Viime aikoina oivallettua

Terrorin pelko ei auta yhtään mitään. Kun oikeasti mietimme asiaa, terroritilanteeseen joutuminen on kyllä mahdollista ja valitettavasti me itse emme päätä mihin elämämme päättyy. Voimme pelätä, vältellä julkisia tai massatapahtumia terrori iskun pelossa mutta loppupeleissä tuo on turhaa. Kuten viime viikolla todettu, se isku voi tapahtua vaikka keskellä kirkasta päivää ja katua – ilman suuria ihmismassoja. En voi sanoa etten yhtään pelkäisi tämän hetken tilannetta mutta oikeasti asioiden tekemisen vältteleminen tuon hulluuden pelossa on seikka, jolle en itse aio antaa elämässäni sijaa. Jos kohtaloni on menehtyä iskussa, silloin se on niin. Pahempi asia on jättää elämättä elämäänsä sen takia, että elää jatkuvassa pelossa.

Sokeri on yliarvostettua. Eilen Eckerö Linen herkullisessa jälkiruokabuffetissa syötyäni totesin jälleen kerran, että sokeriherkut ovat niin yliarvostettuja. Pallo sokerilta maistuvaa sorbettia, muutama kauhallinen suklaamoussea lakritsilla sekä marjoja kinuskikastikkeella – kokonaisuudesta eniten nautin nimenomaan noista marjoista ja kinuskikastikkeesta. Makuaistini on muuttunut tässä vuosien varrella sen verran, että sokeriherkut eivät vaan yksinkertaisesti enää maistu suussani samalta kuin ennen. Tuli oikeastaan tunne, että mieluummin söisin sitä raakakakkua tai raakaleivonnaisia. Sokeri on yliarvostettua ja toivoisin, että sitä tulevaisuudessa opeteltaisiin vähentämään myös ravintola- ja buffet herkuistakin – ihan vaan koko kansan parhaaksi.

On ihan okei olla haaveilematta vakityöstä. Eräs hieman vanhempi sukulaiseni totesi minulle taannoin, kuinka ihmettelee edelleen sitä, että luovuin reilu vuosi sitten vakityöstäni toimistossa ja vaihdoin tuon uran tällaiseen ”ei niin turvattuun työhön”. Tuo tuntui itsestäni hassulta, sillä olen kokenut ratkaisun ainoastaan hyväksi, enkä todellakaan ajatellut asiaa noin. Tänä päivänä onkin ihan ok olla haaveilematta vakinaisesta työpaikasta ja unelmoida vähän hulluistakin jutuista. Unelma Hommissa -kirja, jota nyt kuuntelen BookBeatin kautta on vahvistanut itselleni entisestään sitä ajatusta, että on ihan yhtä hyväksyttävää olla freelancer ja miettiä elämää muun kuin rahallisesti turvatun tulevaisuuden kautta jos se vaan tekee onnelliseksi.

Elä nykyisyydessä, älä menneessä. Menneisyys on osa meitä ja historiaamme. Se on muokannut meistä sellaisia kuin tänä päivänä olemme. Menneisyys ei kuitenkaan ole nykyisyys. Jos jäämme roikkumaan muistoihin, se pahimmillaan masentaa ja saa meidät pysähtymään paikoilleen. Menneisyys kannattaa ajatella ennemminkin ponnahdusalustana uuteen kuin paikkana, jossa velloa ja hukata elämäänsä. Toisaalta menneisyys on hyvä ensin käsitellä, jotta pääsemme siitä eteenpäin. Eli en tarkoita tällä sitä, että sinua vaivaavat asiat kannattaisi vaan lakaista maton alle. Kun menneisyytensä käsittelee, on siitä helpompi päästä eteenpäinkin.

Mieluummin materialistisesti köyhempi ja onnellinen kuin rikas sekä onneton. Usein elämässä ei tarvitse valita joko tai, mutta taannoin minulle korostui erittäin hyvin jälleen kerran se, että olen mieluummin vaikka hieman köyhempi ja onnellinen kuin elän yltäkylläistä materialistista elämää saamatta siitä kuitenkaan henkistä tyydytystä. Itse asiassa materian merkitys on kadonnut täällä ihan minimiin ja käytän nykyään mieluiten rahani matkusteluun sekä elämyksiin.

Säännöllinen ruokailurytmi on niin tärkeää! Reissussa ruokarytmi jälleen katosi ja tuli syötyä vähän miten sattuu. Kun palasin matkalta, jatkui sama homma vielä täällä Suomessakin. Tuntui oikeastaan aika hankalalta syödä rytmitetysti, kun oli tottunut pitkiin ruokailuväleihin ja ylipäänsä erilaisempaan ruokaan. Nyt, kun rytmiin on jälleen päässyt kiinni, huomaa energiatasojensa nousseen ja oikeasti jälleen kerran eron tuohon jos syö harvemmin mutta enemmän kerrallaan. Itselleni paras tapa on syödä usein mutta pienempiä annoksia. Tuolloin pysyn jatkuvasti energisenä enkä missään kohtaa ole ähkyssä tai kurnivan nälkäinen. Tällä tapaa vältän myös nälkäkiukun ja ärsytyksen, olen ylipäänsä tehokkaampi sekä aikaan saavampi.

Jos jokin asia tai ihminen ahdistaa jo alkumetreillä, se kannattaa eliminoida elämästä. Jokainen varmasti tietää miltä tuntuu, kun joku asia tai ihminen ahdistaa kovasti? Tavallaan et tiedä, että mikä ahdistaa mutta ahdistaapa kuitenkin. Hyvänä esimerkkinä, että sinulle tarjottava työpaikka kuulostaa ihan unelmalta mutta silti olet sisimmässäsi epävarma. Itse olen oppinut, että tuo tunne ei ole koskaan turha vaan kertoo aina jostain. Se on, mitä todennäköisimmin sisäinen äänemme joka pyrkii varoittamaan meitä. Jos jatkat taistelua tuota ääntä vastaan, saatat myöhemmin miettiä kunpa olisin uskonut tuota ääntä jo aikaisemmin. Itselleni on käynyt näin todella monta kertaa ja siksi olenkin tuon äänen kanssa nykyään kovin tarkka.

Koti ei ole välttämättä paras työskentely ympäristö. Pitkään ajattelin, että kirjoitan parhaat tekstini kotona ihan omassa rauhassa ja hiljaisuudessa. Olen kuitenkin viime aikoina oivaltanut, että hommahan ei välttämättä olekaan näin. Nyt muutaman kerran kahvilaan työskentelemään raahautuessani olen huomannut, että ehkä minun pitääkin tehdä tätä useammin! Pieni hälinä ympärillä ja inspiroiva ympäristö saattaa nimittäin joskus ainoastaan motivoida ja auttaa siinä ajatusten hallinnassa sekä antaa kirjoittamiseen inspiraatiota.

Löytyikö joukosta oivalluksia, jotka kuulostavat tutuilta tai ovat koskettaneet myös sinun elämääsi?

Kuvat: Taru / Edit: minä

Kriisit osana elämää

Olen ollut levoton jo pidempään. Tuo levottomuus on jotain sellaista rauhattomuutta ja epävarmuutta, joka pyörii takaraivossa lähestulkoon päivittäin. Ajatukseni liittyvät lähinnä tulevaisuuteen, elämäntilanteeseeni ja ylipäänsä elämään. Jotenkin on myös tuntunut, että asiat joista sain ennen paljon irti, eivät ole enää hetkiin antaneet oikein mitään.

Olen usein miettinyt, miltä tuntuu, kun mikään ei tunnu enää miltään ja viime aikoina olen jopa säikähtänyt sitä, kuinka negatiivinen ja passiivinen oma ajatusmaailmani on ollut. Koko ajan on jotenkin tunne, että omasta elämästä puuttuu jotain, mutta en varmaksi osaa nimetä yhtä tiettyä asiaa. En tiedä haluanko olla paikallaan vai mennä. Tekisi mieli karata ulkomaille mutta toisaalta taas en ole varma. Päässäni pyörii jatkuvasti kysymyksiä liittyen tulevaisuuteen ja siihen, mihin suuntaan haluan sitä viedä. Olo on vähän kuin olisin parikymppinen ja miettisin, mihin haen opiskelemaan. Ainut ero siihen on se, että nykyään välillä pelkään ajan loppumista ja vuosien juoksua – ehdinkö tehdä, nähdä ja kokea kaiken? Olen oikeasti jo kolmekymppinen ja vaikka tiedän olevani nuori, silti pyöreiden täyttäminen on tuonut mukanaan paineita ja jopa ahdistusta.

Voisin sanoa, että elämäni on nyt jonkinlaisessa kriisissä – on varmaan jo pidempään ollut. Nyt sitä on vaan alkanut konkreettisesti huomaamaan tuon kriisin aikaan saamia vaikutuksia ja nimenomaan sen seurauksena mielialat ovat olleet aika matalalla ja innostuminen kortilla. Toisaalta mietin Turun tapahtumien jälkeen kuinka naurettavaa on tuntea tyytymättömyyttä, kun joiltain ihmisiltä riistetään elämä heidän tahtomattaan. Laajemmasta perspektiivistä mietittynä omat ajatukseni ovatkin nyt epäreiluja ja itsekkäitä. Toisaalta taas tiedän, että minulla on oikeus tunteisiini ja tämäkin vaihe on läpikäytävä. On aivan luonnollista, että ihmisen elämään kuuluvat erilaiset vaiheet. Kenenkään elämä ei ole jatkuvasti täydellistä ja myös kriisit ovat osa tätä kokonaisuutta. Jos emme koskaan käy pohjalla tai ole mielenmaisemissamme synkissä vesissä, emme ehkä osaa arvostaa samalla tavalla elämän hyviä asioita ja puolestaan niitä hetkiä, joina tunnemme iloa ja onnistumisia.

Vaikka nyt tuntuu hankalalle ajatella kovin innostuneesti ja olo on samaan aikaan sekä hämmentynyt, että tyhjä, tiedän tälläkin kriisivaiheella olevan tarkoituksensa. Jokainen elämän kriisi nimittäin pakottaa meidät kasvamaan ja kehittymään sekä vahvistaa identiteettiämme. Kun etsimme itseämme, löydämme aivan varmasti enemmän kuin jos emme sitä tekisi. Ehkä itselleni tärkein asia tällä hetkellä on, että pyrin ajattelemaan elämänlaadun lähtevän sisäisistä tekijöistä. Hoen tuota itselleni kuin mantraa, sillä aivan liikaa olen viime aikoina keskittynyt ulkoisiin puitteisiin. Olen kehitellyt tietyistä asioista itselleni ikään kuin sellaisia onnellisuuden määreitä, että ”sitten kun…” niin voin olla taas onnellinen.

Totuushan on kuitenkin se, että yksikään ihmissuhde tai ulkoinen tekijä ei tee meistä syvästi onnellisia jos olemme sisimmässämme tyytymättömiä. Hyvä työ, ystävät, kumppani, matkustaminen, harrastukset jne. edesauttavat kyllä onnellisuuden ja tyytyväisyyden tunteen synnyssä, mutta todellisuudessa sisin on se, mistä se syvin hyvinvointimme lähtee. Jos meillä on huono olla itsemme kanssa, mikään ulkoinen seikka ei tee meistä onnellisia. Tärkeintä onkin pitää huolta omasta henkisestä hyvinvoinnista ja panostaa siihen. Itsehän olen oikeastaan koko kesän vaan mennyt paikasta toiseen, jonka avulla ajatukseni ovat pysyneet turvallisen etäällä. Vaikka takaraivossa on kalvanut jatkuvasti jokin tyhjyys ja levottomuus, on noiden fiilisten pakeneminen ollut helppoa nimenomaan tänä ajanjaksona, kun jatkuvasti on ollut kaikkea kivaa menoa. Nyt, kun kesä on lopussa ja syksy kolkuttelee ovella, on ollut pakko pysähtyä. Pysähtyminen on puolestaan tuonut sen ahdistuksen – mitäs nyt sitten?

Kengät Vans / Farkut Monki / Toppi Zara / Vyö Minimum / Kaulakoru Pernille & Corydon / Kello Cluse / Laukku Rebecca Minkoff

Oman identiteetin rakentuminen jatkuu läpi elämän. On aika luonnollista aika ajoin pohtia minuutta ja elämänsä suuntaa. Välillä on ajanjaksoja ettei sitä juurikaan tee, kunnes eteen tulee jälleen käännekohta ja mieli alkaa vaellella. Otan tämän kuitenkin kasvun paikkana. Vaikka kriisi sanana särähtää korvaan todella pahana ja vaikeana asiana (ja siltä se muuten tuntuukin), tiedän sen olevan loppupeleissä ainoastaan positiivinen juttu.

Toisaalta on myöskin ihanaa ajatella, että koko maailma on avoinna ja minulla on nyt mahdollisuus todella miettiä elämääni sekä sen suuntaa. Minun ei ole pakko asettua ja elää kuten kolmekymppisen oletetaan elävän, vaan voin tehdä elämästäni juuri sellaista kuin haluan. Etenkin edellisellä lauseella koitan motivoida itseäni ja veikkaan, että vielä se ilo ja energia sieltä jostain vielä esiin kaivautuukin.

Onko täällä muita, joiden elämä on kriisissä? Miten olette kriiseistä selvinneet?

Kuvat: Iines / Edit: minä