Terve itsenäisyys ihmissuhteissa

Olen aina kokenut olevani hyvin itsenäinen. Jo pienestä pitäen olen ottanut vastuuta, tehnyt paljon omia juttuja ja 16-vuotiaana muutettuani pois kotoa vastuu omasta elämästä oli entistä enemmän omilla harteillani. Näin jälkeenpäin ajateltuna mietin, ettei 16-vuotiaan kuuluisi vielä ottaa niin paljon vastuuta kuin itse otin ja siis halusin ottaa. Minulla oli tuolloin vaan aivan suunnaton tarve aikuistua ja lentää pois kotipesästä. Vielä tänäkin päivänä olen hyvin itsenäinen – välillä jopa toivoisin, että olisin sitä vähemmän. Olen todella vähän riippuvainen muista ihmisistä ja ahdistun herkästi jos joku toinen onkin minusta riippuvainen. Takertuvat ihmiset ovat oikeastaan pahinta, mitä tiedän enkä voisi koskaan kuvitella seurustelevani ihmisen kanssa, joka haluaa tehdä kaiken yhdessä kauppareissuista salilla käymiseen. Myös ystäväpiirissä sellaiset takertuvat ”tehdään kaikki yhdessä” ihmiset ahdistavat enkä oikeastaan kykene tuollaisen ihmistyypin kanssa läheisempään ihmissuhteeseen.

Toisaalta samaan aikaan kun olen itsenäinen, olen esimerkiksi parisuhteessa herkästi omat tarpeet laiminlyövä osapuoli. Olen oivaltanut tämän vasta oikeastaan terapian myötä, kun ihmissuhteita on tullut käytyä enemmän läpi. Aikaisemmin en osannut kiinnittää tuohon edes huomiota mutta todellisuudessa teenkin sitä etenkin tilanteissa, joissa pelkään tai jännitän toisen ihmisen reaktiota. Toisaalta jotta tuo tyylini toimia astuu voimaan, tulee vastakappaleen olla nimenomaan riittämättömyyden tunnettani korostava osapuoli eli ihminen, jonka silmissä en tietyllä tapaa koe tulevani hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Myös ihminen jonka edessä en tule kuulluksi tai uskalla ilmaista omia tarpeitani on tällainen, joka vahvistaa minussa omien tarpeideni laiminlyöntiä. Itse asiassa hyvin usein saatamme ylipäänsä reagoida eri tavoin erilaisten ihmisten kanssa. Toiset ihmiset vahvistavat tunnelukkojamme, kun taas toiset heikentävät niitä.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen olisi tärkeää säilyttää oma itsenäinen ja erillinen minänsä kaikissa ihmissuhteissa. Se, ettei rakenna elämäänsä tai suunnitelmiaan toisen varaan ja anna muiden ihmisten määritellä sitä kuka olen, on edellytys terveelle itsetunnolle. Parisuhteessakin oma tila ja se, että voi tehdä suunnitelmia myös irrallaan toisesta on hyvin tervettä. Kuitenkin monelle, jotka omaa kietoutuneisuuden tai riippuvuuden tunnelukon saattaa olla hyvin vaikeaa olla vaikka yksin tai sinkkuna. Parisuhteessa vaaditaan toiselta ihmiseltä jatkuvaa läsnäoloa ja sitä, että päivittäin tehdään mahdollisimman paljon yhdessä. Usein tällainen käytös juontaa juuriaan siitä, että lapsena on jäänyt vaille huomiota ja vanhempien tukea. Olo on itsekseen epävarma ja jotta itsensä voi tuntea kokonaiseksi, rinnalle kaivataan toista ihmistä antamaan sitä kaivattua varmuuden tunnetta. Pahin tilanne tällaiselle epäitsenäiselle ihmiselle lienee se, ettei kumppani tyydytä tuota kaipuuta saada jatkuvaa toisen läheisyyttä ja huomiota, jolloin se tunne siitä ettei kukaan kuule minua vahvistuu.

Tietenkin on luonnollista, että parisuhteen alkumetreillä yhdessä ollaan paljon ja silloin saatetaan herkästi hukata minä ja sinä jolloin ollaankin yhtäkkiä kaikessa me. Ainakin oman kokemukseni perusteella suhteen edetessä tuo kuitenkin muuttuu ja siinä kohtaa sillä on merkitystä, millainen oma suhde itseen on.  Toisaalta liiallinen itsenäisyyskin voi olla huonosta. Usein itsenäisyyteen kun liittyy myös tietynlaista itsekkyyttä, joka saattaa aiheuttaa parisuhteesssa ongelmia. Kun enää ykkössijalla ei olekaan ne omat tarpeet vaan myös toinen ihminen tulee ottaa huomioon. Välillä mietin kuinka outoa onkaan jossain kohtaa jälleen jakaa elämänsä jonkun toisen kanssa kun nyt on niin tottunut siihen, että saa tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa koskaan kysymättä toisen mielipidettä asiaan. Mutta ehkä nämäkin ovat sellaisia luontaisesti muovautuvia asioita siinä kohtaa, kun parisuhde on ajankohtainen.

Sellaisia ajatuksia itsenäisyydestä ihmissuhteissa. Herättääkö aihe teissä tunteita tai mietteitä? Koetteko olevanne ihmistyyppinä itsenäisiä vai epäitsenäisiä?

 

Kuvat: Iines / edit: minä

Reippaan tytön syndrooma

Olen ollut pienestä pitäen todella reipas. Jo lapsena tein paljon kotitöitä ja heiluin imurin varressa vaikka hädin tuskin olin laitteen varren kokoinen. Olin myös hyvin itsenäinen ja viihdyin paljon omissa oloissani. Puuhastelin jatkuvasti kaikenlaista, harrastin ja olin monin tavoin kovin aktiivinen lapsi. Ensimmäisen kerran kesätöihin menin jo kuudennella luokalla, jolloin poljin joka aamu kuudelta monta kilometriä isoäitini pyörällä mansikkamaalle poimimaan mansikoita. Tuosta kesästä lähtien olinkin kesätöissä seuraavat kymmenen vuotta. Muutin yläkoulun jälkeen pois kotoa, sillä se tuntui siinä kohtaa luontevalta jatkumolta. Koin olevani riittävän kypsä asumaan itsekseen ja ottamaan vastuuta omasta elämästä.

Reippaan tytön syndroomaReippaan tytön syndrooma

Olen jo nuoresta pitäen tosiaan oppinut ottamaan vastuuta ja tuo vastuunkanto on kestänyt ihan tähän päivään saakka. Edelleen välillä mietin, mihin ihmeeseen niitä miehiä oikein tarvitaan kun kykenen itsekin hoitamaan nuo ehkä edelleen miehille laskettavat työt. En nimittäin seiso sormi suussa siinä kohtaa kun lamppu pitää vaihtaa tai viemärit avata. Osaan tankata autoon bensat ja tarvittaessa myös koota ne Ikean paskamaiset huonekalut tai asentaa nettiyhteyden. Harvoin on tilannetta josta en selviäisi tavalla tai toisella. Pyrinkin hoitamaan asiat aina itsenäisesti ja olen ylipäänsä todella huono pyytämään muilta apua.

Kutsunkin itseäni vahvaksi ja pärjääväksi naiseksi – sellaiseksi joka ei jää miesten tai naistenkaan jalkoihin ja osaa pitää puolensa. En näytä heikkouttani tai jaksamattomuuttani. Totuus on kuitenkin se, että tuo reippaus kätkee alleen paljon herkkyyttä, heikkoutta, haavoittuvaisuutta ja sitä, että joskus tekisi mieli sanoa ääneen ettei yksinkertaisesti jaksa tai pärjää. Kun sitä on kuitenkin tottunut siihen, että kaikesta selvitään ja asiat tulee hoitaa, harvoin antaa itselleen lupaa jäädä ruikuttamaan uupumustaan tai pärjäämättömyyttään. Hymyn taakse saattaa välillä kätkeytyä kyyneleitä ja todellisuus olla täysin toinen kuin se reipas olemus antaa ulospäin ymmärtää. Toisaalta reippaus on myös ollut voimavarani. Sen avulla olen selvinnyt elämäni vastamäistä tähän päivään saakka ja seison nyt tässä – vaikka se kuinka hurjalta kuulostaakin. Jos taas mietitään asiaa toiselta kantilta, on reippaus pitkittänyt sitä, etten ole hoitanut itseäni. En ole hoitanut omaa henkistä puoltani koska olen vaan opetellut kohtaamaan vastoinkäymisiä ja selviämään niistä. Mottoni oli pitkään, että minähän selviän kaikesta ja nousen pettymyksistäkin rinta rottingilla. En ole antanut itselleni lupaa olla aidosti heikko kuin vasta viime vuonna, pakon sanelemana. Sitä ennen olen valitettavasti pitänyt aina yllä reippauttani ja sitä tietynlaista roolia sekä tapaa selvitä kaikesta eteen tulevasta.

Reippaan tytön syndroomaReippaan tytön syndroomaReippaan tytön syndrooma

Maaret Kalliohan kirjoitti reippaan tytön syndroomasta muutama vuosi sitten ja muistan jo tuolloin tunnistaneeni itseni hänen kirjoituksestaan. Paljon puhutaan kiltin tytön syndroomasta, jonka varjoon reippaus on selkeästi jäänyt. Tämä oletettavasti siksi, että reippaus mielletään nimenomaan pärjääväisyydeksi mikä taas tarkoittaa sitä, ettei ihminen kaipaa apua tai tukea koska pärjää hyvin itsekin. Totuushan on kuitenkin täysin toinen. Reippaus ei tarkoita sitä, etteikö ihminen kaipaisi tukea, rakkautta, apua, huomiota ja sitä, että häntä kehutaan – päinvastoin. Itse ainakin kaipaan edellä mainitsemiani asioita todella paljon mutta en ehkä osaa niitä ulospäin ilmaista tai näyttää, koska olen tottunut piilottamaan nuo tarpeet reippauteni taakse. Reippaus on usein rooli joka ottaa minusta vallan. Se on opittu toimintatapa tai malli, johon sitä ikään kuin verhoutuu ja tietyllä tapaa se tuntuu niin kovin turvalliseltakin.

Viime kesänä tuo reippauteni alkoi kuitenkin totaalisesti rakoilemaan. Siihen saakka olin kyennyt elämässäni piilottamaan raskaat tuntemukset ja kokemukset oman pärjäävyyden taakse, kunnes aloin huomaamaan etten enää jaksakaan. Edelleenkin minun on vaikea ilmaista jaksamattomuuttani ulkopuolisille mutta ehkä tärkeintä on se, että omassa mielessäni olen hyväksynyt vihdoin sen, etten enää jaksa kantaa noita taakkoja yksin joita olen niin pitkään kantanut. Tuntuu tietyllä tapaa todella huojentavalle myöntää itselleen ettei jaksa – eikä tarvitsekaan jaksaa. Kuitenkin se tie tähän pisteeseen saakka on ollut aika pitkä. Vielä syksylläkin taistelin sitä vastaan etten tarvitse ulkopuolista ihmistä jolle purkaa asioitani, vaikka tietyllä tapaa tiesin, että nimenomaan tuo on nyt se, mitä niin kipeästi tarvitsen. Sitä vaan pyrkii aina kaikin mahdollisin tavoin ajattelemaan, että kyllä minä selviän koska olen aikaisemminkin selvinnyt – mikä sinällään on muuten aivan naurettavaa. Tuo on rehellisesti sanottuna kuopan kaivamista itselleen.

Reippaan tytön syndroomaReippaan tytön syndroomaReippaan tytön syndrooma

Vaikka tässä puhun tosiaan reippaan tytön syndroomasta niin yhtä lailla reippaus saattaa olla ongelma monelle sukupuoleen katsomatta. Olenkin ehdottomasti sitä mieltä ettei kenenkään ihmisen tarvitse olla reippaampi kuin mitä todellisuudessa on mutta silti usein kyse on paljon syvemmälle juurtuneesta selviytymistavasta. Kun on tottunut selviämään yksin ja hoitamaan kaiken hankalankin itsekseen, voi olla vaikea yhtäkkiä turvautua apuun. Onkin iso askel ottaa härkää sarvista ja myöntää itselleen ettei jaksakaan. Todellisuudessa tuo on kuitenkin sitä todellista reippautta olla rehellinen itselleen senkin uhalla, että oma opittu selviytymistapa murenee.

Onko täällä muita reippaita tyttöjä?

 

Kuvat: Iines / edit: minä