Ulkoiset ominaisuudet joista itsessäni pidän

Ystäväni ja blogikollegani Iines kirjoitteli muutama päivä sitten ulkonäköpaineista ja siitä, mistä pitää itsessään ja etenkin ulkonäössään eniten. Tuon tekstin luettuani päädyin minäkin pohtimaan niitä ominaisuuksia, joista ulkonäössäni pidän. Nykyään noita miettii oikeastaan harvemmin,   koska sisäisten ominaisuuksien merkitys on iän myötä korostunut. Sitä katsoo ennemmin niitä muidenkin ihmisten henkisiä ja syvempiä ominaisuuksia kuin tuijottaa pelkkää ulkokuorta. Hieman tähän liittyen on muuten pakko mainita, että ladattuani Tinderin muutama päivä sitten olen ollut jopa hieman järkyttynyt, miten ulkonäkökeskeinen tuo sovellus on. Tai en tiedä mitä odotin mutta se, että tuo sovellus perustuu täysin ulkonäön perusteella tehtävään valintaan, on kyllä aika raadollista. Ne ihmiset joihin kenties ihastuisi tosielämässä, tulee swaipattua Tinderissä vasemmalle koska joku aivan naurettava ulkonäköseikka saattaa kuvissa häiritä.

Ehkä joku kerta Tinderistä lisää mutta nyt varsinaiseen aiheeseen eli ulkonäköön. Olen varmasti maininnut täällä muutamaankin otteeseen etten todellakaan ole aina ollut sinut ulkonäköni kanssa. Vaikka olenkin sinällään saanut koko ikäni huomiota ulkonäöstäni, en ole kuitenkaan kokenut itseäni riittäväksi. Riittämättömyyden tunne on tietyllä tapaa kalvanut minua koko elämäni ajan ja vaikka tämähän on pitkälti henkisen puolen ”haava”, heijastuu se herkästi myös ulkonäköön. Nuorempana esimerkiksi jos joku arvosteli ulkonäköäni, loukkaannuin siitä syvästi ja nuo sanat jäivät ahdistavina takaraivooni. Jos kommentti tuli vieläpä minulle läheiseltä ihmiseltä ja vaikka se olisikin huumorilla heitetty, koin siitä todella pahaa mieltä. Nykyään tilanne on siinä mielessä eri, että ulkoisen olemuksen haukkumisella minua on vaikea loukata. Jos haluaa iskeä oikein syvälle, niin sitten lokaa kannattaa heittää jostain vallan muusta. Luulen, että tämä lienee sitä henkistä kasvua jonka myötä ulkonäön merkitys on vaan pienentynyt elämässäni. Kun on kohdannut suurempia vaikeuksia, sitä on saanut ikään kuin uudenlaista perspektiiviä katsoa asioita eri näkökantilta. Se, ettei näytäkään täydelliseltä tai ole täydellinen, on yksinkertaisesti inhimillistä. Ulkonäkö on loppupeleissä asia jonka varaan itsetuntoa ei kannata rakentaa tai muuten ollaan todella heikoilla jäillä.

Vaikka ulkonäköön ei keskittäisikään energiaansa tai kiinnittäisi mitenkään erityisen paljon huomiota, on mielestäni mukava kehua muiden ulkonäköä tai todeta itselleen, että näytänpä tänään hyvältä. Ulkonäkö on kuitenkin yksi osa meitä ja se, että ihminen kokee ulkonäkönsä edes jokseenkin miellyttäväksi vaikuttaa aika moneenkin asiaan. Jos peilikuvaansa vihaa, aiheuttaa se aivan varmasti negatiivisuutta myös muille elämän osa-alueille. Siksi olen ehdottomasti sitä mieltä, että itsestään kannattaa pitää huolta myös ulkoisesti. Minä olen ainakin huomannut, että niinä päivinä kun on huono olo kehossa, heijastuu se myös kaikkeen muuhunkin tekemiseen. Olen tuolloin huomattavasti hermostuneempi kuin niinä päivinä, joina oloni on kokonaisuudessaan balanssissa. Sen, että huolehtii ulkonäöstäänkin ei myöskään tarvitse tarkoittaa sitä, että on jotenkin erityisen pinnallinen tai ulkonäkökeskeinen ihminen.

Koska tosiaan pysähdyin minäkin miettimään, mitkä ovat minussa niitä ominaisuuksia joista pidän, päätin listata ne teille. Osa tuli kuin apteekin hyllyltä mutta loppupäästä jouduin jo vähän mietiskelemään.

Hiukset – Ei välttämättä tule kenellekään yllätyksenä mutta tykkään todella paljon hiuksistani. Vaikka ne ovatkin välillä hieman oikukkaat ja kasvavat liian nopeasti, ovat ne aika tavalla suomalaisten tyypillisistä hiuksista poikkeavat. Tukkaani ei myöskään tarvitse muotoilla jotta se näyttää hyvältä vaan se on sitä  jo suoraan sängystä herätessä.

Iho – Tämäkin oli helppo, sillä iho on yksi parhaista ulkoisista puolistani. En ole koskaan kärsinyt suuremmista iho-ongelmista (ainoana lyhytaikainen POD) ja useamman kosmetologin suusta kuultuna, kasvojeni iho on kuulemma kuin lapsen iho ja harvinaisen hyvä. Myös vartaloni iho on todella pehmeä ja silkkinen, jossa on hyvä luontainen kosteustasapaino.

Nenä – Nenästäni olen myöskin aina pitänyt. Se on sellainen sirohko ja huomaamaton, eikä ole koskaan aiheuttanut mitään komplekseja.

Solisluut – Pidän solisluistani ja siitä, että ne korostuvat etenkin tietynlaisissa avarissa paidoissa. Off shoulder paidat ovatkin suosikkejani, sillä ne tuovat solisluut nätisti esiin.

Hoikka ruumiinrakenne – Olen lapsesta saakka ollut hoikkarakenteinen enkä koskaan kärsinyt painon suhteen ongelmista. Tämä lienee asia joka saattaa tässä vuosien saatossa muuttua mutta vielä näin kolmekymppisenäkin voin kyllä aika reippaasti todeta, etten liho herkästi.

Vatsa – Pidän vatsastani, olen oikeastaan aina pitänyt. Vaikka minulla ei ole mitään massiivisia vatsalihaksia niin vatsani on silti ihan kivassa kunnossa eikä siihen oikeastaan keräänny rasvakerrokset tai pöhötykset.

Sivuprofiili – Vaikka kasvojeni eri puoliskoissa on erilaiset sivuprofiilit, pidän niistä molemmista – toinen on pehmeämpi ja toinen taas graafisempi puoli. Oikeastaan tuon vuoksi minulle onkin luontevampaa olla profiili edellä kuvissa kuin katsoa suoraan kameraan.

Hymy ja hampaat – Hymy on ollut aina yksi valttikorteistani ja samoin hampaat. Ei ehkä uskoisi mutta lapsena minulla oli todella paljon hammasongelmia ja suussani onkin ollut jos minkälaista rautaa. Edelleen alahampaat ovat hieman vinksallaan mutta eipä tuo nyt oikeastaan häiritse, kun niitä ei juurikaan näy edes puhuessa.

Tähän loppuun on vielä mainita yhdestä asiasta, nimittäin siitä kuinka tänä päivänä arvostan kymmenen kertaa enemmän jos ihminen kehuu jotain sisäistä ominaisuuttani kuin ulkonäköäni. En itse asiassa nykyään edes kaipaa ulkonäköön liittyvää positiivista kommentointia, sillä koen sen jotenkin niin paljon vähäpätöisemmäksi. Tai ehkä tämäkin on siihen kehujaan sidonnaista? Jos se kommentti tulee itselleen rakkaalta ihmiseltä, siihen suhtautuu eri tavoin kuin tuntemattomalta saatuun huomioon. Toisaalta veikkaan, että monelle on helpompi kommentoida ihmisten ulkonäköä kuin sisäisiä ominaisuuksia. On helpompi kehua kauniita hiuksia kuin kaunista luonnetta.

En tiedä herättääkö aihe teissä mitään ajatuksia mutta halusin nyt kuitenkin kirjoittaa omia mietteitäni aiheen tiimoilta. Samalla haluan kehottaa myös sinua miettimään, mistä itsessäsi pidät eniten – niin ulkonäössä kuin luoteessakin. Itseään ja ominaisuuksiaan tulee harvemmin kehuttua, joten sellainen hyvien asioiden nostaminen ei ole mielestäni koskaan pahasta.

Oikein rentouttavaa perjantaita ja alkavaa viikonloppua!

 

Kuvat: Iines / edit: minä

Kun ystävyys viilenee

Viime vuoden puolella kirjoittelin aikuisiän ystävyyssuhteista ja siitä, kuinka olen solminut ne elämäni parhaimmat ihmissuhteet vasta aikuisena. Lapsuudessa ja nuoruudessani muuttelimme sen verran paljon, että ystävyyssuhteet jäivät aika pinnallisiksi. Minulla ei siis ole kokemusta niistä elämän mittaisista ystävyyssuhteista ja ihmisistä, joiden kanssa on käyty sama alakoulu ja joiden kaasoina saatellaan ystävää alttarille. En silti ajattele että sillä on oikeastaan merkitystä, onko tunnettu viisi vai viisitoista vuotta. Uskon siihen, että ystävyys voi syntyä jopa ensikohtaamisella jos ihmisillä vaan synkkaa, eikä sen kestolla sinällään ole merkitystä. Tietenkin ne viiden vuoden takaiset ystävät tuntee sinut paremmin kuin uudet tuttavuudet mutta estehän lyhytkään tunteminen ei ole aidon ystävyyden synnylle!

Mutta mites sitten se kolikon kääntöpuoli? Kun olet ollut jonkun ihmisen kanssa todella läheinen mutta pikkuhiljaa etääntyminen tapahtuu. Olen ollut näissä tilanteissa elämäni aikana muutamiakin kertoja. Ehkä suurin tällainen etääntyminen tapahtui vuosia sitten, kun silloisen parhaan ystäväni kanssa aloimme etääntymään toisistamme. Olimme juhlineet ja eläneet täysillä nuoren ihmisen elämää siinä parinkympin paremmalla puolella useammankin vuoden ajan, kunnes molemmat alkoivat ehkä miettimään enemmän, mitä elämältä haluaa. Tuossa kohtaa tuli molemmin puolin sitä oman identiteetin hakemista ja lopullisesti ystävyytemme taisi viiletä minun alettua seurustelemaan. Tuokin on muuten hyvin tyypillistä, että parisuhde etäännyttää ns. symbioosiystävyydet, joissa kaikki on totuttu tekemään yhdessä. Nuorelle sinkulle tuollainen ystävyys on todella luonnollistakin mutta yhtä luontevaa on mielestäni se, että jossain kohtaa opettelee seisomaan omilla jaloillaan.

Aikaisemmin ajattelin, että nuo ystävyyssuhteiden muutokset kuuluvat enemmän sinne parikymppisen elämään mutta viime vuoden aikana havahduin muutamaankin otteeseen siihen, etten enää koekaan samanlaista yhteyttä ihmisten kanssa, joiden kanssa olin aikaisemmin sellaista kokenut. Viime kesä ja syksy kun olivat itselleni henkisesti rankkoja, pisti se todella punnitsemaan sitä miten paljon jaksan muille antaa vai jaksanko edes. Yhtäkkiä huomasinkin muuttuneeni jopa hieman välinpitämättömäksi enkä enää jaksanut nähdä ihmisiä, jotka kuormittivat tavalla tai toisella. Kuulostaa nyt ehkä itsekkäältäkin mutta siinä kohtaa kun voimavaroja ei ole, niin niitä ei ole. Tavallaan tuo oma tilanteeni siis etäännytti minua muutamista ihmisistä ja yhtäkkiä huomasinkin, että nähdessämme en vaan koe enää olevani samalla aaltopituudella. Vaikka tavallaan koin etääntymistä, samaan aikaan huomasin vaativani enemmän. Yhtäkkiä itselleni ei enää riittänytkään se, että olen toisen ihmisen ongelmia kuunteleva osapuoli vaan janosin sitä, että ihminen haluaa kuulla myös sen, mitä minulle todella kuuluu. Tuo lienee tietyllä tavalla myös hyvin tervettäkin.

Välillä mietin miksi joidenkin ihmisten kanssa käy niin, että se yhteinen sävel vaan tuntuu katoavan? Olen tullut oikeastaan siihen lopputulemaan että usein on kyse ihmisten henkisestä kasvusta ja muutoksesta. Viimeisimmissä tapauksissa minä olen muuttunut. Kun käy elämässään läpi kriisivaihetta, se muuttaa arvomaailmaa. Ja osittain tuo kriisi on ehkä vaikuttanut ainakin minuun sillä tavoin, että osaan olla joissain asioissa myös terveen itsekäs. Vaadin ystävyyssuhteilta vastavuoroisuutta ja sitä, etten ole pelkkä jätesanko johon se kaikki roska kaadetaan. Olen myös oivaltanut sen, että ihmisen elämään mahtuu useita ystävyyssuhteita – samalla tapaa kuin parisuhteitakin. Harva ystävyys on elämän mittainen vaan ystävyyssuhteet ikään kuin palvelevat ihmisiä eri elämän vaiheissa. Tietenkin on myös heitä, jotka ihanasti kulkevat rinnalla monia vuosia eikä loppua näy, eli missään nimessä en aliarvioi niitä ihmissuhteita jotka ovat pitkiä! Onhan omassa elämässänikin edelleen ystävyyssuhde, joka on kestänyt kohta jo liki kymmenen vuotta ja edelleen tämä ihminen lukeutuu parhaimpiin ystäviini.

Ystävyyden viileneminen voi olla myös surullistakin. On väärin ajatella, ettei tuollainen etäisyyden tunteen tunteminen voisi aiheuttaa myös ikäviä tuntemuksia. Toisaalta sellainen kasvun aiheuttama etäisyys ihmisten välillä jättää kuitenkin kauniit muistot. Parastahan on jos molemmat kykenevät ajattelemaan suhteesta samalla tapaa, eli ikään kuin hyväksymään sen, että nyt on kasvettu eri suuntiin. Välien katkeaminen tai riitaantuminen on mielestäni samaan aikaan turhinta kuin pahintakin. Usein näille asioille ei kuitenkaan mahda mitään ja ystävyyttä on ainakin omasta mielestäni turha väkisin elvyttää. Tosin joskus sen hajuraon ottaminen saattaa olla väylä siihen, että jossain kohtaa tuo kadotettu yhteys löytyy ehkä uudestaankin?

Ihmissuhteet ovat välillä todella erikoisia eikä niiden suhteen voi noudattaa mitään yhtä tiettyä kaavaa. Kun on kyse kahden ihmisen välisestä suhteesta on siinä suhteessa tosiaan mukana aina kaksi erilaista ihmistä, joilla on mm. omat ajatukset, tulevaisuudensuunnitelmat sekä arvomaailma. Se, että tuo kokonaisuus kohtaa toisen ihmisen kanssa on vähän kuin parisuhdekin – se joko klikkaa tai ei klikkaa. Ja joskus tosiaan myös ajan saatossa viilenee ja lakkaa olemasta.

Millaisia ajatuksia aihe teissä herättää? Oletteko kokeneet ystävyyden viilenemisen?

 

Kuvat: Iines / edit: minä