Väliinputoaja

Koen elämässäni usein olevani jonkinlainen väliinputoaja. En siis monissakaan tilanteissa tunne kuuluvani joukkoon vaikka konkreettisesti mukana olenkin. Seuraan usein tilanteita ikään kuin tietäen sisimmässäni etten ole osa tuotakaan porukkaa. Hyvin usein mietin, ettei monikaan varmasti ymmärrä minua tai ajatuksiani – vaikka olen tässä heidän kanssaan, ei meillä ole mitään yhteistä. Enkä nyt siis puhu läheisimmistä ystävistäni vaan enemmänkin niistä kaikista muista. Sama pätee elämässäni myös opintoihin ja työelämään – kuten viime viikonloppuna kirjoitin, oman paikan löytäminen ei ole ollut helppoa ja edelleenkin risteilen. Työyhteisöissäkään en ole koskaan kokenut, että olisin löytänyt sieltä esimerkiksi saman henkisiä ystäviä, vaan aina heihin on ollut joku etäisyys – tunne siitä etten vaan ole heidän kaltainen. Rehellisyyden nimissä en voi myöskään sanoa, että olisin koskaan ollut parisuhteessa sielunkumppanin kanssa. Eli ei, suhteessakaan en ole kokenut sellaista tunnetta että toinen osapuoli ymmärtäisi minua täysin ja hyväksyisi täten minut aidosti sellaisena kuin olen.

Tälle samaiselle tunteelle lienee tutumpi nimitys ulkopuolisuuden tunne. Se on ollut tosiaan elämässäni läsnä jo lapsuudesta saakka ja seurannut minua koko elämäni ajan enemmän tai vähemmän riippuen siitä, kuinka paljon sallin tuolle tunteelle valtaa. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin mutta oikeastaan vasta viime kuukausina joutunut kunnolla pohtimaan mistä tuo tunne on lähtöisin. Mitkä asiat ovat johtaneet siihen, etten koe olevani muiden kaltainen tai osa porukkaa? Veikkaan että yksi merkittävä syy tunteelle on se, että muutimme niin paljon lapsuudessani. Myöskään sukulaissuhteet eivät ole olleet perheessäni koskaan erityisen läheiset, enkä tänäkään päivänä ole yhteydessä kuin vanhempiini ja siskooni. Minulle on helpompaa olla läheinen muutamien ihmisten kanssa kuin kokea kuuluvansa johonkin suurempaan ryhmään. Asia jonka vaikutusta olen myöskin pohtinut, on lapsuuden/nuoruuden hengellisyys ja se, että olin aina luokan ainut ”uskovainen”. Eli olin ikään kuin se outolintu joka ei kuulunut muiden joukkoon. Vaikka minua ei ole koskaan rajusti koulukiusattu niin kyllä sain kuulla uskostani paljon naljailua. Muistan kuinka jo tuolloin mietin etten välitä, että he eivät vaan tiedä sitä mitä minä tiedän. Todennäköisesti juuri uskoni vahvistikin sitä tunnetta, että olen niin erilainen kuin muut – sellainen joukkoon kuulumaton ja ulkopuolinen.

Tämän kaltaiset tunteet liitetään usein yksinäisyyteen ja introverttiuteen mutta todellisuudessa väliin putoamisen tunteita voi kokea vaikka olisi kuinka sosiaalinen tahansa. Joskus joku tilanne tai elämänvaihe saattaa yhtäkkiä laukaista tunteen ulkopuolisuudesta eikä se ole siinä mielessä mitenkään outoa. Uskonkin siihen että ulkopuolisuutta on kahdenlaista – sitä lapsuudesta mukana kulkenutta ns. sisään rakennettua kuin kausittaistakin. Molempia on kuitenkin mahdollista hoitaa eikä tunteen valtaan sinällään kannata jäädäkään vellomaan. Mielestäni aika hyvä keino tällaisten tunteiden hoitamisessa on jälleen kerran se, että puhuu aiheesta. Miettii, mistä tunne johtuu ja miksi se on juuri nyt niin vahvana olemassa olevana? Esimerkiksi tällä hetkellä tai oikeastaan viime päivinä olen kokenut näitä tunteita juhannuksesta. Juhannus on jälleen kerran itselleni pakkopullaa koska en ole varsinaisesti osa mitään ihanaa mökkijuhannusta. Jo viime vuonna mietin kunpa tänä vuonna olisi eri tilanne mutta valitettavasti tunne toistaa itseään. Inhoankin juhlapyhiä koska ne usein vahvistavat tunnetta siitä, etten oikein kuulu mihinkään. Ja tässä kohtaa on muuten pakko mainita, että sinällään tähän tunteeseen ei vaikuta se onko parisuhteessa vai ei. Tietenkin suhteessa olevalle on automaattista viettää juhlapyhä kumppaninsa seurassa mutta noin muuten, jopa parisuhteessakin voi kokea itsensä ulkopuoliseksi tai vaikka yksinäiseksikin.

Arjen tasolla olen pyrkinyt hoitamaan ulkopuolisuuden tunnetta sillä, että menen vaikka väkisin tilanteisiin joissa asetan itseni riskialttiiksi kyseiselle tunteelle. Usein blogitilaisuudet ovat tällaisia koska jos en tunne paikan päältä ketään, todennäköisesti tunnen itseni ulkopuoliseksi. Yllätys on usein kuitenkin ollut positiivinen kun paikalla onkin ollut joku puolituttu, jonka kanssa on voinut sitten mennä juttelemaan. Välillä olen myös miettinyt kuinka moni samassa tilanteessa saattaakaan tuntea itsensä tähän porukkaan kuulumattomaksi vaikka sitä ei välttämättä päällepäin uskoisi? Kyseinen tunne ei liity varsinaisesti edes siihen onko ihmisenä kuinka ”suosittu” tai miten laajan ystäväpiirin omaa. Eikä ylipäänsä edes siihen miten sosiaalisissa tilanteissa toimii. Joukon suupalttikin saattaa kokea itsensä paikoitellen ulkopuoliseksi. Usein sosiaalinen roolikin saattaa olla opeteltu nimenomaan piilottamaan se sisimmän epävarmuus, joka itsekin pelätään kohdata.

Toisinaan on kyllä hankalaa kun ei oikein koe kuuluvansa kumpaankaan ääripäähän mutta ei löydä paikkaansa siitä keskeltäkään. Ei ikään kuin sovellu mihinkään muottiin vaan kokee olevansa sen ulkopuolelta. Tiedän ettei tuo ole aina edes totta mutta ihmiselle itselleen tunne on aina todellinen – henkilökohtainen ja aito kokemus.

Herääkö teillä ajatuksia aiheen tiimoilta tai koetteko koskaan vastaavanlaista tunnetta siitä, että olette jonkinlaisia elämän väliinputoajia – ette oikein mahdu mihinkään muottiin eikä yhteenkuuluvuuden tunnetta ole helppo tuntea?

 

Kuvat: Iines / edit: minä

Kommentit (19)
  1. Kiitos tästä kirjoituksesta! Itselläni täysin samat ajatukset. Somessa ja kaduilla tulee aina paha mieli, kun muut vaikuttavat niin onnellisilta ja rakastuneilta. Itse vuodesta toiseen toivoo, että asiat järjestyisi, mutta aika vain kuluu, elämä junnaa.

  2. Kirjoitat tärkeästä asiasta. Itse kamppailen samankaltaisten asioiden kanssa päivittäin.

    Minun on vaikea muodostaa uusia syvempiä ystävyyssuhteita. Pitkässä parisuhteessakin huomasin lopulta, että olin suhteessa, koska en halunnut jäädä yksin. Koska kumppanini perheestä oli muodostunut vuosien saatossa minulle omaa perhettä läheisempi yhteisö, oli siitä kaikesta luopuminen erityisen vaikeaa. Itselleen ei voi kuitenkaan valehdella loputtomasti.

    Juhannuksena erityisen vaikeaa oli katsoa muiden someja, sitä kaikkea hauskanpitoa, missä ei itse ollut osallisena.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *