Päättyneet ihmissuhteet opettavat

Oli kyse sitten päättyneestä parisuhteesta tai ystävyyssuhteesta, voimme parhaimmillaan kääntää menetykset voimavaroiksi ja oppia niistä. Vaikka päättynyt ihmissuhde olisi ollut miten haavoittava tahansa, kaikesta huolimatta särkyminen tarkoittaa aina jonkun uuden alkua ja kasvua. Kun tulee rikotuksi ja särkyy henkisesti, kasvattaa tuosta suosta selviäminen aivan uudella tavalla ja tekee meistä valmiimpia puolestaan uusia ihmissuhteita varten. Itse mietin tällä hetkellä, että se kaikki tuska ja kipu jota aina erotessa olen kokenut, on tehnyt minusta kypsemmän ja valmiimman paitsi itseäni, myös seuraavaa kumppania varten. Sitä ymmärtää paremmin mitä haluaa ihmissuhteilta ja mitä ei halua. Uskon itsetuntemuksen vaikuttavan positiivisella tavalla ihmissuhteissa, sillä silloin ei ole epämääräisyyttä ja hapuilua – on varmuus omista haluista kuin myös tietoisuus siitä, mitä asioita suhteelta haluaa.

Muistan miten jokaisen rakkauden ja parisuhteen kohdalla (joita on muuten ollut vain kaksi), olen ajatellut etten enää koskaan kykene tuntemaan ketään muuta kohtaan vastaavia tunteita. Jokainen suhde rikkoo meissä jotain, mutta särkyminen aina myös kasvattaa. Kun rikkinäinen alkaa korjaantumaan, tapahtuu se suurin muutos, sillä tuo korjausprosessi pitää useimmiten sisällään paljon itsetutkiskelua sekä oman arvomaailman punnitsemista. Itsetutkiskelun kautta meistä tulee valmiimpia ja jossain kohtaa eteen tuleekin se seuraava ihminen, jonka kohdalla koemme vihdoin olevamme valmiita. Uskonkin siihen, että ensirakkauden ja vaikean kipuilevan rakkauden jälkeen on mahdollisuus tulla enää rakkaus, joka on aito ja helppo. Se tuntuu ”oikealta” ja nimenomaan eri tavoin oikealta kuin ne aikaisemmat. Tuossa rakkaudessa on mukana tietynlainen kasvu, kypsyys ja elämänkokemus. Kun molemmilla on takana niin elämän ala- kuin ylämäkiäkin, on suhde helpompi muodostaa. Sitä myös ymmärtää ettei ole olemassa täydellisiä ihmissuhteita, sillä ei ole olemassa täydellisiä ihmisiäkään. Toinen ihminen on helpompaa hyväksyä sellaisena kuin hän on sen sijaan, että pyrkisi muovaamaan toisesta omien toiveiden mukaista.

Ihmissuhteissa toiset ihmiset toimivat usein peileinämme. Jos joku kommentoi käyttäytymistämme tai tapojamme, voimme ottaa noista myös opiksemme. Vaikka aina ei todellakaan pidä kuunnella toisen mielipiteitä ja määritelmiä meistä, saattaa noissa joskus olla myös perää. Itse olen esimerkiksi oppinut suhteideni jälkeen huomattavasti rauhallisemmaksi ja ongelmatilanteissa en menetä samalla tapaa hermoja kuin aikaisemmin, vaan kärsivällisyyteni on kasvanut. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että muuttuisin yhtäkkiä temperamentiltani toisenlaiseksi, vaan olen yksinkertaisesti opetellut rauhallisempia toimintamalleja. Olen myös oppinut sen että kunnioitan itseäni ihmissuhteissa. Oli kyse sitten ystävyys- tai parisuhteesta, vaalin omaa hyvinvointiani enkä enää veny ja vanu äärimmäisyyksiin toisen tunteet edellä. Tämä saattaa kuulostaa jonkun korvaan jopa itsekkäältä, mutta todellisuudessa se on mielestäni itsensä kunnioittamista että osaa luoda rajat. Ja kun kunnioittaa itseään, on helpompi kunnioittaa myös muita.

Tämä postauksen tarkoitus on oikeastaan muistuttaa, miten päättynyt ihmissuhde voi jossain kohtaa kääntyä jopa voimavaraksi, vaikka se tällä hetkellä vielä tuntuisi ajanhukalta. Moni varmasti miettii kuinka menetti vuosia elämästä roikkuen huonossa ja saattaa syyttää itseään siitä, ettei uskaltanut lähteä aikaisemmin. Jokainen muutos ihmissuhteiden saralla kasvattaa meitä ihmisinä ja opimme niin itsestä kuin muistakin. Vaikka se ei todellakaan sillä eron hetkellä siltä tuntuisi, näin homma vaan menee. Aika tekee tehtävänsä ja se jos käytämme tuon ajan hyvin prosessoiden tapahtumia ja tehden itsetutkiskelua, saattaa meistä tulla edesmenneen suhteen myötä jopa parempia ihmisiä. Itse osaan tänä päivänä katsoa menneitä ihmissuhteitani viisaammin ja tiedostan sieltä paljon asioita. En näe pelkästään negatiivisia asioita, vaan pyrin katsomaan suhteita siltä kannalta, että mitä ne ovat minulle opettaneet. Se on nimittäin varmaa, että paljon olen oppinut ja etten olisi tässä henkisessä kasvun tilassa itseni kanssa etenkään ilman viimeisintä eroprosessiani – jos jotain huonoa, niin aina jotain hyvääkin.

Oletteko te oppineet entisistä suhteistanne? Tai kykenettekö katsomaan niitä vielä oppimisen näkökulmasta? Sekään ei ole itsestään selvää, eli itselleen tulee antaa aikaa prosessoida ja käsitellä. Jossain kohtaa se muutos kuitenkin tapahtuu ja kykenemme armeliaisuuteen.

 

Kuvat: Iines / edit: minä

Miten feminiininen ja maskuliininen olen?

Jokaisessa meissä on omanlaisensa määrä feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, oli sitten biologiselta sukupuoleltaan nainen tai mies. Joskus nuo energiat saattavat vaihdella vuosien varrella ja esimerkiksi ns. maskuuliinisesta poikatytöstä kuoriutua ajan saatossa hyvinkin feminiininen nainen. Ylipäänsä sukupuoli-identiteetti ja sen kehitys on mielestäni mielenkiintoinen asia ja jotenkin toivoisin, että tulevaisuuden maailmassa ihmiset saisivat yhä vapaammin toteuttaa omaa sukupuoltaan ja myös määritellä sen itse. Ei ole väärin olla maskuliininen ja biologiselta sukupuolelta nainen tai päinvastoin. Kaipaisin myös sitä muutosta, ettei mekko viestisi ulkopuolisille automaattisesti ihmisen feminiinisyydestä tai farkut puolestaan maskuliinisuudesta. Ylipäänsä nuo tietynlaiset stereotypiat ovat sellaisia, jotka ärsyttävät itseäni mutta ne nyt vaan ovat yhteiskunnan rakenteissa. Onneksi maailma on kuitenkin menossa tässä asiassa parempaan suuntaan ja muuttumassa jatkuvasti avarakatseisemmaksi.

Tänään haluan pohtia ääneen omaa maskuliini- ja feminiinienergiaani. Olen nimittäin useampaan otteeseen saanut kuulla, että olen vahvasti maskuliinisella energialla varusteltu nainen. Oletan tämän johtuvan siitä, että olen suorasanainen, vahvatahtoinen, temperamenttinen ja huumorini on paikoitellen myös aika roisia. En ole myöskään sellainen, joka jää sormi suussa ihmettelemään vaan olen toiminnallinen ja kykenen tarvittaessa hoitamaan myös ne perinteisemmin miehille suunnatut hommat. Parisuhteessa vaalin tasa-arvoa ja sitä, ettei nainen ole pelkästään miestä varten vaan molemmat ovat toisiaan varten – luonnollisestikin. Myös ulkonäköni varmasti vaikuttaa, sillä vahvat piirteet luovat ehkä sellaista maskuliinisempaa fiilistä ja kuulen useammin tuntemattomilta ihmisiltä olevani vähän jopa pelottavan näyttävä kuin vaikka ihanan suloinen (tämä siis pelkästään ulkoiseen olemukseeni perustuen). Pukeutumiseni todennäköisesti vahvistaa maskuliinisia piirteitä, eli rakastan farkkuja, tennareita ja haalareita – toisin sanoen niitä vanhojen uskomuksien mukaan ”miesten vaatteita”.

Tiedostan itsekin että minussa on maskuliinienergiaa varmasti huomattavasti enemmän kuin osassa naisia. Olen saanut miesten ja naisten tasa-arvoon kannustavan kotikasvatuksen ja joutunut jo pienestä pitäen ottamaan vastuuta. Uskoisin että ainakin omalla kohdallani nimenomaan vastuunkanto on tehnyt minusta näennäisesti vahvan ja pystyvän – toisin sanoen minusta on kasvanut itsenäinen ja muista riippumaton. Jossain kohtaa tämä piirteeni oli kääntyä minua vastaan koska en halunnut antaa tilaa sille sisimmässäni olevalle herkkyydelle ja empaattisuudelle. Nimittäin samaan aikaan kun koen olevani maskuliininen, koen minussa olevan paljon myös feminiinistä energiaa, jota olen aivan liian vähän elämäni aikana vahvistanut. Tällä tarkoitan nyt niitä feminiinisyyteen tavallisimmin liitettäviä piirteitä eli empaattisuutta, sallivuutta, vastaanottavaisuutta ja herkkyyttä. Feminiinisyys koetaan usein heikkoudeksi ja jos rehellinen olen, näin minäkin pitkään ajattelin. Onneksi viime vuosina olen kuitenkin oppinut tästäkin lisää ja ennenkaikkea oppinut arvostamaan feminiinisiä piirteitäni.

Yksi merkittävä huomio jonka haluan tässä yhteydessä esiin nostaa, on miesten suhtautuminen naisen maskuliiniseen energiaan. Olen nimittäin tavannut kahdenlaisia miehiä, eli miehiä joita maskuliinisuuteni pelottaa tai ärsyttää ja miehiä, jotka taas kokevat sen jotenkin stimuloivana. Tuo on aika mielenkiintoista ja olenkin usein miettinyt mistä etenkin tuo ärsyyntyminen mahtaa johtua? Jos mies ärsyyntyy naisen maskuliinisesta energiasta, onko miehellä epävarmuuksia oman energiansa kanssa, vai onko se liitännäinen täysin siihen millaisen naisen mallin mies on kotoaan saanut? Toisaalta tässä kohtaa on pakko mainita, etten itse kykenisi olemaan parisuhteessa erittäin feminiinisen miehen kanssa (tai näin ainakin kuvittelen) ja tähänkin vaikuttaa se minun oma energiani. Enkä siis tarkoita tällä ettenkö tahtoisi herkkää ja empaattista kumppania – päinvastoin – mutta jotta suhde toimii, tulee myös miehen energiat olla omiini juuri oikeassa suhteessa. En siis halua olla suhteen maskuliinisempi osapuoli, vaan haluan voida olla myös feminiininen samalla tuntien oloni ns. naiseksi.

Ystävyyssuhteissa olen myöskin havainnut, että vedän puoleeni voimakkaammalla maskuliinisella energialla varusteltuja naisia. Kai se niin nimittäin menee, että samanhenkiset ihmiset viihtyvät toistensa seurassa. Ystäväni ovatkin suoria ja spontaaneja, joiden huumori laukkaa välillä aika villistikin. En jaksaisi viettää aikaani ”kauhistelijoiden” kanssa tai ihmisten, jotka järkyttyvät jos nainen vähän kiroilee tai juo viiniä suoraan pullosta. Okei, ehkä hieman stereotypistä mutta kuitenkin ymmärtänette mitä tarkoitan. Tämä ei taas toisaalta poissulje sitä tosiasiaa, että puhutaan paljon tunteista ja ollaan myös empaattisia. Mielestäni ihmisten ei tarvitsekaan olla täysin jompaakumpaa energiavirtaa, vaan voimme olla sekä feminiinisyyden että maskuliinisuuden sekoitus. Veikkaan myös että vastakumppanin energia aina joko vahvistaa tai heikentää esimerkiksi juuri meissä naisissa sitä maskuliinisuutta ja ainakin itse huomaan olevani vahvemmin maskuliininen seurassa, jossa muutkin sitä ovat. Hyvin feminiinisten naisten seurassa puolestaan feminiinisyyteni korostuu ja on ehkä pääroolissa.

En tiedä kiehtooko jo kirjoittamani yhtään teitä mutta itse olen aina ollut jollain tavalla kiinnostunut aiheesta. Ehkä kun sitä on itse kohdannut jonkin verran elämänsä aikana kommentointia omasta maskuliinisesta puolesta, on asiaa tullut mietittyäkin. Lähinnä mielenkiintoista on se kuinka osa nimenomaan kokee tuon puolen minussa jotenkin uhkaavana, kun toisia se taas kiehtoo. Tämä kertonee meidän ihmisten eroavaisuuksista ja ylipäänsä kemioista. Uskon että nämä kaksi energiaa ovat muuten hyvin suuressa roolissa useammissa ihmissuhteissa ja ihmisten välisten kemioidenkin synnyssä.

Miten te koette maskuliinisuuden ja feminiinisyyden? Oletteko selkeästi enemmän toista energiaa vai onko se jakautunut teissä tasaisesti?

 

Kuvat: Iines / edit: minä