Kun on rikki mutta ei osaa korjata itseään

Veikkaan, että jokunen teistäkin tietää miltä tuntuu, kun on rikki sisältä. Siihen eivät auta muiden tsemppaukset tai se, että koittaa motivoida itseään, sillä rikkinäisyys ei parannu sormia napsauttamalla tai edes omalla päätöksellä eheytyä. Ainakin minun elämässä tämä rikkinäisyys on möykky, joka on kasaantunut ja kasvanut kasvamistaan. Veikkaan, että kaikki johtuu siitä, että olen aina vaan painanut elämässäni eteenpäin ja ajatellut, kuinka olen vahva ja tulen kaikesta selviämään. Muistan elävästi kuinka olen jopa todennut, etten ole missään nimessä masentuvaa ihmistyyppiä. Nyt kuitenkin vasta tajuan, että ihminen ei itse päätä sitä, mitä sisimmässä tapahtuu. Toki voit aina yrittää esittää ulospäin iloista ja pärjäävää mutta itseään et voi silti loputtomiin huijata.

Minä olen tehnyt nimenomaan edellä mainittua – huijannut itseäni jo pitkään voimaan paremmin vaikka todellisuudessa näin ei ole ollut. Sisälläni on kymmeniä kysymyksiä, joihin haluan vastauksen. On arkoja asioita, joita on tapahtunut ja esimerkiksi parisuhteen jättämiä haavoja, joita ajattelemalla pintaani nousee suorastaan viha. Se, että nyt jatkaisin pakoilua ei ole enää vaihtoehto. Ymmärrän itsekin, että olen tällä hetkellä henkisesti loppu ja tarvitsen jonkun, joka voi yrittää minut korjata – tai antaa edes työkaluja siihen. Tavallaan en tiedä kuinka se on mahdollista mutta pakkohan siihen on jaksaa uskoa. Joskus se, että saat apua ongelmiisi ulkopuolelta, on parempi vaihtoehto kuin liian läheisten ihmisten kanssa asioista puhuminen. Vaikka ystävät ovat olemassa nimenomaan meitä varten, joskus taakkojaankin on helpompi jakaa jollekin, joka ei ole läheltämme – tai näin minä asian koen.

Meillä ihmisillä on erilaisia syitä, joiden vuoksi saatamme henkisesti särkyä. Yksikään ei ole toista syytä vähäpätöisempi, sillä jokainen meistä on yksilönsä ja kokee asiat omalla tavallaan. Toinen jaksaa ehkä kantaa niitä taakkoja sisällään pidempään kuin toinen mutta totuushan on se, että määräänsä enempää ihminen ei vaan jaksa – eikä muuten tarvitsekaan jaksaa. Joskus se, että vaan myöntää itselleen olevansa liian rikki kyetäkseen itse itsensä korjaamaan on rohkeutta. Myönnän, että minunkin olisi jo ajat sitten pitänyt käsitellä asioita muutenkin kuin omassa päässäni. Aina se, että tekee itse tuota työtä ei nimittäin ole se paras mahdollinen ratkaisu vaikka se ehkä siltä hetkessä tuntuisikin.

Lohdullista on kuitenkin tietää, että särkyminen on mahdollisuus. Sen kautta elämässämme tulee, mitä todennäköisimmin tapahtumaan muutosta jota ei tapahtuisi välttämättä ilman henkistä hajoamista. Vaikka se kuulostaakin hurjalta, on henkinen särkyminen aina mahdollisuus kasvuun ja johonkin uuteen – uuteen minuuteen ja sen löytämiseen. Jotenkin uskon, että ainakin omalla kohdallani rauhan tekeminen menneisyyden kanssa, sen läpi käyminen ja käsitteleminen ovat avaimet siihen, että voin aloittaa uusien ovien avaamisen. Tällä hetkellä, kun tuntuu, että olen lukossa jossain ahdistavassa ja koen jopa katkeruutta sen vuoksi, että minua on satutettu eikä minua ole sataprosenttisesti hyväksytty. Jos rehellisiä ollaan, se tuntuu oikeasti todella epäreilulta.

Myös se, että särkyminen kasvattaa omaa itsetuntemustani on asia, jonka ymmärrän jo nyt. Se, että olen käynyt läpi tätä omaa taisteluani jo jonkun aikaa sekä myöntänyt vihdoin etten voi hyvin, on itselleni avain kasvuun. Olen juuri nyt henkisesti täysin alasti eikä minua nolota myöntää, että olen rikki. Minulle on ihan sama vaikka nolaisin itseni sillä etten olekaan se vahva ja upea nainen joka selviää kaikesta. Osa miettii, ettei olisi ikinä minusta uskonut mutta ihan sama. En osaa korjata itseäni enkä häpeä sitä, että olen hakenut apua. Joskus on oikeasti vaan katsottava itseään peiliin ja myönnettävä, että minulla ei ole niitä vastauksia. Vaikka olenkin ihminen joka tutkii, miettii ja pohtii paljon, olen silti tilanteessa, jossa en osaa auttaa itseäni. En osaa kertoa itselleni vastauksia eikä Googlekaan niitä minulle löydä.

Toivon, että tämän prosessin kautta, jonka kohta aloitan voin tuoda myös teille jotain uutta. Odotan sitä, että löydän vastauksia ja mikä tärkeintä, voin eheytyä. En halua eheytyä vahvaksi vaan ennemminkin oppia ymmärtämään paremmin tapahtunutta ja itseäni. Jotenkin toivon, että tulevina vuosina voisin oppia pois varsinkin siitä ajatuksesta, että minun tulee olla vahva ja selviävä.

Voimaannuttavaa päivää jokaiselle! <3

Kuvat: Taru / Edit: minä

Ei ole olemassa täydellistä elämää

Kuinka usein olet katsonut toisten elämää ja miettinyt, kunpa omanikin olisi tuollaista – noin täydellistä? Itse olen syyllistynyt tuohon monen monta kertaa. Ihastellut kiiltokuvamaisen kauniita muotiblogeja, joissa kirjoittaja näyttää viimeisen päälle tyylikkäältä tai katsonut ihaillen heitä, jotka suorastaan hehkuvat iloa ja onnellisuutta. Ehkä varsinkin tällä hetkellä, kun oma elämä ei ole sitä onnellisinta mahdollista on huomannut olevansa tuollaisessa tilanteessa useinkin. En ihastele materiaa vaan ennemminkin ihmisiä, jotka näyttävät onnellisilta – hymyilevät ja hehkuvat. Mielestäni onnelliset ihmiset, kun ovat niitä kaikista kauneimpia. Ja oletteko muuten huomanneet, että sisimmän tilan näkee todella helposti ihmisen silmistä?

Faktaahan on se, että kenenkään elämä ei ole täydellistä – ei sinun eikä minun. Jokaisen arkeen kuuluu ongelmia ja myös niitä surullisempia asioita. Meille ihmisille annetaan välillä enemmän kuin jaksamme kantaa ja se kuuluu elämään. On erilaisia ajanjaksoja, joista voimme oppia ja joiden kautta kehittyä ihmisinä. Yksi suurimmista synneistämme onkin se, että vaadimme usein elämältä liikoja. Vaadimme sitä, että sen tulisi olla täydellistä. Vertaamme tätä päivää ehkä aikoihin, jolloin olimme onnellisimmillamme ja koemme huonoa omaa tuntoa siitä, ettei elämä enää tunnukaan samanlaiselta. Tavallaan meitä pelottaa kohdata se elämän synkkä ja arkinen puoli, jossa kaikki ei tunnukaan enää hyvältä. Moni elää varmasti koko elämänsä katsomatta koskaan peilistä sitä ihmistä, joka sieltä todella kurkistaa. On helppoa paeta itseään ja heikkouksiaan suorittamiseen ja täydellisen kulissin ylläpitämiseen.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että aivan sama vaikka kerron ihmisille ettei elämäni ole täydellistä. Oikeastaan aina elämässäni on joku kamppailu meneillään mutta koen, että se on nimenomaan osa tätä kokonaisuutta – liian helpolla täällä ei päästä. Se mihin haluan kuitenkin omassa elämässäni pyrkiä, on onnellisuus, tasapaino ja tyydyttävä elämä. Tyydyttävä elämä ei ole yhtä kuin täydellinen elämä, vaan se on elämää, jota tuntuu hyvältä elää. Uskon siihen, että elämämme rakentuu pitkälti oman identiteettimme varaan ja siksipä sen murentuessa tuntuu kuin koko pakka kaatuisi. Itse olen juuri nyt nimenomaan tuollaisessa kriisivaiheessa, jossa etsin uudestaan identiteettiäni ja sitä, mitä elämältäni haluan. On ollut tavallaan pelottavaa huomata kuinka se korttitalo huojuu eniten nimenomaan siinä kohtaa, kun suhde itseensä muuttuu vaikeammaksi. Jos henkinen puoli on kunnossa, selviää elämän myrskyistäkin helpommin, sillä pohja on vahva ja siksi se kantaa. Jos tuo taas säröilee, tuntuu kaikenlainen vastatuuli siltä kuin se kaataisi koko pakan.

Toisaalta vaikka kuinka kliseiseltä kuulostaakin, ilman ankeita hetkiä emme ehkä osaisi arvostaa samalla tapaa elämämme tähtihetkiä. Miettikää jos elämä olisi jatkuvaa tähtihetkissä olemista, osaisiko tai ymmärtäisikö sitä enää sen kaiken arvoa? Vai olisiko sitä oikeasti silloinkin jotain vailla? Ihminen on luontaisesti aika tyytymätön olento. Veikkaan, että tähän vaikuttaa myös yhteiskunta jossa elämme, sillä mieltämme ruokitaan jatkuvasti joka suunnalta. Osittain ehkä tämänkin takia itselleni on tullut tunne, että haluaisin hetkeksi johonkin askeettisempiin olosuhteisiin. En nyt välttämättä mihinkään kehitysmaahan mutta vaikka Indonesiaan, jossa elämä rakentuu yksinkertaisempien asioiden varaan. Kun ei ole liikaa ärsykkeitä ympärillä, ihminen pystyy helpommin keskittymäänkin siihen oleelliseen, eli ihan vaan hetkessä olemiseen, tuntemiseen sekä asioiden kokemiseen.

Koin tuollaisen ajanjakson itse asiassa lähes kymmenen vuotta sitten, kun olimme ystäväni kanssa Balilla viisi viikkoa. Muistan, kuinka elämän askeettisuus ja se, että matkassa oltiin pelkän repun kanssa, tuntui niin vapauttavalta. Yövyttiin ties missä ja kuljettiin samoilla rantamekoilla päivästä toiseen. Jotain ihmeellisen tyydyttävää tuossa oli ja sen jälkeen olikin jonkun aikaa pakottava tarve päästä takaisin. Tuon kokemuksen myötä ymmärrän, että monen kauempaa länsimaihin tulevan voi olla vaikeaa sopeutua meidän elämäntyyliimme. Onhan tämä sen verran hektistä ja suorituskeskeistä, että yhtään herkempi ihminen putoaa aika nopeasti kelkasta.

Hyvä olo lähtee sisältä. Tällä hetkellä vahvin tunteeni on se, että haluan korjata sisimpääni. Haluan löytää itseni uudestaan ja sitä kautta kokea jälleen elämäni tyydyttävänä. Täydellistä elämää en kuitenkaan halua. Haluan välillä kipuilla ja kamppailla jotta kasvan sekä kehityn. Joskus kuulin jostain, että täydellistä elämää ei ole olemassakaan mutta täyttä elämää kyllä – tuo on aika hyvin sanottu. Täydeltä tuntuva elämä on kai nimenomaan sitä hyvää elämää, joka tuntuu nautinnolliselta ihan kaikkine arkisine aherruksineenkin.

Näiden ajatusten myötä haluan toivottaa oikein ihanaa perjantaita jokaiselle. Iso virtuaalihalaus sinne ruudun toiselle puolen. <3

 

Kuvat: Taru / Edit: minä