Sinkkuelämä vs. parisuhde?

Rakastan ihmissuhteita aiheena. Voisin keskustella niistä tuntitolkulla ja olen oletettavasti onnekas, sillä iso osa ystävistäni on samoilla aaltopituuksilla kanssani. Harvoin jutellaankaan meikeistä tai muusta turhanpäiväisestä, vaan lähestulkoon aina sukelletaan suoraan sinne asioiden ytimeen eli ihmissuhteisiin – liittyvät ne sitten parisuhteeseen, sinkkuelämään, tapailu- tai vaikka seksisuhteisiin. En sano että keskustelun aiheet olisivat aina helppoja koska ihmissuhteita on niin monenlaisia. Parisuhde ei ole automaattisesti tie onneen saatikka sinkkuelämä huolettoman villiä ja vapaata elämää. On jännä miten paljon ihmissuhteet elämäämme ohjailevatkaan ja jos näillä osa-alueilla on ongelmia, on elämä usein kokonaisuudessaan aika kaaoksessa.

Olen ollut elämäni aikana paljon yksin. En ole siis hyppinyt parisuhteesta toiseen vaan ollut sinkkuna useitakin vuosia putkeen. Tämä johtunee loppupeleissä tietynlaisista traumoista menneisyydessäni ja siitä, että olen kasvanut hyvin itsenäiseksi persoonaksi. En koe että parisuhde tekisi minusta kokonaista vaan voin olla sitä ihan yksinkin. Tiedän, millaista sinkkuelämä on parhaimmillaan ja huonoimmillaan mutta tiedän myös, millaista on elää parisuhteessa ihmisen kanssa, johon on todella rakastunut. Toisaalta tiedän myös, miltä tuntuu jämähtää suhteeseen, jossa ei loppupeleissä ole kummallakaan enää hyvä olla mutta silmät ummistetaan todellisuudelta. Tässä kohtaa elämää kun elettyjä vuosia on jo jonkin verran takana, en voi kuin todeta että olen ennemmin sinkku kuin huonossa parisuhteessa. Ei se sinkkuelämä niin kammottavaa ole, vaan itse asiassa monelta osin aika hyvääkin. On hassua, miten usein parisuhdetta pidetään sellaisena automaattisesti tavoiteltavana asiana vaikka osahan saattaa olla sinkkuna täysin omasta halustaankin.

Havahdun aika usein siihen että mietin itsekin sinkkumiehiä sillä silmällä, että heissä on oltava jotain vikaa. Jos on yksin vuodesta toiseen, on pakko olla joko liian korkeat kriteerit tai yksinkertaisesti hankaluuksia olla yhden ihmisen kanssa. Loppupeleissä totuus on kuitenkin se, ettei sinkuissa automaattisesti ole yhtään mitään vikaa! Tuokin on jonkinlainen yhteiskunnan päähän syöttämä oletus, että parisuhde kertoisi tietynlaisesta vakaudesta ja henkilön tasokkuudesta. Siksi sellaiset utelut ”miten juuri sinä voit olla sinkku” ovat mielestäni aivan naurettavia. Kaikkien ihmisten päämäärä kun ei ole parisuhde vaan siihen ikään kuin ajaudutaan jos ajaudutaan. Itse en esimerkiksi koe jatkuvasti etsiväni parisuhdetta. Myönnetään, että säännöllisesti mietin kuinka olisi ihanaa olla hyvässä (nimenomaan hyvässä) suhteessa mutta suurimman osan ajasta elän elämääni täysillä ilman kärsimystä siitä, että olen yksin. Sinkkuna oleminen kun harvoin tarkoittaa sitä, että edes on yksin. Veikkaan että useammalla sinkulla on jatkuvasti meneillään jotain pientä säpinää ja onhan ympärillä kuitenkin ystävät ja muut läheiset. Sinkkuus tuntuukin usein olevan asia, joka on ongelma enemmänkin muille ihmisille kuin sinkulle itselleen… Ehkä ärsyttävintä onkin kuulla päivittelyä ”kyllähän sinun iässäsi…”.

Tällä hetkellä mietin parisuhdetta asiana, joka tulee jos on tullakseen. Olen liian monta kertaa joutunut toteamaan itselleni etten ole mikään helpoin ihminen johdateltavaksi suhteeseen ja siksi välillä mietinkin, että voikohan sellaista oikeanlaista ihmistä edes tulla? Olen tavallaan liian tunteellinen toimimaan täysin tunne kylmästi sinkkuna mutta sitten taas liian varautunut antautumaan parisuhteeseen. Käytöksessäni on paljon ristiriitaisuutta, joka toivon mukaan terapiassa tiedostamisen myötä tulee vielä kääntymään, ja ehkä tähän kaikkeen vaaditaan vaan se oikea vastakappale – ihminen joka osoittaa minua kohtaan luottamuksensa jolloin uskallan ottaa riskin. En kuitenkaan sanoisi, että sinkkuus on itselleni mikään välitila, jossa olen odottamassa suhdetta, vaan sinkkuelämä on elämää siinä missä parisuhde-elämäkin. Sinkkuna voi olla samalla tavalla onnellinen ja itse itsenäisenä naisena koenkin, että tällä hetkellä olen täysin vapaa tekemään, mitä haluan. Toisaalta tuo on myös asia, jota haen parisuhteeltakin. Suhteen ei kuulu rajoittaa elämää tai olla liian hankalaa vaan sen kuuluu tukea hyvinvointia. Jos parisuhde vie enemmän kuin se antaa, on ehdottomasti punnittava, onko siinä mitään järkeä?

Itse olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen olisi hyvä jossain kohtaa olla edes hetki yksin. Vaikka parisuhde olisikin sopivasti tilaa antava, kyllä yksin oleminen kasvattaa. Sinkkuna sitä oppii aivan eri tavalla tarkastelemaan itseään ja mikä tärkeintä kokee, miltä elämän rakentaminen itsensä varaan tuntuu. Vaikka minäkin kuvittelin olevani itsenäinen nainen, kyllä viimeisimmän parisuhteen päätyttyä olin aivan totaalisen hukassa. Olin loppupeleissä asettanut niin paljon sen toisen ihmisen varaan etten edes loppupeleissä tiennyt, kuka minä olen omana yksilönä. Olin myös antanut toisen määritellä itseäni ymmärtämättä mikä on aidosti minua ja mikä taas sen toisen osapuolen tunne minusta. Suurin kasvuprosessi onkin elämässäni tapahtunut tässä viimeisen puolentoista vuoden sisään, kun olen ollut itsekseni. Olen oppinut aivan käsittämättömän paljon niin itsestäni kuin muistakin ihmisistä ja ylipäänsä siitä, kuka minä olen minulle itselleni.

Vastaus otsikon kysymykseen onkin, että molemmissa suhdestatuksissa on puolensa. Itse en osaa valita jompaakumpaa mutta jos pitäisi sanoa kumpi olen sieluntilaltani, niin kyllä ehkä ennemmin olen parisuhde ihminen – tosin itsenäinen sellainen. Pidän sinkkuelämää mukavana ajanjaksona enkä missään nimessä välitilana mutta tästä huolimatta toivon, että joku päivä rakastun jälleen ihmiseen jonka kanssa suhdetta voisi rakentaa. Haluan parisuhteen jossa en koe itseäni yksinäiseksi toisen ollessa samassa tilassa vaan suhteen, jossa koen kumppanin täydentävän minua. Jos tällaista ei koskaan enää eteen tule, niin sitten olen mieluummin yksin.

Oletteko te mieluummin parisuhteessa vai sinkkuina? Ja oletteko sieluntilaltanne enemmän sinkku- vai parisuhdeihmisiä?

 

Kuvat: Iines / edit: minä

On my way

10 vastausta artikkeliin “Sinkkuelämä vs. parisuhde?”

  1. Sinkkuelämä on aivan hanurista! Parisuhde pesee sen 6-0 (ja kuka nyt jossain huonossa parisuhteessa haluaisikaan olla? Pois sellaiset heti kättelyssä!).

    Ja on se jotenkin jännää aina, kun ihmisten pitää todistella, että miten hienoa on olla sinkku! Sillä peitetään sitä omaa huonoa oloa. Valon pilkahdukset on tasan tarkkaan yhtä suuria kuin kaamosaikaan Pohjois-Suomessa! Kaikki tajuavat jutun juonen, mutta ei sanota sitä ääneen.

    Ja jos ihminen olisi tarkoitettu olemaan yksin, niin ei tandempyörääkään olisi keksitty.

    • No olipas jälleen provosoiva kommentti sinulta. :D Tuohan on tosiaan sinun mielipiteesi mikä ei todellakaan tarkoita, että jokainen sinkku ajattelisi samalla tavalla. Jos sinkkuna oleminen on sinulle noin vastenmielistä, kannattaa pysytellä tiiviisti parisuhteessa!

      Ei ole kyse siitä, että ihminen olisi tarkoitettu olemaan yksin. Osa ehkä onkin mutta pääasiallisesti ihmiset kaipaavat jossain kohtaa elämää parisuhdetta. Se ei kuitenkaan pois sulje sitä tosiasiaa, että myös sinkkuna voi olla onnellinen. :) Eikä parisuhde ole se kaikkien LIFEGOAL numero 1, usein suhde tulee jossain kohtaa elämää kuvioihin mutta itse en ainakaan etsi ketään koska tykkään itsekseenkin olemisesta. :)

  2. Mielenkiintoinen teksti, kiitos ajatuksiesi jakamisesta! Itse viihdyn sekä sinkkuna että suhteesss, Mun mielestä kuitenkin parisuhde kasvattaa ja kehittää ihmistä enemmän kuin sinkkuna olo. Parisuhteessa parhaimmillaan saa ja joutuu peilaamaan omia haasteitaan toisen avulla, kaikki se pinnan alla kupliva tulee pintaan ja näkyväksi. Jos kummatkin sitoutuu henkiseen kasvuun ja kehitykseen sekä rehellisyyteen, niin parisuhteessa oleminen on mahtavaa. Se vaatii kuitenkin rohkeutta olla myös epätäydellinen, kummaltakin. Myös juuri se ettei ehkä aina voi tai edes halua laittaa itseään etusijalle on mun mielestä tervettä. Omien rajojen tiedostaminen parisuhteessa voi olla kuitenkin se haaste ja se onkin mahtavaa oppia kertomaan sekä itselleen että toiselle mitä itse tarvitsee ja haluaa, sillä en voi olettaa että kumppanini olisi vastuussa onnestani. Itse tarvitsen paljon omaa aikaa ja tilaa myös suhteessa, tunnetta että olen vapaa.

    Myös sinkkuna olo on kehittävää, mutta eri tavalla. Mä luulen, että on paljon tyyppejä jotka ei tarvitse suhdetta kehittyäkseen, oppiläksyjä löytyy omasta takaa jo tarpeeksi. Toinen juttu onkin sitten se, jos ne omat oppiläksyt on esteenä suhteen alkamiselle, mutta rakkautta ei voi pakottaa, se vaan tapahtuu, yleensä silloin kun me rakastutaan ensin itseemme❤️.

    Ihanaa elokuun alkua!

    • Kiva kuulla, että teksti kolahti sinuun! :) Hyvin kiteytetty ja nimenomaan jos molemmat sitoutuvat suhteeseen tuolla tavoin ja ovat valmiita haasteitaan peilaamaan, suhde voi olla antoisa. Itsekin toivon että tulevaisuudessa päätyisin suhteeseen tuollaisen ihmisen kanssa, sillä muuten parisuhde ei välttämättä ole kovin kehittävä. Ehkä tässä onkin se etten ole koskaan vielä ollut tuollaisessa kehittävässä parisuhteessa, jossa olisi oltu valmiita tarkastelemaan ongelmia syvemmin (en siis itsekään ollut) ja siksi kokemukseni nyt sinkkuna on ollut enemmän itseä henkisesti kehittävä. Tai näin itse tilannetta analysoisin.

      Mutta missään nimessä ei ollut tarkoitus sanoa, että sinkkuus on kehittävämpää kuin parisuhde – ei todellakaan. Parisuhde opettaa todellakin epäitsekkyyttä ja asettamaan toisen ihmisen etusijalle mikä on ihan oikeasti hieno oppiläksy. Mutta ehkä tosiaan omassa elämässäni on mennyt nyt vähän toisinpäin tämä juttu… Ja viimeinen lause on aivan loistava! Rakkautta ei voi todellakaan pakottaa vaan se tapahtuu jos on tapahtuakseen. <3

      Ihanaa elokuuta myös sinulle! :)

  3. Olen löytänyt oman itseni vasta viime vuosina, eron myötä. Olen ollut hyvissä, että myrkyllisissä suhteissa liian keskeneräisenä itseni kanssa. Sinkkuus on mahdollistanut kaiken. Olen oppinut elämään nyt-hetkessä ja todellisuudessa. Ainoassa todellisessa hetkessä mikä meillä on. Arvostan itseäni enemmän, kun koskaan. On helppo sanoa ei ja olen ymmärtänyt ettei kaikki ihmiset ole samanarvoisia. Mietin tarkkaan kenelle annan aikaani ja keneltä sitä haluan, vai onko kehittävämpää olla yksin? Monesti on. Blogeissakaan pintaa syvemmistä aiheista ei juuri keskustelua saada aikaiseksi, kun taas riisikakuista ihmisillä riittää mielipiteitä. Nyky meininki kun on mitä on. On pitänyt opetella polttaa siltoja, mutta toisaalta myös rakentamaan. Ero on aina tuntunut maailman lopulta ja hetki sen jälkeen olen ymmärtänyt, että se on ollut ainoa mitä olen oikeastaan tarvinnut. ”Varo mitä toivot, voit saada mitä tarvitset” pätee aika hyvin elämässäni. Onni on aito yhteys omaan itseen ja sen pohjalta sitten ponnistaa myös niitä terveitä ihmissuhteita. Mielestäni kumppanin tai ylipäätään seuran suhteen ei voi olla liian korkeita kriteerejä, sillä sehän on se kenen kanssa jaat ainutlaatuista elämääsi. Kuolen mieluummin sen unelman kanssa ”täydellisestä” kumppanista, kun olisin jonkun kanssa olemisen pakosta tai käyttäisin aikaa tyhjän toimittajien kanssa. Sen olen myös tajunnut, että pinnallisten ihmisten elämä on loppuunsa ihan hirveän molli voittoista, koska et voi koskaan saada tarpeeksi sitä mitä et tarvitse. On hirveän vapauttavaa päästä kilpailun kahleista. Olen saanut (tähän mennessä) paljon enemmän sinkkuudesta, kun seurustelusta. Johtuisiko osaksi siitä, että olen aina ollut hyvä muiden tunteiden kanssa, mutta huono omien. Tuntuu, että seurustelu jollain tapaa taannutti tai ainakin henkinen kasvuni oli tämän aikaa jäissä. Kaikki ihmissuhteet tulisi olla aina vastavuoroisia ja liikkua johonkin suuntaan. Syventyä tai palaa loppuu. Pääasia, että ne tekee jompaa kumpaa. Pettäminen tuntuu olevan myös tapetilla joka paikassa missä on suhteita, joka ei sekään motivoi seurusteluun. En ikinä halua mieleltään mitään heikkoa reppanaa, jonka ainoa elämän jahdin kohde on naisen jalkojen välissä. Täytyy olla terveesti tyytymätön ympäristöönsä ja vaatia siltä enemmän niin kehitys ei lakkaa :)

    • Aivan mahtava kommentti ja erittäin hyviä pointteja! Oli pakko jakaa tämä ystävänikin kanssa, sillä niin monta samanlaista aatosta löysin tekstisi joukosta. <3 :)

      Etenkin tuo, että mieluummin kuolen unelman kanssa "täydellisestä" kumppanista kuin olen jonkun kanssa olemisen pakosta – aamen! Olen niin samoilla linjoilla kanssasi.

      Itse en ole myöskään kokenut parisuhteessa henkistä kasvua tai kehitystä mutta se on osittain saattanut johtua siitä, etten vaan ollut muutama vuosi sitten valmis tarkastelemaan asioita samalla tapaa kuin nyt olen. Eikä suhteemme entisen kumppanini kanssa ollut mielestäni sellainen "kasvuun tähtäävä" vaan enemmänkin sellainen "tässä nyt ollaan ja eletään yhdessä". Vaikka rakkautta olikin, se ei kuitenkaan tarkoita kasvua suuntaan tai toiseen.

      Et voi saada tarpeeksi sitä mitä et tarvitse – hittolainen tämäkin! Niin loistava. Ja samaa mieltä pinnallisista ihmisistä ja heidän elämästään. Tällä hetkellä on todella sellainen riisuttu olo ja olen jotenkin erityisen valmis kaikkeen uuteen.

      Kiitos vielä kommentistasi, se oli huippu! <3 Olet erittäin viisas ja oivaltanut hyvin paljon tärkeää elämästä. :)

  4. Pystyn samaistumaan moneen asiaan tekstissäsi. Olen myös ihmetellyt ”miksi olet sinkku?”- kommentteja ja vastannut yleensä, että en nyt vaan satu olemaan parisuhteessa. Olen myös sitä mieltä, ettei parisuhteen kuulu olla väkisin tavoiteltava asia (jopa pakkomielle), vaan siihen ajaudutaan jos kohdalle sattuu osumaan oikea henkilö.
    Olen ollut nyt muutaman kuukauden sinkku ja treffeillä käydessäni olen huomannut minua arvioitavan heti potentiaalisena kumppanina. Itse ajattelen treffailun nimenomaan uusiin ihmisiin tutustumisena ja jos se myöhemmin johtaa parisuhteeseen, en vastustele.
    Mielestäni ihminen kasvaa sekä parisuhteessa että sinkkuna yhtä lailla. Itse kadotin koko identiteettini oltuani useamman vuoden huonossa parisuhteessa. Eron jälkeen olen huomannut olevani koko ajan enemmän oma vanha itseni. Se, josta pidän paljon enemmän ja se, joka voi olla onnellinen ilman parisuhdetta.
    Mitä tulee yksinolemiseen, sitä pelkäsin eniten. On ollut helpottavaa huomata, että pärjään hyvin enkä edes kaipaa ketään. On helpottavaa, kun en rakenna elämääni toisen ihmisen varaan. On ollut helpottavaa huomata olleeni itseasiassa paljon yksinäisempi parisuhteessa kun sinkkuna.

    • Kiitos kommentistasi! Nimenomaan, olen samaa mieltä tuosta ajautumisesta. Parisuhde tulee jossain kohtaa jos on tullakseen eikä sitä väkisin löydä. Usein sanotaan että kun lopettaa etsimisen löytää. Ja tuokin on muuten totta, että usein varmasti treffeillä arvioidaan toista kumppaniehdokkaana sen sijaan, ettei asetettaisi tapaamiselle mitään suuria odotuksia. Varmaan tuon vuoksi inhoankin treffeillä käyntiä tuntemattomien kanssa…

      Ihanaa että olet oppinut yksin olemisen taidon, se on todellakin erinomainen taito hallita! Ja yksin todellakin pärjää. Mielestäni on upeaa jos jossain kohtaa elämäänsä ajautuu tilanteeseen, jossa etsii itseään ja tarkastelee omia vahvuuksia sekä heikkouksia – tuo tuo mukanaan usein henkistä kasvua. :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 23
Tykkää jutusta