Pari syvällistä ajatusta maanantaihin
Olen aina ollut herkkä aistimaan asioita – toisinaan jopa vähän turhankin herkkähipiäinen. Paljon olen halunnut olla kovempi ja siksi vetänytkin monesti kovempaa roolia suojellakseni itseäni, tai esittääkseni muille etten ole mikään herkkis. Huomaan että herkkänä aistin asioita vahvemmin ja siksi esimerkiksi ahdistun asioista, joista moni muu ei välttämättä ahdistu. Otan herkästi itseeni muiden käytöksestä ja vaikka en näennäisesti loukkaannu, silti monet ihmisten sanat kolahtavat ja jäävät usein pyörimään pitkiksikin ajoiksi mieleeni. Se mihin havahduin jo terapiassa, on että usein suojaudun myös huumorilla. Vaikka ihmisten sanat satuttaisivat tai tuntisin ne jo siinä hetkessä loukkaavina, saatan nauraa niille ja olla kuin ei mitään. Huumori saattaa toimia suojautumiskeinona samalla tapaa kuin vaikka sen kovemman roolin vetäminen tai kivun verhoaminen välinpitämättömyyteen.
Kyky nauraa ja huumori ylipäänsä ovat erinomaisia taitoja. Huumori pelastaa monet asiat elämässä ja olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei maailmassa voi olla koskaan liikaa huumoria ja hauskuutta. Tässäkin asiassa on kuitenkin syytä muistaa omat rajansa ja tunnistaa, milloin nauraa itselleen tai asioille oikeista syistä. Itse nimittäin huomaan, että usein jos olen toiminut itselleni väärin tai pettynyt itseeni, saatan verhota tapahtuneen huumoriin – nauraa sille ja suhtautua siihen täten rennommin, vaikka todellisuudessa se aiheuttaisi minussa täysin päinvastaisia tunteita. Vaikka huumoria käytetään paljon oikein, käytetään sitä myös väärin ja väärissä tilanteissa. Huumorilla saatetaan myös tarkoituksella pyrkiä loukkaamaan toista tai alistamaan. Huumori on ikään kuin sellainen sallitumpi tapa ilmaista asioita kuin vaikka vakavissaan suoraan puhuminen. Moni varmasti tunnistaa myös ihmistyypin, joka verhoaa kaiken aina huumoriin. Uskon että tuossakin on kyse jonkinlaisesta suojeludefenssistä. Huumorin avulla piilotetaan todelliset tunteet paitsi muilta, ehkä jopa itseltä.
Mielestäni jokaisella meistä on vastuu omista rajoista ja se pätee myös tähän asiaan. Milloin hauskaksi tarkoitettu vitsi ”mokastasi” tuntuu sinusta pahalta, on mielestäni meillä oikeus puuttua asiaan ja tehdä siitä ei sallittu naurun aihe. Itse huomaan että mitä tietoisemmaksi olen tullut omista rajoistani, sitä selkeämmin näen ympäristössä tapahtuvan vääryyden sekä tunnistan ihmisten käytöksen, joka ei ole oikein. Puutun monen mielestä ehkä turhiinkin asioihin, mutta koen että aina asioita ei pidä hiljaisesti hyväksyä, vaan niihin pitäisi useammin puuttua. Liian paljon ihmiset katsovat juttuja läpi sormien ja verhotaan muiden käytöstä sellaiseen ”no hän nyt vaan on tuollainen, eikä muuksi muutu” tyyliseen kommentointiin. Totta kai tämä henkilö onkin tuollainen jos hänelle ei koskaan laiteta rajoja sen suhteen, mitä saa ja mitä puolestaan ei saa tehdä! Mikäli kukaan ei koskaan asioihin puutu, muutosta ei tule ikinä tapahtumaankaan. Inhoan sellaista hiljaista hyväksyntää, joka tuhoaa ympäristöä, mutta siihen ei silti uskalleta puuttua.
Näiden jo mainitsemieni asioiden lisäksi mielessäni on viime aikoina pyörinyt ylipäänsä muutos. Olen todella monissa tilanteissa havahtunut siihen, että näen asiat eri tavalla kuin ennen näin – tai ehkä muotoilisin sen ennemmin niin, etten pelkää nähdä asioita siten kuten ne nyt näen. Joskus menee aikaa uskaltaa kohdata asiat niiden oikeilla nimillä ja siksi moni seikka on vaan jotenkin viime aikoina konkretisoitunut itselleni. On asioita, joista terapeutti sanoi minulle jo alkuvuodesta, mutta joita uskallan nyt vasta katsoa rehellisesti. Nämä ovat sellaisia juttuja, joiden puitteissa olin tuolloin terapeutilleni jopa vihainen, ja joiden tiimoilta muistan sanoneeni ystävilleni, etten välttämättä halua jatkaa prosessia. Joskus totuuden kuuleminen sattuu ja saattaa aiheuttaa meissä jopa vihaisen kieltoreaktion. Sinällään mielenkiintoista että pohdin näitä tässä kohtaa vasta, kun olen lopettanut terapian… Ehkä nimenomaan välimatka kyseiseen prosessiin on käynnistänyt itsessäni jonkinlaisen jälkipyykin, ja pohdin nyt alitajuisesti sitä kaikkea läpikäytyä?
Elämä on jatkuvaa muutosta, sillä me muutumme – ajatusmaailmamme muuttuu. Vaikka itse koen että olen pienestä pitäen omannut hyvän arvomaailman ja saanut rehellisyyteen tähtäävän kasvatuksen, silti ympäristö on vaikuttanut paljon myös negatiivisella tavalla herkkään minääni. Olen pettynyt ihmisiin, heidän käytökseensä ja pettynyt toisinaan myös itseeni. Toisaalta pettymyksistäkin voi löytää aina jotain voimaannuttavaa ja niiden kautta on mahdollisuus oppia niin itsestä kuin muista. Ehkä nimenomaan pettymysten kautta olenkin osittain tässä pisteessä, jossa näen asiat eri tavalla kuin aikaisemmin enkä pelkää muutosta?
Oikein ihanaa uuden viikon alkua, pitäkää huolta itsestänne!
Kuvat: Taru / edit: minä