Matka joka muutti jotain syvemmällä minussa

Vierailin joku aika sitten Momondon bloggaajille järjestämässä vaikuttaja-illassa, jossa kuulimme toinen toistaan inspiroivampia matkatarinoita. Tuo ilta nosti paitsi matkakuumeen, sai minutkin pohtimaan menneitä reissuja ja niiden vaikutusta minuun. Näihin vuosiin on nimittäin mahtunut yhtä ja toista matkaa mutta koen, että jokainen niistä on ollut kokonaisuudessaan hieman erilainen. Toisaalta nimenomaan tuo matkustamisesta tekeekin niin parasta! Koskaan matkalle lähtiessä et tiedä mitä on edessä ja millainen seikkailu sinua kohteessa odottaa.

Kun mietin omaa matkustushistoriaani ja kohtaamisia matkoilla, tulee mieleeni lukuisia tuttavuuksia eri maista ja matkakohteista. Todella monelta ihmiseltä voimme oppia jotain mutta jotta ihminen liikuttaa jotain syvemmällä meissä, vaaditaan siihen hieman enemmän. Koenkin, että omalla kohdallani se ehkä kaikista mieleenpainuvin ja itselleni merkityksekkäin matka oli viime vuoden loppukesän loma Santorinille. Tuo matka varattiin ystäväni kanssa aika ekstempore ja rehellisesti sanottuna täysin summanmutikassa edullinen hinta edellä. Molemmat halusimme pienen irtioton arjesta auringon alla ilman sen suurempia etukäteen laadittuja suunnitelmia. Enpä olisi tuolle spontaanille matkalle lähtiessäni uskonut kuinka paljon voi jotain tuon reissun seurauksena sisälläni liikahtaa ja millaisia tunteita käyn sen jälkeen läpi.

Matka oli tosiaan paitsi ihana aurinkoloma Santorinin auringon alla, myös erittäin opettavainen. Se muistutti minua jostain sellaisesta, jonka luulin jo minussa kokonaan kadonneen – nimittäin vahvoista tunteista, joita voin kokea toista ihmistä kohtaan. Jokunen teistä ehkä muistaakin kuinka kirjoittelin loman jälkeen ihastuksesta ja siitä, kuinka eräs ihminen tuolla kohteessa sai minut tuntemaan jotain sellaista, jota en ajatellut olevan enää olemassa. Vaikka tiesin saman tien hänet kohdatessa, että tämä juttu tulee jäämään tänne, silti lähdin tuohon minua vieneeseen tunteeseen spontaanisti mukaan ilman sen suurempia odotuksia ja ajattelin, ettei pieni lomaromanssi olisi kai pahitteeksi. Mitään sen syvempää en kuitenkaan alun perin uskonut tapahtuvan enkä todellakaan osannut kuvitella, että tulisin tähän ihmiseen ihastumaan! Tuossa kohtaa olin nimittäin ylipäänsä todella kyyninen ihastumista saatikka rakastumista kohtaan ja ajattelin, etten välttämättä kykene enää koskaan entiseni jälkeen tuntemaan mitään vahvempaa. Matka kuitenkin muutti jotain ja minä ihastuin, en rakastunut mutta ihastuin syvästi ja se oli tuossa elämänvaiheessa minulle enemmän kuin paljon.

Absurdin tästä tekee se, että tunsin kyseisen ihmisen kolme kokonaista päivää ja tämä kaikki tapahtui noinkin lyhyessä ajassa. Kun tuota järjellä ajattelee, kuulostaa se lähestulkoon mahdottomalta – minä kun en ole niitä, jotka ihastuvat päätä pahkaa tuosta noin ihmisiin. Nyt kuitenkin kävi niin. Tuon kokemuksen jälkeen tuli myös todella vahva tunne siitä, että tämä oli universumin järjestämä kohtaaminen. Kohtaaminen, joka muutti jotain minussa ja hänen kauttaan ikään kuin näin itseni selkeämmin. Vaikka lomalta paluu oli aivan kamalaa ja itkin pari päivää sängyssä, silti jossain kohtaa kyyneleet muuttuivat onnen kyyneleiksi. Tuli sellainen tunne siitä, että minä kykenen tuntemaan jotain syvempää ja se on asia, jonka luulin itsestäni kadottaneen.

Tuo kohtaaminen olikin elämässäni käännekohta, jonka jälkeen jotain muuttui ihmissuhteiden saralla. Vaikka se ei tehnytkään ihmissuhteistani missään nimessä helppoja, sen jälkeen olen kokenut vahvan ihastumisen tunteen jopa toisenkin kerran. Muutuin jollain tavalla avoimemmaksi ja tuon huomasi myös lähipiirini. En enää suojellutkaan eron jälkeen haavoille revittyä sisintäni vaan uskalsin antaa itsestäni rohkeammin. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuo oli viime vuoden yksi tärkeimmistä käännekohdista ja tänäkin päivänä uskon, että tuo kohtaaminen ei ollut tarkoitukseton. Itse asiassa tämän tekstin kirjoittaminen tuli siinäkin mielessä hyvään saumaan, että se toimi itselleni uutena muistutuksena. Muistutuksena siitä, että kaikki on mahdollista.

Haluan kokemuksellani muistuttaa jokaista eron jälkeen kyynisyyden kanssa kamppailevaa siitä, että se vahva tunne on mahdollista kokea uudelleen. Joskus tuo tunne tulee aivan puskista kuten omalla kohdallani kävi, mutta mahdotonta se ei ole. Ja se elämästä niin upean tekeekin, että ihminen on kykeneväinen eheytymään ja kokemaan ihastuksen tai jopa rakastumisenkin tunteita useamman kerran elämänsä aikana. Vaikka eron hetkellä tuntuu sille, ettei enää ikinä pysty, kykene tai voi, niin kaikki on mahdollista.

Oikein ihanaa pääsiäislauantaita jokaiselle!

Sinä et päätä kehen ihastut

Aihe on pyörinyt päässäni viime päivät, sillä ulkomaan matkallamme tapahtui jotain todella odottamatonta. En suunnitellut, osannut aavistaa tai millään tavalla ajatellut näin käyvän mutta kävipähän kuitenkin – minä nimittäin ihastuin. Ihastuin ihmiseen, jonka kanssa oleminen on täysin mahdotonta. Sillä ei ole oikeastaan väliä miksi se ei ole mahdollista mutta näin se kuitenkin menee – olemme vaan liian erilaisissa elämäntilanteissa. Tuo lyhyt hetki jäi lomamatkallemme ja se tulee olemaan ainoastaan osa historiaani eikä missään nimessä tulevaisuutta.

En ihastu helposti tai todellakaan kovin usein, varsinkaan ulkomaan matkoilla (!!). Oikeastaan olen ihmissuhteissa loppupeleissä aika pidättyväinen siihen saakka kunnes olen kovin varma siitä, mitä tunnen. Sitten on taas näitä satunnaisia tapauksia, jolloin vaan tunnet, että tuossa ihmisessä on jotain – sitä on vaikea selittää. Usein tuo tapahtuu tosiaan täysin yllättäen ja nimenomaan silloin, kun et odota yhtään mitään. Ihastuminen voi todella yllättää ja itsekin ymmärsin sen vahvuuden oikeastaan vasta Suomeen tultuani. Jälleen kerran jäin kuitenkin miettimään, että miksi näin kävi? Ihastuin taas kerran ihmiseen, jonka kanssa suhteen luominen olisi mahdotonta ja tiesin sen jo tapaamishetkellämme. Ilmeisesti itselleni on nimenomaan tyypillistä ihastua aina niihin ihmisiin, joiden kanssa parisuhteen luominen on täysin mahdotonta tai vähintäänkin hankalaa.

Olen miettinyt asiaa paljon viime päivinä ja vaikka omalla tavallani olenkin ollut kovin surullinen, toisaalta olen ollut iloinen siitä, että joku ihminen pystyi vaikuttamaan minuun tällä tavalla. Jossain kohtaa nimittäin mietin, että pystynkö enää koskaan ihastumaan saatikka tuntemaan ketään ihmistä kohtaan mitään sen enempää. Vaikka tällä tarinalla olikin lyhyt loppu, tieto siitä, että voin oikeasti tuntea jälleen aika vahvastikin, tuntuu todella hyvältä. Kaikki se ajatus siitä, että olisin nykyään muka niin kovin sitoutumiskammoinen tai vaikea ihminen näissä suhdejutuissa, onkin ehkä vaan lopulta omaa kuvitelmaa. Kun kohdalle osuu ihminen joka kolahtaa, kaikki tuo vaan unohtuu.

Ihminen ei päätä kehen ihastuu. Kun tunnet jotain kohtaan jotakin, silloin vaan tunnet. Tokikaan aina tunne ei ole välttämättä oikea ja sellainen, jota tulee kehittää tai vaalia eteenpäin mutta tunne on kuitenkin aina tunne. Siskoni muistutti asiaan liittyen viisaasti, että useimmiten myös tunnelukkomme tosiaan ohjaavat tunteitamme. Emme siis voi aina ajatella, että tämä tunne on se oikea, sillä se saattaa nimenomaan pohjautua menneisyydessä kehkeytyneisiin lukkoihin. Ei jokainen kohtaamamme ihminen johon ihastumme ole missään nimessä meille se oikea. Voi olla, että tuon ihmisen tehtävä on auttaa meitä ymmärtämään jotain elämästämme tai ehkä hänen on vaan tarkoitus vaikuttaa siihen pienen hetken tavalla tai toisella – joskus tuon merkityksen ymmärtää vasta myöhemmin.

Muistan tosiaan matkamme ikuisesti. Ehkä myöhemmin myös ymmärrän, mikä tarkoitus tällä lyhytkestoisella ihmissuhteella oli elämälleni – vai oliko se nimenomaan muistutus itselleni siitä, että kyllä, minä kykenen edelleen tuntemaan ja vieläpä vahvasti.

Onko moni muu kokenut vastaavaa? Ehkä kohdannut ihmissuhteita joiden on heti alkumetreillä tiennyt olevan täysin mahdottomia mutta joihin on sisältynyt vahvoja tunteita? 

Kuvat: Taru / Edit: minä