Ihminen joka saa aidosti hymyilemään

Rakastan iltaisin juoksemista. Kun joku toinen nauttii aamuvarhaisella lenkkipolulle lähdöstä, on minulle nautinto lähteä lenkille kymmenen aikoihin illalla. Iltaisin on niin ihanan rauhallista, ajatus rentoutuu ja Töölönlahdellakaan ei ole niitä inhottavia ötököitä jotka lentävät silmiin tai suuhun. Eilen lenkillä ollessani mietinkin jälleen elämää ja noin yleisesti ihmissuhteita – mitä niiltä oikein janoan ja millaiset ihmissuhteet tekevät minut onnelliseksi? Koska olen viimeksi nauranut vedet silmissä tai hymyillyt aidosti niin, että onni paistaa silmistäni? Milloin voin sanoa viimeksi olleeni erityisen onnellinen?

Silmät ovat sielun peili, sitä sanotaan. Uskon että silmistä näkeekin ihmisen sielunmaiseman aika hyvin ja hyvinvointi heijastuu usein ulkopuolisille juurikin silmien kautta. Hyvä mieleen painunut esimerkki tästä on viime loppukesältä, kun eräs tuttava kysyi minut pitkästä aikaa nähdessään voinko hyvin. Kuulemma silmistäni heijastui suru ja paha olo, joka piti tuolloin täysin paikkansa. Muistan suorastaan hämmentyneeni, sillä olinhan kuitenkin baarissa ja näennäisesti hyvällä fiiliksellä vaikka kaiken juhlahumun takana painoi masennus. Totuus on kuitenkin se, etteivät silmät valehtele ja niiden kautta voi aistia paljonkin ihmisen hyvinvoinnin tilasta. Silmistä voi nähdä myös valheen, petoksen ja epärehellisyyden kuin myös ilon, rakkauden sekä aidon onnellisuuden.

Vaikeuksien jälkeen itselleni on korostunut entistä selkeämmin se, mitä janoan ihmissuhteilta. Mietinkin eilen juostessani sitä miten kaipaan rinnalleni ihmisiä, jotka saavat minut hymyilemään ja joiden seurassa olen aidosti onnellinen. Jos mietitään parisuhdetta, on ainut kriteerini nykyään se että tuo ihminen saa minut hymyilemään – nauramaan vatsani pohjasta. Huumorintaju onkin ehdottomasti parisuhteen kulmakivi numero yksi ja vaikka luottamus ja rehellisyyskin vaakakupissa painavat, niin kyllä hauskaa pitää yhdessä olla! Nyt vanhemmiten kun olen tosiaan kokenut sen miten ihminen voi persoonallaan hurmata puolelleen jättäen toissijaiseksi kaiken muun, olen entistä vakuuttuneempi siitä, mitä suhteelta haluan. Eilen mietinkin miten ihanaa olisi ihastua pitkästä aikaa ihmiseen, jonka kanssa olisi aidosti hauskaa. Tänä päivänä nimittäin tuntuu että aivan liian moni on turhankin tiukasti kontrollissa tai omassa boksissaan. Etenkin vanhempien miesten saralla olen ollut havaitsevinani sellaista elämään tympääntymistä, josta jää kokonaan pois hauskuus ja spontaanius. Varmaan jo tuonkin vuoksi pidän itseäni nuoremmista, sillä heissä on sellaista aitoa elämäniloa vakavuuden sijaan – rohkeutta hullutella ja tulla ulos niistä omista rajoistaan. Elämää ei mietitä liian vakavasti eikä jokaista siirtoa tarvitse harkita kuukausitolkulla.

Toisaalta kai sitä on itsekin iän myötä muuttunut monissa asioissa harkitsevaisemmaksi vaikka kuinka haluaisi olla kaikessa tekemisessään spontaani. Valitettavasti vuodet tuovat usein mukanaan jonkinlaista rajoittuneisuutta ja koska kolmekymppisen odotetaan käyttäytyvän tietyllä tavalla verrattuna kaksikymppisiin, ei monia asioita pidetä välttämättä enää tällä ikää niin hyväksyttyinä. Usein puhutaan siitä kuinka nuoret ovat iloisia ja teininä nauretaan niin aidosti kaikelle. Muistan nuoruudestani myös sen, kuinka silloin teinivuosina sain usein kuulla siitä avoimesta kikattelusta ja kihertelystä. Nyt mietin tuota vaan hymyillen ja jos näen kaupungilla kovaäänisiä ja iloisia teinilaumoja, herättää se itsessäni positiivisia muistoja. Oikeastaan kaikki iloiset ja onnellisen näköiset ihmiset herättävät minussa hyviä fiiliksiä – tuo on jotain sellaista, jota itsekin kaipaan ja jota en halua koskaan kokonaan kadottaa. Aito ilo on asia, jota meistä jokaisen tulisi olla mahdollisuus tuntea – iästä, sosiaalisesta statuksesta tai asemasta riippumatta.

Onnellisuus on jännä juttu. Sitä usein tavoitellaan kaikin mahdollisin keinoin mutta se tuleekin loppupeleissä aivan yhtäkkiä – ikään kuin puun takaa. On tyypillistä elää ajatellen, että ”sitten kun sitä tai tätä” -niin olen onnellinen. Itse olen havainnut näiden kolmenkymmenen vuoden aikana sen, ettei onnea voi ostaa, ajoittaa tai pakottaa. Se tulee siinä kohtaa kun on tullakseen ja elämähän ei tosiaan aina ole mitään jatkuvaa onnellisuus aaltoa. Omaan onneensa voi kuitenkin vaikuttaa omilla valinnoilla ja sillä, miten päättää tätä elämää elää. Olenko valmis hymyilemään aidosti ja kohtaamaan ihmisiä, jotka jakavat kanssani aitoa arvomaailmaa vai ajaudunko puolivahingossa seuraan, jossa mikään ei ole aitoa – hymystä tai arvomaailmasta puhumattakaan. Elämä on niin pitkälti valintoja, joista päätäntävalta on meillä itsellämme. Uskon myös affirmaatioon ja siihen, että me itse valitsemme sen millaisena maailman näemme. Meistä kukin luo oman todellisuuden ja elämme juuri siinä maailmassa.

Oikein onnellista ja hymyjen täyteistä päivää jokaiselle!

PS. Jos teillä on jälleen jotain postaustoiveita, otan niitä oikein mielelläni vastaan! Viime viikot olen mennyt blogin suhteen aika spontaanilla fiiliksellä – heinäkuisissa tunnelmissa – joten nyt elokuuta ajatellen homma muuttuu jälleen systemaattisemmaksi. Siispä jos mielessä on jotain tiettyä josta kirjoitusta kaipaatte, älkää epäröikö kommentoida!

 

Kuvat: Iines / edit: minä

On my way

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 11
Tykkää jutusta