta käydessä oppii näkemään paremmin, milloin on aika hidastaa ja millaisia rajoja olisi hyvä vetää oman jaksamisensa hyväksi.

    Oli mielenkiintoista lukea tunnelukko-postauksesi. Huomasin Kimmo Takasen Tunnelukko FB-sivun jakaneen sun postauksen :).
    Hyviä oivalluksia tunnelukoistasi ja rohkeaa avata itseään. Mitä enemmän me ihmiset pystytään olemaan aitoja rehellisiä itseämme muiden nähden, sitä onnellisempia olemme. Koska silloin sitä näyttäytyy aitona omana itsenään ja saa tilaisuuden tulla hyväksytyksi aitona omana itsenään.

    • Kiitos. <3 Näin koen itsekin, että mitä enemmän aihetta nostetaan esiin, tulee siitä yhä normaalimpi asia tabun sijaan. Ja yhä enemmänhän näistä jutuista nykyään puhutaan myös blogimaailmassa mikä on loistojuttu!

      Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Ja hyvin kuvailtu tuo mielen hätämerkki – sehän se nimenomaan on. Ja näiden kokemuksien myötä on kyllä oppinut paljon ja uskoisin, että tulevaisuudessa huomaan asioita herkemmin. Enää en päästä itseäni pisteeseen jossa suljen kaikki negatiiviset tunteet tai tapahtumat mielestäni, vaan haluan kohdata ne – vaikka väkisin.

      Oi, itse en ollutkaan huomannut! :) Ja kiitos, samaa olen itsekin kokenut. Ja uskon nimenomaan tuohon että onnellisuus lähtee siitä, että voi olla aidosti sitä mitä on ja näyttää aidosti tunteensa. Mieletön fiilis kun ei tarvitse esittää mitään tai yrittää olla jotain muuta kuin on. Tärkeintä on hyväksyä itsensä jonka jälkeen sillä ei ole enää edes merkitystä hyväksyvätkö muut sinut. Tai se suhtautuminen muihin ihmisiin muuttuu. Elämäänsä ei enää haluakaan heitä jotka eivät hyväksy vaan nimenomaan kaipaa rinnalle ihmisiä, joiden edessä on arvokas juuri sellaisena kuin on.

      Kiitos tsemppaavasta kommentistasi ja ihanaa kesää. <3

  3. Kiitos tästä! Itsellä kanssa masennukseeni liityi oireena tuo unettomuus. Tutulta kuulosti koko postaus❤❤

    • Ongelmat unen kanssa ovat kuuleman mukaan hyvin tyypillisiä. Toiset ovat erityisen väsyneitä ja toiset taas eivät meinaa saada kunnolla unta… Halaus sinne. <3

  4. Erittäin hyvä ja asiallinen kirjoitus! Itselläni on kokemusta myös uupumuksesta joka johtui monen tekijän summasta ja psyykkisen kuormituksen kääntymisestä masennukseen. Taitaa olla meidän periksiantamattomien ja loputtoman kunnianhimoisten suorittaja naisten yleinen pulma.. itse voin olla jo kovin kiitollinen kaikesta kokemastani, terapiaakin takana jo muutama vuosi. Silti prosessi on hidas, sitä alkuun elää terapiankin kanssa ikäänkuin kuherruskuukautta.. Mietin miten muka kolme vuotta on järkeä käydä siellä, mutta nyt huomaan että todellakin on. Monet pinttyneet ajatusmallit ovat niin tiukassa että vaikka luulee olevansa jo selvillä vesillä niin ei.. Suosittelen kyllä terapiaa kaikille, se voisi olla ihan kansalaisvelvollisuus niin ei tarvitsisi ihmisten projisoida omaa pahaa oloaan ympäristöön. Olisi kaikilla vähän helpompi olla 😂

    Lääkkeitä sellainen kannanotto, että usein niihin yhdistetään tunteiden latistuminen. Tätä ei totisesti aina tapahdu. Puhun omasta kokemuksesta ja myös terveydenhuoltoalan ammattilaisena. Varsinkin jos masennukseen liittyy ahdistustyyppistä oireilua niin ehdottomasti kokeilemisen arvoista! Usein terapiakin on tehotonta mikäli kaikki voimavarat menevät ahdistuksen kanssa kamppaillessa. Silloin ei ole mahdollisuutta päästä niiden oikeiden syiden äärelle. Mielialalääkkeet tasaavata myös unta, jonka pulmat onkin usein aika tyypillinen oire masennuksesta, kuten kerroitkin. Lääkkeet ei tietysti sovi kaikille, mutta mututuntumalta niitä ei kannata jättää kokeilematta jos indikaatio niiden käyttöön on. Mulla ne ei ole latistaneet tunteita ollenkaan, samalla tavalla olen tuntenut positiiviset ja negatiiviset tunteet. Lähinnä toimivat siltana pahimman virran yli kulkiessa jonka jälkeen niitä ei välttämättä edes tarvi käyttää. Usein masennus on kuitenkin osittain myös aivojen biokemiallinen reaktio, jota lääkkeiden avulla voidaan korjata nopeammin. Siis oireita, ei syitä.

    Toipumista!

    • Kiitos! Ja nimenomaan. Itsekin alkuun mietin, että kunhan nyt muutaman kuukauden käyn mutta nyt kyllä tuntuu, että tulen varmaan käymään vielä aika pitkäänkin… Ja todellakin, pitäisi olla kansalaisvelvollisuus. :D

      Hyvä huomio, varmasti ahdistustyyppinen oireilu vaatiikin lääkitystä – samoin paniikkihäiriöt. Tärkeää lääkityksen ohessa on mielestäni kuitenkin se, että hoidetaan sitä oireiden aiheuttajaa eikä vaan pyritä poistamaan sitä pahaa oloa lääkityksellä – kuten siis lopussa mainitsetkin. Olen myöskin kuullut, että osalla lääkkeet turruttavat tunteita, jonka vuoksi itse aristelen mielialalääkitystä. Toisaalta kuten jälleen näemme, kaikki on hyvin yksilöllistä jos sinulla vaikutukset ovat olleet päinvastaiset. :)

      Jokainen tehköön lääkkeiden suhteen kuinka haluaa mutta oma kantani on tosiaan ehkä hieman negatiivinen… Voi olla, että jos sairastuisin vaikka paniikkihäiriöön, ottaisin lääkityksen ns. pakon edessä mutta niin pitkään, kun minun on mahdollista olla käyttämättä lääkkeitä, en niitä halua vapaaehtoisesti käyttää. Eli omassa tilanteessani terapia on auttanut riittävästi ja uskon sen tulevan vielä jatkossakin auttamaan. Mutta hyvä homma on se, että vaihtoehtoja ja hoitokeinoja löytyy! Uskoisin, että sekä lääkitys että terapia voivat myöskin tukea toisiaan. :)

  5. Kiitos tekstistä – on hienoa että masennuksesta puhutaan. Mä olen ollut masentunut muutamaan kertaan. Ekan kerran se iski, kun elämässä tapahtui paljon surullisia ja pahoja asioita samaan aikaan. Siitä selvisin pienellä sairaslomalla ja ajan kanssa sain taas elämästä kiinni omin avuin. Toinen aalto iski n. vuosi sitten. Silloin kävin psykologilla, ja jotenkin kitkutin syksyn aina tämän vuoden alkuun asti. Sitten en vaan enää jaksanut, ja menin lääkäriin joka ohjasi psykiatrille. Olen siitä asti syönyt mielialalääkkeitä ja käyn viikoittain terapiassa. Oma kokemus lääkkeistä on hyvä – syön pienintä annostusta enkä koe että ne turruttavat minua. Ihan samalla tavoin olen iloinen tai tirautan itkun kuin ennen masennustakin. Lääkityksen pointti on lähinnä saada toimintakyky takaisin, jotta selviää pahimman yli. Mun kohdalla pitää tapahtua iso muutos työelämässä, ennen kuin uskallan lopettaa lääkityksen. Tällä hetkellä olen uupunut ja se johtuu suurimmalta osin huonosta työilmapiiristä. Vaihtaisin työpaikkaa heti, jos vaan olisi joku minne vaihtaa. Taloudellisesti on valitettavasti mahdotonta jäädä tyhjän päälle. Mutta uskon, että asiat järjestyvät aikanaan. :)

    Kivaa viikkoa sinne! :)

    • Kiitos kokemuksesi jakamisesta! Ymmärrän täysin kantasi ja onkin jokaisen oma valinta miten suhtautuu mielialalääkkeisiin. Niistä on varmasti myöskin monenlaisia kokemuksia, eli yhtä oikeaa kantaa ei liene olemassakaan? Tärkeintä taitaa olla, että siinä ohessa käy terapiassa ja hoitaa mieltään myös sillä tavoin. :)

      Ehkä pointtini oli jo aikaisemmassa kommentissani enemmänkin se, että mielestäni on huolestuttavaa jos mieltä hoidetaan ainoastaan lääkkein, eikä ikään kuin selvitetä niitä syitä masennuksen taustalta. Lääkkeet yhdessä terapian kanssa toimivat varmasti parhaiten useammalle. :) Toki voi olla etteivät kaikki halua edes selvitellä asioita, koska onhan se aika vastenmielistäkin – ei mikään helppo matka avata haavojaan tai asioita, joilta on kenties silmänsä koko elämän ajan sulkenut.

      Hurjasti tsemppiä tilanteeseesi! Ymmärrän täysin sinua, sillä itsekin olen aikanaan paininut samaisten ajatusten äärellä. Työ ei enää miellyttänyt mutta pelotti taloudellisesti heittäytyä epävarmaan. Tuo on kauhea tilanne mutta lopulta kun rohkenin, se muutti paljon elämääni ja etenkin negatiivisviritteistä mielialaani. Tyhjän päälle on hankala heittäytyä mutta joskus pitää kuunnella sydäntään ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy. Jos voimat riittävät, rohkaisen hakemaan muita paikkoja työn ohessa, sillä ikinä et voi tietää!

      Ihanaa viikkoa myös sinulle. <3

  6. Hieno teksti! Kannattaa lukea Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat.
    Huikean hyvin kirjoitettu kirja kyseisestä aiheesta, tosiasioita ronskilla huumorilla. Tekisi hyvää lukea myös masentuneen henkilön läheisille.

    Itkin ja myös nauroin lukiessa.

    • Kiitos kovasti! :)

      Ja kiitos vielä kirjavinkistäsi. Tutun kuuloinen kirja mutta en ole koskaan lukenut/kuunnellut. Voisinkin kurkata löytyisikö äänikirjoista. :)

  7. Ihan kun omasta elämästä… Kiitos, kun kirjoitit tämän postauksen! ❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 38
Tykkää jutusta