Väliinputoaja

Koen elämässäni usein olevani jonkinlainen väliinputoaja. En siis monissakaan tilanteissa tunne kuuluvani joukkoon vaikka konkreettisesti mukana olenkin. Seuraan usein tilanteita ikään kuin tietäen sisimmässäni etten ole osa tuotakaan porukkaa. Hyvin usein mietin, ettei monikaan varmasti ymmärrä minua tai ajatuksiani – vaikka olen tässä heidän kanssaan, ei meillä ole mitään yhteistä. Enkä nyt siis puhu läheisimmistä ystävistäni vaan enemmänkin niistä kaikista muista. Sama pätee elämässäni myös opintoihin ja työelämään – kuten viime viikonloppuna kirjoitin, oman paikan löytäminen ei ole ollut helppoa ja edelleenkin risteilen. Työyhteisöissäkään en ole koskaan kokenut, että olisin löytänyt sieltä esimerkiksi saman henkisiä ystäviä, vaan aina heihin on ollut joku etäisyys – tunne siitä etten vaan ole heidän kaltainen. Rehellisyyden nimissä en voi myöskään sanoa, että olisin koskaan ollut parisuhteessa sielunkumppanin kanssa. Eli ei, suhteessakaan en ole kokenut sellaista tunnetta että toinen osapuoli ymmärtäisi minua täysin ja hyväksyisi täten minut aidosti sellaisena kuin olen.

Tälle samaiselle tunteelle lienee tutumpi nimitys ulkopuolisuuden tunne. Se on ollut tosiaan elämässäni läsnä jo lapsuudesta saakka ja seurannut minua koko elämäni ajan enemmän tai vähemmän riippuen siitä, kuinka paljon sallin tuolle tunteelle valtaa. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin mutta oikeastaan vasta viime kuukausina joutunut kunnolla pohtimaan mistä tuo tunne on lähtöisin. Mitkä asiat ovat johtaneet siihen, etten koe olevani muiden kaltainen tai osa porukkaa? Veikkaan että yksi merkittävä syy tunteelle on se, että muutimme niin paljon lapsuudessani. Myöskään sukulaissuhteet eivät ole olleet perheessäni koskaan erityisen läheiset, enkä tänäkään päivänä ole yhteydessä kuin vanhempiini ja siskooni. Minulle on helpompaa olla läheinen muutamien ihmisten kanssa kuin kokea kuuluvansa johonkin suurempaan ryhmään. Asia jonka vaikutusta olen myöskin pohtinut, on lapsuuden/nuoruuden hengellisyys ja se, että olin aina luokan ainut ”uskovainen”. Eli olin ikään kuin se outolintu joka ei kuulunut muiden joukkoon. Vaikka minua ei ole koskaan rajusti koulukiusattu niin kyllä sain kuulla uskostani paljon naljailua. Muistan kuinka jo tuolloin mietin etten välitä, että he eivät vaan tiedä sitä mitä minä tiedän. Todennäköisesti juuri uskoni vahvistikin sitä tunnetta, että olen niin erilainen kuin muut – sellainen joukkoon kuulumaton ja ulkopuolinen.

Tämän kaltaiset tunteet liitetään usein yksinäisyyteen ja introverttiuteen mutta todellisuudessa väliin putoamisen tunteita voi kokea vaikka olisi kuinka sosiaalinen tahansa. Joskus joku tilanne tai elämänvaihe saattaa yhtäkkiä laukaista tunteen ulkopuolisuudesta eikä se ole siinä mielessä mitenkään outoa. Uskonkin siihen että ulkopuolisuutta on kahdenlaista – sitä lapsuudesta mukana kulkenutta ns. sisään rakennettua kuin kausittaistakin. Molempia on kuitenkin mahdollista hoitaa eikä tunteen valtaan sinällään kannata jäädäkään vellomaan. Mielestäni aika hyvä keino tällaisten tunteiden hoitamisessa on jälleen kerran se, että puhuu aiheesta. Miettii, mistä tunne johtuu ja miksi se on juuri nyt niin vahvana olemassa olevana? Esimerkiksi tällä hetkellä tai oikeastaan viime päivinä olen kokenut näitä tunteita juhannuksesta. Juhannus on jälleen kerran itselleni pakkopullaa koska en ole varsinaisesti osa mitään ihanaa mökkijuhannusta. Jo viime vuonna mietin kunpa tänä vuonna olisi eri tilanne mutta valitettavasti tunne toistaa itseään. Inhoankin juhlapyhiä koska ne usein vahvistavat tunnetta siitä, etten oikein kuulu mihinkään. Ja tässä kohtaa on muuten pakko mainita, että sinällään tähän tunteeseen ei vaikuta se onko parisuhteessa vai ei. Tietenkin suhteessa olevalle on automaattista viettää juhlapyhä kumppaninsa seurassa mutta noin muuten, jopa parisuhteessakin voi kokea itsensä ulkopuoliseksi tai vaikka yksinäiseksikin.

Arjen tasolla olen pyrkinyt hoitamaan ulkopuolisuuden tunnetta sillä, että menen vaikka väkisin tilanteisiin joissa asetan itseni riskialttiiksi kyseiselle tunteelle. Usein blogitilaisuudet ovat tällaisia koska jos en tunne paikan päältä ketään, todennäköisesti tunnen itseni ulkopuoliseksi. Yllätys on usein kuitenkin ollut positiivinen kun paikalla onkin ollut joku puolituttu, jonka kanssa on voinut sitten mennä juttelemaan. Välillä olen myös miettinyt kuinka moni samassa tilanteessa saattaakaan tuntea itsensä tähän porukkaan kuulumattomaksi vaikka sitä ei välttämättä päällepäin uskoisi? Kyseinen tunne ei liity varsinaisesti edes siihen onko ihmisenä kuinka ”suosittu” tai miten laajan ystäväpiirin omaa. Eikä ylipäänsä edes siihen miten sosiaalisissa tilanteissa toimii. Joukon suupalttikin saattaa kokea itsensä paikoitellen ulkopuoliseksi. Usein sosiaalinen roolikin saattaa olla opeteltu nimenomaan piilottamaan se sisimmän epävarmuus, joka itsekin pelätään kohdata.

Toisinaan on kyllä hankalaa kun ei oikein koe kuuluvansa kumpaankaan ääripäähän mutta ei löydä paikkaansa siitä keskeltäkään. Ei ikään kuin sovellu mihinkään muottiin vaan kokee olevansa sen ulkopuolelta. Tiedän ettei tuo ole aina edes totta mutta ihmiselle itselleen tunne on aina todellinen – henkilökohtainen ja aito kokemus.

Herääkö teillä ajatuksia aiheen tiimoilta tai koetteko koskaan vastaavanlaista tunnetta siitä, että olette jonkinlaisia elämän väliinputoajia – ette oikein mahdu mihinkään muottiin eikä yhteenkuuluvuuden tunnetta ole helppo tuntea?

 

Kuvat: Iines / edit: minä

On my way

18 vastausta artikkeliin “Väliinputoaja”

  1. Ihan ensiksi: ihalailen sun rohkeutta puhua niin avoimesti sun ajatuksista ja tunteista. Kiitos! Minusta on jännä tarkkailla erilaisia ihmsiä, jotkut kun ovat aina ”sisällä” ja he ottavat tilan ja ihmiset ’itselleen’ hyvin luontaisesti. Ja automaattisesti kuuluvat sinne joukkoon.

    Sitten on meitä väliinputoajia, meitä jotka ehkä kaipaavat sitä yhteyttä toisiin, mutta eivät kuitenkaan tunne sitä. Mä olen kanssa yrittänyt jäljittää sitä erillisyyden ja erilaisuuden tunnetta, että mistä se oikein kumpuaa. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että ei sillä oikeastaan ole ede väliä, että mistä ne tuneet tulevat. Olen vain opetellut hyväksymään sitä, että minä olen tällainen, että olen enemmän tarkkailija, että se on itse asiassa minun vahvuuteni, ja sieltä käsin voin luoda omaa maailmaani.

    Myös minä olen koittanut myös ymmärtää, että ehkä en olekaan niin erilainen kuin muut, että ehkä se ei olekaan juurikaan totta (vaikka se tunne tuntuisikin todelta), vaan yksi niistä uskomuksista, joita vain hoen itselleni. Uskon, että niin kauan kun on vaikea olla oma itsensä ja pelkää muiden mielipiteitä, on helpompi olla siellä ulkopuolella, kun ei joudu kohtaamaan omia haasteitaan. Olenkin opetellut, että voin kuulua ryhmään eri tavalla kuin ne äänekkäät ja aktiiviset, että voin olla osa jotain, vaikka en käyttäydy samalla tavalla kuin muut. Että minulla on myös lupa kuulua ryhmään omana itsenäni ja vaikka minulla on ulkopuolisuuden tunteita! Ja sitä myös olen opetellut että en tarvitse kenenkään lupaa ryhmään kuulumiseen, ainoastaan oman haluni!

    Niin, joskus taidan olla vaan vaan niin monisyinen ja monimutkainen ihminen, että se tuntuu ihan rajoittavaltakin olla osa vain jotain pientä rhmää, kun todellisuudessa jossain syvällä tiedostaa, että me ollan yhtä kaiken kanssa, samaa materiaa ja energiaa lopulta kaikki.

    Ihanaa päivää <3

    • Kiitos Annie. <3

      Hienoja ajatuksia sinulla, kiitos niiden jakamisesta! Ja näinhän se usein onkin että se tunne on minussa itsessäni mutta ei se koko totuus välttämättä ole. Tunne on aina kuitenkin niin todellinen, että se tuntuu totuudelta. Ja pakko tässä yhteydessä myös mainita, että itsehän en siis ole pelkästään ulkopuolelta asioita tarkkaileva vaan tutussa seurassa kyllä puhelias ja riehakaskin – toisaalta välillä sitten joissain tilanteissa taas olen ujo ja vetäytyvä. Pointtina kuitenkin se, että on sitten hiljainen tai äänekäs, voi silti ulkopuolisuutta kokea.

      Niin, me ihmiset olemme niin erilaisia. Toisille tällaiset tunteet ovat täysin vieraita kun taas toiset kamppailevat näiden kanssa jatkuvasti. Ja ihanasti sanottu, että olemme lopulta samaa materiaa ja energiaa kaikki – näinhän se juurikin menee. <3

      Ihanaa juhannusta sinulle!

  2. Mielenkiintoinen postaus jälleen kerran :)
    tuli mieleen, että oletko tehnyt 16 personalities -testiä (https://www.16personalities.com/fi/persoonallisuustesti) ? Jos et, niin suosittelen. Itse sain uusia oivalluksia tehtyäni testin ja perehdyttyäni enemmän omaan persoonallisuustyyppiini (INFJ). Olen myös koko elämäni kokenut olevani jollain tasolla ulkopuolinen, vaikka minulla on aina ollut läheisiä ystäviä ja parisuhteita. Olen ajatellut sen liittyvän lapsuuden kokemuksiin. Testitulos laittoi kuitenkin miettimään myös oman persoonallisuuden vaikutusta näihin tuntemuksiin.

    • Kiitos, mukava kuulla. :)

      Itse asiassa olen tehnyt! Tein sen jo Malediiveilla, kun Iines teki kyseisen testin ja tein sen siinä samalla. Postausluonnoksissa odottaa pohdiskeleva teksti aiheesta. :) Niin ja minä olen INFP eli sovittelija, josta löysin paljon yhtäläisyyksiä luonteeseeni ja persoonaani. Esimerkiksi tämä lause kuvaa minua täydellisesti…

      ”Sovittelijoille on tärkeää tiedostaa itsensä ja oma paikkansa maailmassa, ja he tutkivatkin kyseisiä ajatuksia ja projisoivat itseään töidensä kautta.”

      Uskon, että ulkopuolisuuden tunne pohjautuu lapsuuteen ja nuoruuteen mutta kyllä siihen vaikuttaa myös oma persoonallisuus ihan väistämättäkin. Ja toki erilaiset kokemukset elämän varrella sitten joko heikentävät tai vahvistavat tätä tunnetta. Hyvä muuten kun muistutit tuosta persoonallisuustestistä, voisinkin kirjoittaa tekstin vihdoin loppuun ja laittaa julkaisuun! :)

    • Meinasin vinkata sinulle tätä samaa testiä – itse olen saanut jonkunmoisen ahaa elämyksen kun tein kyseisen testin ja sain tulokseksi infj. Ja lukiessani ihmisten kokemuksia niin oli hämmentävää että en meinannut uskoa. Siis maailmassa on ihmisiä, jotka kirjoittavat tismalleen samanlaisia ajatuksia kun itse olen kokenut tai ajatellut. Se on oikeastaan lohdullista, kun ymmärtää että itsessä ei olekaan mitään vinossa – jossain maailmassa on samanlaisia ihmisiä.

      Toki aina elämän kokemukset vaikuttaa ihmiseen ja eikä tuo persoonallisuustestikään ole mikään kiveen hakattu asia. Mutta hienoa aihetta avaat. Itse koen olevani vaan persoonallisuudeltani niin poikkeava, että itselleni on vaikea löytää sitä ihmistä joka edes jollain tasolla ajattelee samalla lailla kun minä. Sitä sitten pitkin elämän on oppinut sopeutumaan ns ”normi ihmisten” muottiin. Olen tehnyt sitä jo niin kauan että välillä unohdan todella kuka olen. Ja sitten kun tapaa ihmisiä joilla on edes jollain tasolla samaa ajatusjuoksua, sitä tuntee löytäneensä timantin josta ei tahdo ikinä luopua :’) heh

    • Näinpä, todella hyvä testi kyllä ja nähtävästi useamman kohdalla osuu oikeaan! Pitääkin tutustua vielä lisää englanninkielisten sivujen kautta aiheeseen jos sieltä vaikka löytäisi jotain uutta ja mielenkiintoista vielä lisää. :)

      Ihanaa oikeasti että olet saanut tuota kautta ymmärrystä itseäsi kohtaan – aivan parasta! Ja se kun kohtaa ihmisiä joiden kanssa aidosti ajatukset bondaa, on kyllä mieletöntä. <3 Lohdullinen ja ihana kommentti noin muutenkin, kiitos sinulle siitä.

  3. Heippa! Todella hieno kirjoitus ja täällä mietitään samoja asioita myös! Arvostus myös sille kuinka avoimesti pystyt kirjoittamaan asioista! <3

    Ps. Mistä löytäisin myös tuommoiset ihanat housut? :)

    • Kiitos ja kuten muutamalle jo tuossa aikaisemminkin kommentoin, lohdullista kuulla ettei ole tunteensa kanssa yksin vaan muillakin on samoja fiiliksiä. <3

      Housut ovat Zarasta ja malli löytyy täältä: https://www.zara.com/fi/en/high-waist-trousers-p05375040.html?v1=6451400&v2=719022

      Rehellisyyden nimissä maailman parhaat Culottesit ja ihan oikeasti kestävät! Minulla nämä ovat tosiaan jo toista kesää käytössä ja sama malli löytyy kaapistani myös punaisena. :)

  4. Moi! Mielenkiintoista pohdintaa – mietin, että onkohan tuo tunne vahvempi tietyillä persoonallisuustyypeillä. Itse olen myös INFP ja ulkopuolisuuden kokemukset erittäin tuttuja. Oman itsen hyväksyminen on ollut melkoisen pitkä prosessi ja rehellisyys ihmisten kanssa vaatinut rohkeutta. Ennen tuli ”näyteltyä” sellaista, minkä oletti olevan hyväksyttävää ja normaalia, mutta nykyään ei aidon oman itsen esiintuominen enää hävetä. Päin vastoin – koen oloni paljon vapaammaksi ja yllätyin siitä, ettei ketään ole ainakaan tähän asti haitannut, että tuon avoimesti esille todelliset persoonallisuuteni osa-alueet. Hyväksynnän kautta voi opetella kehittämään juuri niitä omia vahvuuksiaan: luovuutta, herkkyyttä, tunteellisuutta, kykyä pohtia asioita perinpohjaisesti ja monista näkökulmista, syvällisyyttä sekä ymmärrystä maailmasta ja ihmisistä. Ja toki niitä heikkouksiakin voi kehittää hankkiutumalla sinne epämukavuusalueelle ja menemällä esim. sinne verkostoitumistilaisuuteen (kääk!).

    Muissakin kommenteissa mainittiin juuri nuo haitalliset ajatusmallit, jota ulkopuolisuuteen liittyy, ja että usein ennakkoluulot muiden ihmisten asenteita kohtaan saattavat lopettaa potentiaalisia ystävyyssuhteita ennen kuin ne alkavatkaan. Itse välttelin ”kovaäänisiä” ja ”huomionhakuisia” ihmisiä, koska olivathan he pelottavan erilaisia omaan itseen verrattuna vaikka todellisuudessa ei se niin ole alkuunkaan.

    Kiitos ihanasta blogista, kirjoitat tosi ihanasti vaikeistakin aiheista. Tykkään myös paljon sun lifestyle jutuista. :)

    • Moikka, hienoa kuulla! :)

      Niinpä, no samaa jäin itsekin miettimään… Ehkä jollain tapaa myös helpottavaa kuulla, että kyse voisikin olla tosiaan osittain persoonallisuustyypistäni joka saa näin tuntemaan. Itse en haluaisi antaa näiden tunteiden hallita elämääni jonka vuoksi tosiaan välillä menenkin yksin niihin blogitilaisuuksiin jotka suoraan sanottuna ahdistavat. On ollut kertoja joiden jälkeen mietin etten enää ikinä – toisin sanoen olen kököttänyt siellä yksin ulkopuolisena kuulumatta mihinkään porukkaan mutta myös kertoja, jolloin paikalla onkin ollut tuttuja ja yllätys on ollut positiivinen. Ehkä kuitenkin se itsensä haastaminen ja epämukavuusalueelle meneminen loppupeleissä rohkasee tälläkin saraa?

      Ja nuo haitalliset ajatusmallitkin ovat niin totta. Ennakkoluuloja on herkästi jos tapaa vaikka ihmisen joka on täysin päinvastainen kuin itse on. Ja itse olen myös vältellyt sellaisia porukan ns. johtohahmoja ja herkemmin ajaudun hieman rauhallisempien ihmisten seuraan. Eikä välttämättä siis tarvitse olla edes mitenkään erityisen rauhallinen mutta joku sellainen seesteisyys vetää puoleensa. Toisaalta tämä saattaa myös osittain juontaa juuriaan siitäkin, että omassa elämässäni on aina ollut todella paljon keskeneräisyyttä jonka vuoksi sellainen seesteisempi ihminen, joka tekee suunnitelmat loppuun eikä jätä mitään puolitippaan tuntuu ihanan turvalliselta.

      Mielenkiintoisia asioita kyllä, pitääkin tosiaan viimeistellä se teksti koskien tuota INFP persoonallisuustyyppiäni… Kiitos sinulle vielä kommentista! <3

  5. Erittäin hyvä kirjoitus ja aihe jota olen pohdiskellut takavuosina itsekin näin introverttina, tarkkailijaluonteena ja vielä ainoana lapsena :)

    Oman ulkopuolisuuden kokemukseni olen sittemmin hyväksynyt osaksi itseäni; se vain liittyy siihen miten minä maailman koen ja miten siinä toimin. En oikein näe että olisi suuresti hyödyksi taistella ominaisuuksiaan vastaan, ainakaan omalla kohdallani. Toki kannatan epämukavuusalueilla vierailua, se antaa rohkeutta ja uskoa omiin kykyihin, mutta väen vängällä en jatka sellaisen yrittämistä mikä ei vaan suju luontevasti (kuten mainitsemasi kaameahkon kuuloiset blogitilaisuudet: jättäisin väliin jo suosiolla muut kuin aivan pakolliset :))
    Itse olen ominaisuuteni hyväksynyt, mutta joskus saattaa kevyesti ärsyttää jos muut ihmiset kommentoivat asiaa tyyliin ”älä nyt siellä yksin murjota!”… en murjota ja olen näin ihan mielelläni! :D

    Mielestäni Annien loppukaneetti oli hieno: ”me ollaan yhtä kaiken kanssa, samaa materiaa ja energiaa lopulta kaikki”.
    Se on loppupeleissä juuri näin, ja kukaan ei ole ominaisuuksiltaan parempi tai huonompi, olemme vaan samaa lajia eri kokoonpanoilla :)

    • Kiitos! Erittäin hyvä näkökanta asiaan. Etenkin tuo että jättäisikin menemättä tilaisuuteen jos se tuntuu vastenmieliseltä. Näin olen tosiaan välillä tehnytkin mutta usein jos tilaisuuden aihe kiinnostaa, tuntuu typerältä jättää se väliin siksi että pelkää sitä tunnetta mikä tilaisuudessa voi ottaa vallan.

      Mutta itsensä hyväksyminen on tärkeää, sitä varmaan itsekin jatkuvasti prosessoin. Välillä vaan tuntuu ettei ymmärrä itseään ja tunteitaan, joista ulkopuolisuus on yksi. Tai tuntuu ihmeelliselle kokea tuollaisia tuntemuksia vaikka minulla on kyllä ystäviäkin enkä ole yksin. Mutta toisaalta taas tunne on tosiaan hyvin tuttu, aina matkassa kulkenut.

      Erikoisia juttuja ja me ihmiset ollaan kyllä välillä niin erikoisia tunteine päivineen – ja loppukaneetti, se oli huikea! <3 Ihanaa juhannusta!

  6. Ihana ja avoin kirjoitus, jälleen kerran!
    Voin samaistua kuvailemaasi syvään yksinäisyyden tunteeseen. Jouduin myös lapsena muuttamaan monta kertaa (alakoulua pelkästään vaihdoin 4 kertaa). Olin aina se uusi tyttö ja epävarmana olin helppo uhri, jota pompotella ja kiusata. Uskon noiden kokemuksien olevan osa sitä syvältä kumpuavaa yksinäisyyden tunnetta, mutta vielä vahvemmin uskon siihen vaikuttaneen kotona vallitseva henkisesti etäinen ilmapiiri. En lapsena pystynyt tavoittamaan kumpaakaan vanhempaa tunnetasolla ja saamaan tärkeää validointia tunteilleni, saati että tunteitani olisi sanoitettu. Yksi vahvimpia muistoja lapsuudesta onkin se kuinka yksin jäi vaikeiden tunteiden kanssa.

    Olen lähiaikoina alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten kova kaipuu minulla on syvällisempään yhteyteen ihmisten kanssa. Huomaan sen myös lievittävän yksinäisyyden tunnetta. Pintapuoliset jutut seurassa, jossa ei tule kuulluksi omana itsenään, jättävät tyhjän olon ja yksinäisyyden tunne voi laueta. Olenkin tällä hetkellä sellaisessa transfer-vaiheessa kun olen huomannut että jotkut ennen hyviltä tuntuneet ihmissuhteet eivät tunnu enää yhtä tyydyttäviltä.

    • Kiitos Riikka! <3

      Tiedätkö, nyt on pakko sanoa että mulla on täysin samanlaiset kokemukset kanssasi! Tuo muuttaminen ja perheessä vallinnut ilmapiiri. Yksi mun vahvimmista tunnelukoista onkin emotionaalinen estyneisyys, mikä juontaa juuriaan hyvin pitkälti perhesuhteista ja siitä, ettei emotionaalisuus ole ollut lapsuudessani läsnä terveellä tavalla.

      Ja allekirjoitan tuon toisenkin kappaleen, sama täällä! En koe pintapuolisia ihmissuhteita tyydyttäviksi ja jos olen vaikka jossain seurueessa jossa on pääasiassa puolituttuja, koen jotenkin todella vahvasti sen etten kuulu joukkoon. Mulla on aina parempi olo silloin kun joku mun parhaista ystävistä on mukana, eli joukossa on tavallaan yksi sellainen "tukipilari" jonka vuoksi oma olo on ikään kuin turvallinen ja turvattu. Mutta tosiaan noin yleisesti puolituttujen kanssa ajan viettämistä en harrasta, eli kaipaan ihmissuhteilta syvyyttä ja sitä, että tosiaan tulee kuulluksi.

      Mutta ihana miten samanlaisia kokemuksia sulla onkaan, kiitos niiden jakamisesta.

  7. Vaikutat niin aidolta ja sulla on niin hyviä blogitekstejä! Sellainen tyyppi oot näiden tekstien välityksellä, että sulle toivoo vaan parasta. Vaikka sun ulkonäöstä voisikin olla kateellinen. Haha xP.
    Hyvää juhannusta ja kesää!

    • Kiitos paljon, ihana kuulla että tykkäät lueskella juttujani. <3 Aitous on mielestäni parasta ja siihen pyrin! Ihanaa jos se välittyy myös sinne ruudun toiselle puolen. :)

      Sinullekin ihanaa keskikesän juhlaa ja kesää!

  8. Tästä tekstistä pidin! Itse olen kokenut aina samanlaista tunnetta ja erityisesti viimeisen vuoden aikana vielä enemmän. Rehellisesti sanottuna se on ruvennut jo haittaamaan itseäni ja olen siitä poikaystävälleni valittanutkin, kuinka kaipaisin uusia ihmisiä ja mielenkiinnosta nähdä, että löytäisinkö uusia tuttavuuksia, joiden kanssa pitkästä aikaa pääsisin kokemaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ehkä se on vain tämä parikymppisyys jolloin kaikilla on hieman erilaiset vaiheet elämässä meneillään ja se vaikeuttaa samaistumista, tai sitten se on jotakin muuta. Kuitenkin, tämä on mua paljon viime aikoina kalvanut ja jollain tavalla ”helpottavaa” lukea, että joku muukin tuntee samalla tavalla. Ehkä se on sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta jollain kierolla tavalla? 😂 kiitos kuitenkin tästä postauksesta❤️

    http://nouw.com/elizabethevasofia

  9. Kirjoitat tärkeästä asiasta. Itse kamppailen samankaltaisten asioiden kanssa päivittäin.

    Minun on vaikea muodostaa uusia syvempiä ystävyyssuhteita. Pitkässä parisuhteessakin huomasin lopulta, että olin suhteessa, koska en halunnut jäädä yksin. Koska kumppanini perheestä oli muodostunut vuosien saatossa minulle omaa perhettä läheisempi yhteisö, oli siitä kaikesta luopuminen erityisen vaikeaa. Itselleen ei voi kuitenkaan valehdella loputtomasti.

    Juhannuksena erityisen vaikeaa oli katsoa muiden someja, sitä kaikkea hauskanpitoa, missä ei itse ollut osallisena.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 43
Tykkää jutusta