Mulla oli ikävä mua

Viime aikoina on ollut rehellisesti sanottuna aika paljon menoa ja meininkiä. Ei sillä, pieni kiire on ihan mukavaa ja varsinkin sellaisten asioiden parissa, joista nauttii! Kuitenkin ehkä se, mikä iski alitajuntaani tässä yksi päivä, oli kysymys itselleni, että mitä minulle oikeasti kuuluu? En ole hetkiin istunut alas ja kuunnellut sisimpääni, jonka olen huomannut olevan todella tärkeää. Varsinkin tuon taannoisen rankemman ajanjakson jälkeen tuntuu jopa oudolta, että yhtäkkiä olenkin ihan okei – kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Oivalsin kuitenkin sen, että ehkä tämä on nimenomaan sitä solmujen avaamisen ja niistä vaikeista asioista puhumisen seurausta? Vapauden tunne joka tuleekin silloin, kun sitä vähiten odottaa. Ei tarvita välttämättä ilotulituksia tai mitään todella suuria oivalluksia, vaan riittävästi käsiteltyjen asioiden seurauksena tulee ehkä nimenomaan se hyvä olo, joka heijastuu arkeen ihan sinne ruohonjuuritasolle.

Tällä hetkellä onkin henkisesti mukava ja huojentunut fiilis – kuin olisin päässyt yli isosta osaa asioita, jotka ovat minua pitkään kahlinneet. Olen ymmärtänyt erityisesti sen, että olen arvokas ja hyvä tällaisena. Kukaan ihminen ei voi määritellä minua eikä minun kuulu pyrkiä olemaan mitään, mitä joku toinen odottaa minun olevan. Minun ei myöskään tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten olekaan ollut jonkun silmissä täydellinen ja sellainen kuin minun olisi haluttu olevan. Vaikka olen kantanut nimenomaan tuolta osa-alueelta tietynlaisia taakkoja hyvin pitkään, tunnen nyt, että ne sanat jotka saivat minut ennen kaatumaan eivät enää horjuta minua. Tuntuu kuin olisin saanut jotain sellaista ihmeellistä voimaa, joka tulee kantamaan jatkossakin.

Pakko sanoa, että tuon vaikean ajanjakson läpi käyminen antoi elämään aika paljon perspektiiviä. Se oli ikään kuin joku herätys siihen, että hei olen upea ihminen ja ansaitsen paljon hyvää! Nyt tuntuu todella kurjalta edes ajatella sitä, miten paha oli olla ja miten synkältä kaikki vielä hetki sitten näytti. Uskon kuitenkin, että jos masentavista ajanjaksoista selviää voittajana, ne lujittavat ihmistä aina. Kun käy siellä pohjalla ja miettii omaa elämäänsä jopa täysin turhana ja merkityksettömänä, ei tuolta voi nousta kuin voittajana. Omalla kohdallani kyse oli hyvin pitkälti siitä, että oli niitä lukkoja ja taakkoja, joita en osannut prosessoida. Oli asioita, joita kannoin sisälläni ja tapahtumia, joista en ollut koskaan kenellekään puhunut. En ymmärtänyt niiden yhteyttä siihen tyhjään demonien täyteiseen olooni, jossa kaikki hyvä tuntui pikkuhiljaa lipuvan kauemmas luotani. En sano, että kaikki olisi simsalabim hyvin mutta jotain on kuitenkin tapahtunut. Ja ei, kyse ei ole siitä, että elämässäni olisi tapahtunut jotain mullistavaa, vaan ehkä ennemminkin siitä, että pystyn jälleen rakastamaan itseäni. Löysin sen kadoksissa olleen Jutan, jota niin pitkään ikävöin.

Toivon, että voisin rohkaista myös kaikkia teitä muita synkkien ajatusten kanssa kamppailevia ja siksi halusinkin kirjoittaa päivitettyjä fiiliksiä näistä mielen kuulumisista, joita olen jonkin verran täällä avannut. Elämä on todella suuri lahja ja vaikka siihen kuuluvat osana myös vastoinkäymiset niin silti taas kerran on pakko todeta, että vaikka näyttäisi kuinka epätoivoiselle tahansa, aina on valoa tunnelin päässä. Joskus se valon lähemmäs tuleminen saattaa vaatia lukuisat itkut ja sen, että nostaa pöydälle asioita, jotka on niin mieluusti jo vuosia lakaissut maton alle. Todella usein on kuitenkin kyse siihen kysymykseen vastaamisesta, että rohkenemmeko katsoa vaikeuksia kohti vai emme? On niin helppoa pakoilla mutta samalla sitä pakoilee vain itseään.

Toki elämä tuo eteen erilaisia tunteiden sekamelskoja ja itsekin elin hyvin pitkään olotilassa, jossa en oikein edes tiennyt mistä aloittaa tai mihin tarttua – eikä muuten ollut oikein edes voimia. Usein olemme nimittäin hyvinkin yksin omien tunteidemme kanssa. Vaikka olisi kuinka läheisiä ihmisiä elämässä, sinä yksin tunnet sen, mitä käyt tällä hetkellä läpi. Voi olla, ettet edes jaksa kertoa kaikkea ystävillesi, sillä tiedät, että he eivät ole tässä elämäntilanteessa sinun housuissasi. Kuitenkin se, että puhuu – ihan sama kenelle – on niin tärkeää. Koskaan ei kannata ajatella, että ei tuo ihminen ymmärrä koska hän ei tiedä. Ihmiset nimittäin ymmärtävät aika paljonkin. Jos ja oletan, että kun olet valinnut elämääsi ne parhaimmat tyypit, he jos ketkä ymmärtävät. Itse toivoisinkin, että jatkossa osaisin avautua enemmän asioistani ja nimenomaan tarttuisin tilanteisiin siinä kohtaa, kun ei olla vielä siellä täydessä synkkyydessä.

Farkut Monki / Paita Lindex (vanha) / Kello Cluse / Baskeri H&M (second hand)

Muistan, kun joku teistä vinkkasi minulle kesällä Julian ”Mul oli ikävä mua” biisistä ja itse asiassa tuon biisin sanat vaikuttivat minuun paljonkin. Koin voivani niin hyvin samaistua sanoituksiin – ne olivat kuin omasta elämästäni ja samaan aikaan oivalsin, että nyt on tehtävä päätös sen suhteen jatkanko tässä olotilassa, vai lähdenkö työstämään asioita. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja onneksi näin tein.

”Katoin peilikuvaa ja mä päätin sen, must on pakko tulla taas onnellinen…”

Oikein ihanaa päivää jokaiselle! <3 

 

Kuvat: Taru / edit: minä

Ihan vaan arjen kuulumisia

Aina välillä minulle iskee fiilis, että haluaisin jakaa blogissa enemmän arkeani. Ihan vaan niitä kuulumisia ja tylsän arkisia asioita – kirjoittaa mitä ikinä mieleen juolahtaa. Tuon tunteen jälkeen tulee puolestaan olo, että kiinnostaako ketään? Varmaan sen vuoksi snäpinkin käyttäminen tuntui niin kiusalliselta, sillä mietin aina, kiinnostaako ketään oikeasti nähdä millaista iltapalaa on lautasellani tai mitä päiviini kuuluu. Tuntuu ehkä vähän tyhmältä jakaa sellaisia ihan perus juttuja teille, sillä ne nyt vaan ovat niitä tylsiä perus juttuja. Jokainen meistä kuitenkin elää arkea ja siitähän on luonnollisestikin usein glamour kaukana. Silti arki voi olla hyvääkin. Itse asiassa ainakin minulle arjella on suuri merkitys! Vaikkei jokainen päivä olisi mitenkään kovin ihmeellinen, sellainen arjen perus onnellisuus on itselleni merkityksekästä.

Tänään ajattelin rikkoa hieman kaavaa ja kirjoitella teille arjestani ja siitä, mitä se on viime aikoina sisällään pitänyt. Tässä on tietysti ollut pääsiäinen sekoittamassa hieman kuvioita, mutta noin yleisesti. Elän tosiaan tällä hetkellä jonkinlaista muutosten aikaa. Enää muutama hassu viikko, niin osa-aikatyöni tulee jäämään ja se muuttaa tietenkin asioita aika paljon. Jännittää ja tuntuu hyvältä samaan aikaan. Kaikki tämä epävarmuus, miten se voikin samaan aikaan pelottaa, mutta tuntua silti mahdollisuudelta? En tosiaankaan tiedä, mutta uskon sen minulle lähikuukausina selviävän. Hulluahan tämä on mutta olkoon!

Jotta työkuvioissa ei olisi muutosta riittämiin, muuttaa siskoni toukokuun alussa luokseni. Ihan kokoaikaisia kämppiksiä meistä ei kuitenkaan tule, mutta kuukauden verran saamme nauttia toistemme seurasta. Tämä on itse asiassa aika hauska muutos, sillä en ole asunut kenenkään kanssa eron jälkeen. Olen tottunut taas siihen, että nämä ruhtinaalliset 24 neliötä on vaan ja ainoastaan minun, mutta nyt tänne asteleekin sitten toinen tyyppi. Vaikka varmasti erimielisyyksiäkin tulee, on ihanaa saada seuraa kevät illoiksi ja sen lisäksi ihminen, joka syö noita leipomuksiani! Välillä nimittäin tuntuu, että pakastin on ihan tukossa kaikenlaisista herkuista, joita en ehdi millään syömään…

Olen viime päivinä myös fiilistellyt puhdasta kotia, jonka eteen näin vaivaa siivoamalla kaikki kaapit ja nurkat. Kevääseen kuuluu mielestäni suursiivous ja pääsiäisenä oli oiva hetki sille. Löysin siivoilun lomassa päiväkirjani vuodelta 2006, jota oli muuten ihan pakko lukea. Jännä kuinka päiväkirjaa lukiessa ikään kuin uudelleen elää sen kaiken tapahtuneen. Vaikka nuo jutut olivat aika lapsellisia ja suorasukaisia, muistin silti tekstin kautta niin elävästi sen Jutan, joka noiden rivien takana oli. Epävarma nuori tyttö, joka ei oikein tiennyt mitä olla ja miten. Se tyttö oli niin vietävissä ja teksteistä suorastaan paistoi, kuinka yritin olla niin cool, mutta sisimmässäni olin jo silloin herkkä pohdiskelija. Hassu fiilis tuli myös siitä, että tuostakin on jo kohta 11 vuotta aikaa – huh. Olen tosiaan asunut Helsingissäkin jo niin kauan ja aikaan täällä ollessa on kyllä mahtunut paljon.

Selailin eilen ihan hetken mielijohteesta aikuiskoulutus mahdollisuuksia ja löysin sieltä pari kiinnostavaa väylää; visualistin ja audiovisuaalisen viestinnän. Minulle on nimittäin viime aikoina alkanut tulemaan fiilis, että haluaisin ehkä vielä opiskella jotain. Aikuisopiskelu tuntuu luonnolliselta tavalta, sillä koulu olisi iltapainotteista, tai vaan osan aikaa viikosta. Etenkin tuo audiovisuaalinen viestintä alkoi kovasti kiinnostamaan, sillä siinä oli juuri suuntautumisvaihtoehtoja, jotka itseäni voisivat kiinnostaa. Onko teistä joku ehkä opiskellut visualistiksi tai media-assistentiksi? Olisi kiva kuulla kokemuksia työllistymisestä! Ilmeisesti aika freelancer/yrittäjä painotteista, mikä sinällään itseäni kyllä kiinnostaakin. Syksyllä alkaakin seuraavat yhteishaut, joten tässähän on hyvin aikaa miettiä.

Vaikka elämässä on nyt muutoksia, olen silti pyrkinyt arjellani tasapainottamaan tätä kaikkea. Kun arjessa on rytmiä ja tiettyjä rutiinejakin, tuovat ne elämään sitä kaivattua turvaa. Olenkin lähinnä tehnyt töitä blogin parissa, nähnyt ystäviäni, kehitellyt uusia reseptejä, lukenut meditatiivisesta juoksemisesta ja treenannut. Vapaa-ajalla oikeastaan pyrkinyt tekemään sitä kaikkea, mikä on itselle mielekästä. Kodin siivouskin oli omalla tavallaan puhdistavaa ja tuntui niin hyvältä viedä pois asioita, joiden ei halua enää kodissaan olevan. Ehkä se KonMari vaikuttaa vaikka en ole kyseistä kirjaa avannutkaan?

Treenien suhteen on tullut viimeiset pari viikkoa lähinnä juostua. En oikeastaan tiedä mistä johtuu, mutta salitreeni on tuntunut nyt kaikkea muuta, kuin mieluisalta. Tykkään kyllä juoksemisesta ihan hurjasti, mutta tiedän kuinka nopeasti lihasmassa katoaa, kun sitä ei harjoita. Jotta tässä ei ihan riukulaksi pääsisi kuihtumaan, on ehkä syytä vaan patistaa itseään sinne salille. Kokeilee sitten vaikka hieman eri tyylistä treeniä jos sillä saisi lisää mielekkyyttä tuohon puuhaan? Koko ikäni liikkuneena kuitenkin tiedän, että näitä kausia tulee ja menee. Välillä lenkkipolut houkuttavat enemmän ja toisinaan on taas ihanaa treenata sisätiloissa. Tärkeintä on kuitenkin tässäkin varmasti kuunnella omaa kehoaan ja mieltään, terveyden ehdoilla tietenkin. Veikkaan myös etten ole tällä hetkellä ainoa, jota lenkkeily houkuttaa enemmän kuin huono happinen sali…?

Kuten vuosi sitten keväällä, voin nytkin todeta eläväni muutosten aikaa. Jostain syystä itselleni kevät on usein ollut sellainen muutoksen hetki, vaikka useammallehan se on nimenomaan syksy. No joka tapauksessa, oli vuodenaika mikä tahansa, välillä on mielestäni ihan paikallaankin uudistua. Muuttaa elämänsä suuntaa jollain tavalla, vaikka edes ihan pienin askelin. Onnellisuudestaan on tärkeää pitää huolta ja vahtia, että elämästään todella nauttii!

Mitäs teidän arkeenne kuuluu?