Kun ystävyys viilenee

Viime vuoden puolella kirjoittelin aikuisiän ystävyyssuhteista ja siitä, kuinka olen solminut ne elämäni parhaimmat ihmissuhteet vasta aikuisena. Lapsuudessa ja nuoruudessani muuttelimme sen verran paljon, että ystävyyssuhteet jäivät aika pinnallisiksi. Minulla ei siis ole kokemusta niistä elämän mittaisista ystävyyssuhteista ja ihmisistä, joiden kanssa on käyty sama alakoulu ja joiden kaasoina saatellaan ystävää alttarille. En silti ajattele että sillä on oikeastaan merkitystä, onko tunnettu viisi vai viisitoista vuotta. Uskon siihen, että ystävyys voi syntyä jopa ensikohtaamisella jos ihmisillä vaan synkkaa, eikä sen kestolla sinällään ole merkitystä. Tietenkin ne viiden vuoden takaiset ystävät tuntee sinut paremmin kuin uudet tuttavuudet mutta estehän lyhytkään tunteminen ei ole aidon ystävyyden synnylle!

Mutta mites sitten se kolikon kääntöpuoli? Kun olet ollut jonkun ihmisen kanssa todella läheinen mutta pikkuhiljaa etääntyminen tapahtuu. Olen ollut näissä tilanteissa elämäni aikana muutamiakin kertoja. Ehkä suurin tällainen etääntyminen tapahtui vuosia sitten, kun silloisen parhaan ystäväni kanssa aloimme etääntymään toisistamme. Olimme juhlineet ja eläneet täysillä nuoren ihmisen elämää siinä parinkympin paremmalla puolella useammankin vuoden ajan, kunnes molemmat alkoivat ehkä miettimään enemmän, mitä elämältä haluaa. Tuossa kohtaa tuli molemmin puolin sitä oman identiteetin hakemista ja lopullisesti ystävyytemme taisi viiletä minun alettua seurustelemaan. Tuokin on muuten hyvin tyypillistä, että parisuhde etäännyttää ns. symbioosiystävyydet, joissa kaikki on totuttu tekemään yhdessä. Nuorelle sinkulle tuollainen ystävyys on todella luonnollistakin mutta yhtä luontevaa on mielestäni se, että jossain kohtaa opettelee seisomaan omilla jaloillaan.

Aikaisemmin ajattelin, että nuo ystävyyssuhteiden muutokset kuuluvat enemmän sinne parikymppisen elämään mutta viime vuoden aikana havahduin muutamaankin otteeseen siihen, etten enää koekaan samanlaista yhteyttä ihmisten kanssa, joiden kanssa olin aikaisemmin sellaista kokenut. Viime kesä ja syksy kun olivat itselleni henkisesti rankkoja, pisti se todella punnitsemaan sitä miten paljon jaksan muille antaa vai jaksanko edes. Yhtäkkiä huomasinkin muuttuneeni jopa hieman välinpitämättömäksi enkä enää jaksanut nähdä ihmisiä, jotka kuormittivat tavalla tai toisella. Kuulostaa nyt ehkä itsekkäältäkin mutta siinä kohtaa kun voimavaroja ei ole, niin niitä ei ole. Tavallaan tuo oma tilanteeni siis etäännytti minua muutamista ihmisistä ja yhtäkkiä huomasinkin, että nähdessämme en vaan koe enää olevani samalla aaltopituudella. Vaikka tavallaan koin etääntymistä, samaan aikaan huomasin vaativani enemmän. Yhtäkkiä itselleni ei enää riittänytkään se, että olen toisen ihmisen ongelmia kuunteleva osapuoli vaan janosin sitä, että ihminen haluaa kuulla myös sen, mitä minulle todella kuuluu. Tuo lienee tietyllä tavalla myös hyvin tervettäkin.

Välillä mietin miksi joidenkin ihmisten kanssa käy niin, että se yhteinen sävel vaan tuntuu katoavan? Olen tullut oikeastaan siihen lopputulemaan että usein on kyse ihmisten henkisestä kasvusta ja muutoksesta. Viimeisimmissä tapauksissa minä olen muuttunut. Kun käy elämässään läpi kriisivaihetta, se muuttaa arvomaailmaa. Ja osittain tuo kriisi on ehkä vaikuttanut ainakin minuun sillä tavoin, että osaan olla joissain asioissa myös terveen itsekäs. Vaadin ystävyyssuhteilta vastavuoroisuutta ja sitä, etten ole pelkkä jätesanko johon se kaikki roska kaadetaan. Olen myös oivaltanut sen, että ihmisen elämään mahtuu useita ystävyyssuhteita – samalla tapaa kuin parisuhteitakin. Harva ystävyys on elämän mittainen vaan ystävyyssuhteet ikään kuin palvelevat ihmisiä eri elämän vaiheissa. Tietenkin on myös heitä, jotka ihanasti kulkevat rinnalla monia vuosia eikä loppua näy, eli missään nimessä en aliarvioi niitä ihmissuhteita jotka ovat pitkiä! Onhan omassa elämässänikin edelleen ystävyyssuhde, joka on kestänyt kohta jo liki kymmenen vuotta ja edelleen tämä ihminen lukeutuu parhaimpiin ystäviini.

Ystävyyden viileneminen voi olla myös surullistakin. On väärin ajatella, ettei tuollainen etäisyyden tunteen tunteminen voisi aiheuttaa myös ikäviä tuntemuksia. Toisaalta sellainen kasvun aiheuttama etäisyys ihmisten välillä jättää kuitenkin kauniit muistot. Parastahan on jos molemmat kykenevät ajattelemaan suhteesta samalla tapaa, eli ikään kuin hyväksymään sen, että nyt on kasvettu eri suuntiin. Välien katkeaminen tai riitaantuminen on mielestäni samaan aikaan turhinta kuin pahintakin. Usein näille asioille ei kuitenkaan mahda mitään ja ystävyyttä on ainakin omasta mielestäni turha väkisin elvyttää. Tosin joskus sen hajuraon ottaminen saattaa olla väylä siihen, että jossain kohtaa tuo kadotettu yhteys löytyy ehkä uudestaankin?

Ihmissuhteet ovat välillä todella erikoisia eikä niiden suhteen voi noudattaa mitään yhtä tiettyä kaavaa. Kun on kyse kahden ihmisen välisestä suhteesta on siinä suhteessa tosiaan mukana aina kaksi erilaista ihmistä, joilla on mm. omat ajatukset, tulevaisuudensuunnitelmat sekä arvomaailma. Se, että tuo kokonaisuus kohtaa toisen ihmisen kanssa on vähän kuin parisuhdekin – se joko klikkaa tai ei klikkaa. Ja joskus tosiaan myös ajan saatossa viilenee ja lakkaa olemasta.

Millaisia ajatuksia aihe teissä herättää? Oletteko kokeneet ystävyyden viilenemisen?

 

Kuvat: Iines / edit: minä

Älä unohda itseäsi!

On hassua kuinka usein elämässä me elämme ikään kuin muita varten, vaikka se jokaisen ihmisen tärkein ihmissuhde on minäsuhde. Silti tuo on niin helppo unohtaa, sillä itseensä panostaminen tuntuu herkästi jopa hieman vähäpätöiseltäkin. Useammalla hoidettavana kun on monilapsinen perhe, lemmikit ja vielä mieskin, joka menee ilmeisen usein tuohon samaan kategoriaan – siis niihin hoidettaviin. Näin sinkkuna noita edellä mainitsemiani velvollisuuksia ei ole mutta silti sanoisin, että unohdan usein itseni. En välttämättä konkreettisesti mutta henkisellä tasolla kyllä.

Omaa minäsuhdettani on ohjannut pitkälti riittämättömyyden tunne, josta kirjoittelin mm. viime syksynä blogissani. Tuo on vaikuttanut aika paljon viime vuosina itsetuntooni ja olenkin määritellyt minääni todella paljon sen perusteella, millaiseksi minut on esimerkiksi parisuhteessa määritelty. Olen näin jälkikäteen myös oivaltanut, että olen elänyt jotenkin aivan liikaa muita varten ja siinä samalla unohtanut täysin sen, mitä minä haluan. Esimerkiksi ihmissuhteissa olen herkästi se ristiriitaisen kiintymyssuhdemallin henkilö, joka metsästää toiselta hyväksyntää ja rakkautta kaikin mahdollisin keinoin sen sijaan, että olisi rauhallisesti sitä mitä on ja luottaisi itseensä. Kaikki tuo johtuukin hyvin pitkälti siitä, ettei itseluottamukseni ei ole ollut ihmissuhteissa kohdillaan, mikä taas juontaa juuriaan menneisyydestäni.

Viime aikoina olen oikein havahtunut siihen, kuinka tärkeä se oma minäsuhde on! Minä itse määrittelen, kuka ja millainen ihminen olen. Kukaan toinen ihminen ei tunne minua yhtä hyvin kuin itse tunnen, joten miksi antaisin toisen ihmisen määritellä yhtään mitään minussa? En tarkoita tällä nyt sitä, että tuntemattomien sanat hetkauttaisivat tai kokisin jonkun puolitutun kritiikin kovana miekan iskuna, vaan puhun läheisten ihmissuhteiden saralla tapahtuvasta määrittelystä. Jos minulle rakas ihminen määrittelee minut tietynlaiseksi, omaksun sen herkästi osaksi minuuttani. Tässä on se oma ongelmakohtani ja puutteeni itsetunnossa. Annan muiden ihmisten liikaa vaikuttaa siihen kuka ja mitä olen.

Totuushan on se, että minäsuhde on se jonka kautta me peilaamme maailmaa ja ympäristöämme. Se vaikuttaa myös siihen kuinka tunnemme asioita ja miten pystymme hallitsemaan kokonaisuuksia. Tuo ihmissuhde onkin se kaikista tärkein ja pysyvin, sillä elämme itsemme kanssa joka päivä elämän loppuun saakka. Jos minäsuhteessa on puutteita, heijastuu se todella herkästi ympäristöömme sekä ihmissuhteisiimme. Olisikin erittäin tärkeää, ettemme unohtaisi tässä elämässä itseämme – sitä mitä haluamme elämältä ja ihmisuhteilta. Minäsuhteen vahvistaminen onkin jokaisen meidän henkilökohtainen velvollisuus ja olemme siitä itse kukin henkilökohtaisella tasolla vastuussa.

Asetinkin vasta itselleni seuraavan tavoitteen – vahvistaa omaa minäsuhdettani ja oppia ihmiseksi joka sanoo ei niin halutessaan, eikä anna kenenkään muun määritellä itseään. Haluan olla vahva omana itsenäni ja tiedostaa itse vahvuuteni ja heikkouteni sen perusteella miten minä ne koen. Haluan myös rakastaa itseäni ja virheitäni niin, että olen täten myös parempi ihminen muille. Sanonta, että meidän tulee ensin rakastaa itseämme ennen kuin voimme rakastaa ehdoitta muita, on mielestäni aika osuva. Uskoisin, että parisuhteessa ja muissakin ihmissuhteissa se, että kykenee rakastamaan itseään vikoineen päivineen antaa ihmissuhteisiin sitä kaivattua tasapainoa.

Tekstini tarkoitus onkin muistuttaa myös teitä siitä, että älkää unohtako sitä tärkeintä eli itseänne ja omaa hyvinvointianne. Minäsuhde on kuitenkin loppupeleissä se kaikista tärkein ihmissuhde jolla on kaikista eniten merkitystä.

Oikein rentouttavaa torstaita ja alkavaa  pääsiäistä!

 

Kuvat: Iines / edit: minä