Paska päivä ja pari oivallusta

Eilen oli suoraan sanottuna aivan paska päivä. Oikeastaan koko viikon ajan ovat hermot olleet kireällä ja pienemmätkin vastustukset tuntuneet huomattavan suurilta. Mieltäni on painanut erityisesti eräs henkilökohtainen asia, joka on samalla kiristänyt hermoja arjen tasolla. Toisen silmän lievä mistä lie tullut silmätulehdus, useampi kohdalleni osunut tilttaava kaupunkipyörä, muistia jumittava tietokone ja pari päivää vaivannut päänsärky ovat tuntuneet tavallista suuremmilta vastustuksilta. Koko viikon olen kuitenkin sinnitellyt ja työntänyt tätä mieltä painavaa asiaa taka-alalle pyrkien toimimaan ja hoitamaan arjen velvollisuudet, kunnes eilen se sitten tapahtui. Annoin kaikkien tunteiden purkautua ja no kiukun jälkeen – itkuhan sieltä tuli. Itkun jälkeen tuntui kuitenkin helpottavalle kuten aina.

Postauksen tarkoitus ei ole nyt sinällään pureutua ongelmiini vaan ennemminkin tuoda esiin sitä tosiasiaa, että välillä elämässä on lupa romahtaa. Huomaan itsessäni niin usein piirteitä, että pitkitän ja pitkitän paskaa oloa, kunnes tulee se romahduksen hetki. Koko viikon olen tiedostanut että nyt on henkisesti huono olla ja tuo huonovointisuus on näkynyt paitsi ihan arjessa äksyilynä, myös suunnattomana väsymyksenä. Esimerkiksi treenit eivät ole kulkeneet ollenkaan mutta silti olen pakottanut itseni lenkille. Vaihtoehto että kohtaisi itsensä kaikkine tunteineen, tuntuu vaan niin paljon huonommalta idealta kuin että touhuaa ja pakottaa itsensä tekemään asioita. Sen verran tässä on kuitenkin tultu eteenpäin, että jatkoin tätä meininkiä ainoastaan viikon. Aikanaan saatoin nimittäin vetää vaikka kuukausiakin ahdistus taka-alalla ainoastaan siksi, etten halunnut kohdata asioita.

Koin myös jonkinlaisen flashbackin tällä viikolla. Palasin nimittäin mielessäni aikaan, jolloin hermoilin jatkuvasti. Olin siis arjessa todella ärsyyntyvä ja jo pienikin vastustus sai minut kiehumaan. Näin jälkikäteen mietittynä ymmärrän nyt silloista minääni paremmin. Elin nimittäin tuolloin elämäntilanteessa, joka ei pohjimmiltaan tyydyttänyt minua. Tein työtä joka stressasi koska se ei vaan tuntunut enää omalta jutulta. Lisäksi silloinen parisuhteeni ei toiminut ja aiheutti ahdistusta, joka purkautui jatkuvana hermoiluna. Tällä viikolla oikein ymmärsinkin sen konkreettisesti, että minä reagoin elämäni ahdistaviin ongelmakohtiin hermoilulla. Kun minua painaa jokin, ovat hermot kireällä ja pienikin vastustus saa ärräpäät lentämään. Jokainen meistä ilmentää huonovointisuutta omalla tavallaan. Toinen itkeskelee, joku on äärettömän väsynyt ja kolmas saa paniikkikohtauksia. Se että tiedostaa nämä ”oireet” itsessään, voi kenties olla avain siihen että osaamme tarkastella elämäämme siinä hetkessä tarkemmin. Kun havahtuu omaan suojamekanismiinsa, sen tunnistaminen on jatkossakin helpompaa.

Tässä on niin pitkä seesteinen ja hyvä ajanjakso takana, että jo pienen hetken tällä viikolla pelkäsin nytkö se mörkö taas tulee ja alan voimaan huonosti. On oikeasti jännä, miten tuollaisen hyvän ajanjakson jälkeen tuntuu oikein pelottavalta tuntea negatiivisia tunteita! Ei haluaisi sen hyvän fiiliksen koskaan päättyvän ja sitten kun takaraivossa kolkutteleekin ahdistus, tuntuu se vieraalta ja pelottavalta. Mutta eihän elämä voi vaan jatkuvasti olla hyvää fiilistä ja seesteisyyttä. Joskus ihmissuhteet ja muut muutokset elämässä ajavat meitä tilanteisiin, joissa joudumme ottamaan riskejä. Usein riskien ottaminen taas tarkoittaa mukavuusalueelta poistumista, joka puolestaan tuo mukanaan kenties stressin ja epävarmuuden. Huomaan että joissain asioissa epävarmuus on itselleni oikea mörkö – se pelottaa ja ahdistaa kun taas toisissa asioissa se tuo tietynlaista vapautta. Esimerkiksi työelämässä pystyn hienosti elämään epävarmassa tilanteessa, koska olen aina ollut näissä asioissa aika huoleton, enkä osaa stressata rahasta tai elämästäni vuoden päähän. Yksityiselämässä olen puolestaan huomattavasti herkempi ja ihmissuhteet ovat minulle välillä aivan jäätäviä stressin aiheuttajia. Tätäkin paljon miettineenä olen todennut kaiken juontavan juuriaan lapsuudestani. Kun siellä olen joutunut elämään jatkuvassa epävarmuudessa, on se jättänyt minuun jälkensä ja tietynlaisissa tilanteissa käyttäydyn lapsenomaisesti tuo samainen pelko edellä.

Omien tunteidensa kanssa on tärkeää muistaa, että vaikka kyseinen tunnereaktio on juuri minulle tai sinulle siinä hetkessä aito, se ei silti välttämättä ole koko totuus. Kun meitä ahdistaa jokin, mieli alkaa herkästi paisutella asiaa ja loppupeleissä tuo asia saattaa saada aivan järjettömän kokoiset mittasuhteet. Tiedostamisen kautta tunteitaan on helpompi oppia ymmärtämään. On nimittäin tunteita, joiden alkuperä on erilainen. Osa tunteista on minun, osa ulkoa poimittua ja osa taas automaattinen reagointi juuri sieltä lapsuudessa opitusta. Itse huomaan reagoivani myös vanhojen kokemuksien pohjalta, eli ahdistus saattaa kummuta vaikka jostain jo aikaisemmin tapahtuneesta jos nykyisyydessä on yhtään tuohon viittaavia piirteitä. Usein reaktioitani ohjaa pelko – pelko romahduksesta, hylätyksi tulemisesta tai särkymisestä. Nyt tuntuu että pelkään jopa sitä, että koen yhtään negatiivisia tunteita. Yhdistän negatiiviset tunteet siihen ahdistavaan tilaan, jota en haluaisi enää kohdata.

Tuntuu muuten helpottavalta olla rehellinen ja vaikka tämä postaukseni ei jaa motivaatiota tai hyviä fiiliksiä, halusin silti kirjoittaa paskasta päivästä ja viikosta. Vaikka haluankin olla positiivinen elämässä ja elämälle, silti minullakin on välillä raskasta. Olen huomannut että olen ollut terapian aloittamisen jälkeen jollain tapaa sellaisessa hyvän fiiliksen ”kuplassa” ja oikeastaan jopa unohtanut sen, että terapiaprosessinkaan ei tarvitse olla ns. nousujohteista. Se ei takaa mitään täydellistä minää, eikä minun tarvitse nyt olla niin hurjan reipas. Olen edelleen se sama ihminen, jolla on ne samat traumat ja vaikka työkaluja olen paljon saanutkin, ei asiat silti korjaannut tuosta noin. Kaikki vaatii aikaa, jota tulee itselleen antaa.

Luen muuten tällä hetkellä ”Tunnevirrassa – Ymmärrä tunteita” -kirjaa, josta olen saanut paljon mielenkiintoisia oivalluksia. Blogiin onkin lähiaikoina tulossa laajempaa postausta tunteista. Toivottavasti aihe kiinnostaa myös teitä!

Kaikesta huolimatta oikein ihanaa viikonloppua ja Flowta teille, jotka festareilla olette! 

 

Kuvat: Iines / edit: minä

Kommentit (12)
  1. Minäkin reagoin monesti ahdistaviin tilanteisiin äksyillen. Monesti olen jälkikäteen hävennyt omaa käytöstä ja asioita joita sanoin. Nykyisin vetäydyn omiin oloihin ja annan itkun tulla. Monet vastoinkäymiset tuntuvat suorastaan fyysisenä kipuna ja ovat valtavia energiasyöppöjä. Olen opetellut käsittelemään niitä rauhoittumalla jonkin meditointivideon kanssa. Joskus saatan kuunnella useamman putkeen, kun ensimmäisen aikana ajatukset laukkaavat jossain muualla. Itkeminenkin puhdistaa. En yritä enää väkisin estää niiden tulemista, vaan itken aikani. Tiedän, että aina tulee se aamu, kun herään ja tunnen, että nyt olen valmis ottamaan askeleen eteenpäin, eikä kyyneliä ole enää jäljellä.

    1. Samaistun täysin kommenttiisi, olen juuri tuollainen. Paitsi etten ole ehkä oppinut riittävästi vielä tuosta itsensä rauhoittamisesta vaikka sitäkin on terapiassa läpikäyty. Ehkä meditaatio voisikin olla toimiva keino? Usein olen lähtenyt lenkille tai mennyt nukkumaan noissa tilanteissa.

      Ja itkemistä on kyllä turhaa vastustella. Mutta välillä se vaan tuntuu jotenkin niin ahdistavalta… Tai tiedätkö sitä vaan pyrkii väistelemään vaikka sisimmässään tietää että loputtomiin noin ei voi tehdä. Viimeinen lauseesi on lohduttava, juuri näin, nimenomaan. <3

  2. Eksyin pitkästä aikaa blogiisi. Todella hyvä kirjoitus. Kiitos avoimuudestasi, kaikkea hyvää! <3

    1. Kiitos ja samoin! <3 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *