Pari paljastusta

Tämän hetkinen buumi puhua avoimesti kasvoillaan seksistä ja omista seksikokemuksista herättää itsessäni hieman ristiriitaisia tunteita. Seksuaalisuudessa aiheena ei ole todellakaan mitään pahaa – päinvastoin – mutta mielestäni joissain kohdin tuossa on menty ehkä hieman yli… Tai että seksuaalisuudesta voi kirjoittaa/puhua kyllä tietyllä tasolla julkisesti mutta jossain kohtaa menee mielestäni hyvän maun raja, enkä ainakaan itse haluaisi, että koko kansa saa blogini avatessa tietoon kaiken seksielämästäni. Rehellisyyden nimissä itseäni ei myöskään kiinnosta yksityiskohtaisella tasolla muiden makuuhuonepuuhat tai se, missä asennossa tullaan helpoiten vai tullaanko ollenkaan.

Rakastan melankolista musiikkia. Vaikka en olisi tippaakaan surullinen tai pahalla mielellä, saatan soittaa kunnon itkubiisejä. Joku melankolisessa musiikissa vaan viehättää ja ylipäänsä melankolisuudessa. Vaikka haluankin olla positiivinen elämässä, silti välillä tykkään vaan fiilistellä surumielisyyttä. Melankolinen musiikki inspiroi mielenkiintoisella tavalla ja jopa vie tietynlaisiin tunnetiloihin, joissa haluan välillä käydäkin. Tai etten halua pelätä melankoliaa enkä kyyneleitä, vaan rohkeasti välillä käydä niissäkin tunnemaailmoissa. Saattaa kuulostaa oudolta mutta Instagramin storiesissa tällä viikolla tämän kerrottuani sain monta viestiä siitä, kuinka en ole ainut!

Olen joissain asioissa erittäin pedantti kun taas toisissa menen sieltä, missä aita on matalin. Välillä suorastaan ihmettelen, miten persoonani jakautuukin tässä asiassa kahtia, sillä jotenkin voisi kuvitella että henkilö joko on pikkutarkka tai sitten ei ole. Asiat joissa olen erityisen pedantti liittyvät omaan kädenjälkeen ja työhön. Minulle ei riitä ihan hyvä vaan pakko olla sataprosenttisen tyytyväinen omaan tuotokseen. Ne seikat joissa taas mennään vähän ”hällä väliä” asenteella liittyvät moneen muuhun asiaan kuten kodin siisteyteen ja sisustukseen, treeneihin ja ruokavalioon. Ennen olin erityisen tarkka etenkin kahdesta viimeisestä mutta nykyään ajattelen, että jos vähempikin riittää, miksi tekisin liikaa?

Olin todella pitkään nuorena sellainen, etten ollut kiinnostunut ollenkaan pojista tai mistään seurustelu kuvioista. Keskityinkin hyvin pitkälti urheiluun ja terveellisiin elämäntapoihin. Kun muut hengailivat ja ryypiskelivät kylillä, olin minä kotona. Olin jo tuolloin sellainen että minun oli helppo uida vastavirtaan enkä kokenut tarvetta olla väkisin muiden kaltainen. Ensimmäisen kerran ihastuin kunnolla kasiluokalla, ensimmäinen virallinen poikaystävä tuli elämääni 17 -vuotiaana ja ensimmäiset kunnon kännit humalatilaan saakka join vasta Helsinkiin muutettuani 19 -vuotiaana. Olen tehnyt kaiken niin myöhässä verrattuna muihin ikäisiini mutta varmasti todella myöhässä verrattuna tämän päivän lapsiin/nuoriin.

Vaikka rakastan asiallisia podcasteja kuten esimerkiksi ”Omaa luokkaa” -podia, jossa pohditaan hyvin ajankohtaisia aiheita ja josta voi myös oppia paljon, pidän myös täydestä hömpästä. Välillä tuntuu jopa rikolliselle kuunnella jotain täysin turhamaista kun samalla voisit oppia uutta jostain tärkeästä. Sama muuten varmaan pätee kirjallisuuteen ja blogeihinkin – asiateksti on hyödyllistä mutta vähemmän asiallinen teksti puolestaan viihdyttävää, aivot narikkaan avittavaa. Tämäkin on toki paljon kiinni mielialasta että mikä kullakin hetkellä tuntuu juuri oikealta ja hyvältä.

Jos pitäisi mainita meikkauksessa tai kauneudenhoidossa yksi asia, josta olen erityisen tarkka, niin minulle tämä asia on kulmakarvat. Vaikka en nypi kulmiani juuri ikinä, haluan silti että ne ovat aina ojennuksessa. Minulle on siis tärkeää että niissä on juuri oikea värisävy ja karvat ovat tuuheat. En voisi kuvitellakaan että käyttäisin meikissä pelkästään kulmakarvakynää, vaan niissä on aina oltava geeli/vaha joka ikään kuin nostaa niitä ylöspäin. Minulla on myös tarkka visio omassa päässäni, miltä haluan niiden poikkeuksetta näyttävän ja sillä mennään! En myöskään ikinä halua että kukaan ulkopuolinen koskee kulmakarvoihini koska vain minä tiedän niiden täydellisen lookin.

Minulla on tiettyjä juttuja pukeutumisessa, joista en ole varma inhoanko vai rakastanko niitä. Yksi tällainen on leopardikuosi ja toinen nahkahousut. Leo-kuosista innostun välillä kovasti kun taas sitten seuraavassa hetkessä se näyttää jotenkin niin tunkkaiselta ja halvalta. Nahkahousut puolestaan ovat mielestäni todella tyylikkäät mutta en ole koskaan vielä löytänyt sellaisia pöksyjä, jotka imartelisivat kroppaani! Useimmiten jos vyötärö on sopivan kaponen, näyttää takapuoli aivan kauhealta koska nahka on paksua ja litistää takapuolen. Sitten taas jos takapuoli näyttää housuissa hyvältä, on vyötärö aivan liian matala. Muistan kun joskus aikanaan ostin lähes kolmen sadan euron nahkahousut Tukholmasta ja olin niihin saman tien tyytymätön. Tällä hetkellä omistan yhdet second handina hankitut, joissa on kiva vyötärö mutta se takapuoli… edelleenkään en ole varma mitä niistä ajattelen…

Kengät House of Brandon* / Farkut second hand / T-Paita House of Brandon*

Busseissa, ratikoissa ja metroissa matkustaessa minun on aina oltava tietoinen siitä, kuka istuu takanani. Mieluiten istunkin paikalle jossa takanani ei istu ketään, eli esimerkiksi metrossa menen takaseinää vasten tai ratikassa istun niillä ”yksittäisillä” penkeillä, joissa on hyvä väli takana olevaan. Mieleeni on jäänyt jokin ikivanhan muisto siitä, kuinka joku hullu löi joskus kirveellä metrossa täysin vierasta ihmistä päähän. Valitsen vierustoverini mieluiten huolella, eli vaikka seison jos ainut vapaa paikka on jonkun epäilyttävän tyypin vieressä tai edessä.

Oliko joukossa jotain paljastuksia joihin kenties voitte samaistua? Toivon mukaan ei kohta kaksi ainakaan…!

 

PS. Kannattaa käydä kurkistamassa House of Brandonin uudistuneet verkkosivut sekä ihanat vasta saapuneet syysuutuudet*!

 

Kuvat: Iines / edit: minä

Kommentit (8)
  1. Toi seksijuttu! En voisi olla enemmän samaa mieltä! Seksin ei pidä olla tabu mutta kyllä minua kuvottaa tietää liian yksityiskohtaisesti jonkun toisen makuuhuoneasioita. Ei siksi että itse asioissa olisi mitään väärää, vaan siksi että se on kahden ihmisen välinen asia eikä kuulu muille.

    1. Niinpä, no samaa mietin… En itse koskaan julkisesti lähtisi tuollaisia asioita avaamaan. Ovat kuitenkin sen verran henkilökohtaisia ja mielestäni ihmissuhteissakin on hyvä olla jotain omaa ilman, että kaikki on julkista tietoa.

  2. Tuo vika kohta! Ihan sama juttu mulla, haluan etenkin bussissa matkustaessa tietää kuka takanani istuu, koska itse muistan kuulleeni ulkomailla sattuneesta tapauksesta, jossa bussissa istunut henkilö oli yhtäkkiä katkaissut edessä istuneen kaulan jollain miekalla tms. Tuon metron kirvesjutun takia en voi metrossa istua niillä paikoilla, joissa on selän takana metron ovet, jos oikein muistan niin tuossa jutussa kirveen päähänsä saanut henkilö istui juurikin tuollaisella paikalla. Mutta joo, näiden neuroosien takia on välillä hankala löytää etenkin ruuhka-aikaan sopivaa paikkaa bussista tai metrosta 😀 Vähän aikaa sitten bussilla matkustaessani takanani istuva nainen alkoi yhtäkkiä toistamaan itsekseen jollain minulle tuntemattomalla kielellä jotain lausetta, oli tosi vaikeeta yrittää pysyä coolina siinä tapauksessa kun olisin vaan halunnut vaihtaa paikkaa 😀

    1. Joo! Mulla jäänyt myös alitajuiset traumat… Ja ylipäänsä vilkuilen aina tosiaan ympärille – ruuhka-aikaan vielä entistä enemmän. Mutta toisaalta useinhan tuollaiset hullut toimivat silloin kun vähiten odottaa, että jos noin nyt kävisi itselle, niin minkäs tekisi…

      Hyi kuulostaa karsealle tuo tilanne!! Olisin varmaan ollut itse yhtä paniikissa. 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *