Miksi konflikteja ei kannata pelätä?

*Sisältää mainoslinkkejä

Viime aikoina mielen päällä on ollut aihe nimeltä konfliktit ja konfliktien pelko. Aihe ei ole sinällään tämän hetkisessä elämässäni ajankohtainen mutta noin yleisellä tasolla se on tullut esiin useammastakin eri suunnasta ja koska asia on itselleni kuitenkin varsin tuttu, haluan siitä tänään kirjoittaa. Henkilökohtaisesti olen kohdannut elämäni aikana lukuisia konfliktitilanteita. Olen ollut sivullisena konflikteissa ja toisinaan myös henkilönä, joka on pyrkinyt vaikeaa tilannetta ratkaisemaan. Olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen ja huomaan, että muiden riidellessä otan sellaista auktoriteetin roolia, eli pyrin rauhoittamaan tilanteen. Silloin taas jos olen itse osana tuota konfliktia ja homma menee tunteisiin, olen hyvin vahvatahtoinen- ja sanainen. Usein tuollaisten tilanteiden jälkeen kuitenkin huomaan, että voin huonosti. En pidä riitelystä enkä siitä, että muut riitelevät. Onkin aika tyypillistä että ajauduttuani itse osaksi konfliktia, saatan olla todella vahvana siinä hetkessä mutta tilanteen rauhoituttua purkautuu tunnelataus itkuna ulos.

Jos konflikteja pelkää, niitä ajautuu usein myös välttelemään. Tietyllä tasolla joo onkin hyvä vältellä turhaa riitelyä ja tilanteita, joissa konflikteja saattaisi syntyä mutta omalla tavallaan asia saattaa aiheuttaa myös tunteiden patoutumista. Kun emme voi rohkeasti sanoa esimerkiksi kumppanillemme asioista, jotka mieltä painavat jotta konfliktia ei vaan syntyisi, aiheuttaa se meissä ahdistusta, hermostuneisuutta sekä jopa vihan tunteita. Jokaisella ihmisellä kun on tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi kaikkine tunteineen. On eri haastaa riitaa turhasta kuin avautua aiheesta, joka on itselle tärkeä senkin uhalla, että toinen siitä suuttuu tai kokee negatiivisia tunteita.

Itselläni on kokemusta omien tunteiden patoamisesta ja siitä, etten ole uskaltanut ottaa asioita esiin konfliktien pelossa. Näitä tilanteita on menneisyydessäni lukuisia ja vasta näin jälkikäteen tiedostan, miten paljon tuo kaikki aiheutti itselleni aikaisemmin ahdistusta ja ihan arjen tasolla huonoa yleisvirettä. Vaikka riitely itsessään ei olisikaan mieluisa ajatus, kyllä tänä päivänä mieluummin olen suora ja rehellinen kuin patoan sitä, mitä haluan sanoa. Huomaan nimittäin että jos en saa ilmaista tunteitani vapaasti, se vaikuttaa minuun todella kokonaisvaltaisesti. Asioiden ”roikkumaan jättäminen” on itselleni pahinta, sillä kaipaan selkeyttä. Uskokaa tai älkää, tällainen ei ole ollenkaan selvää välttämättä edes vuosia kestäneissä ihmissuhteissa! Usein nimittäin ajatellaan että pitkissä ihmissuhteissa kaksi ihmistä rohkenee olla toisilleen avoimia mutta kyllä, pidemmissäkin ihmissuhteissa saattaa olla lukkoja ja ns. vaiettuja asioita joita ei koskaan nosteta pöydälle. Ja jos puhutaan täysin uusista ihmissuhteista, voit joko arvailla toisen kykyä puhua vaikeistakin asioista tai yksinkertaisesti olla itse selkeä, jolloin toinenkin rohkenee olla sinua kohtaan selkeä.

Tänä päivänä näen konfliktit ennemminkin ihmissuhteita kehittävinä kuin niitä lannistavina. Vaikka itse konflikti ei tietenkään ole hyvä juttu enkä missään nimessä puolla riitelyä, usein konfliktin jälkipyykki on se joka saattaa olla hyvinkin rakentavaa. Jotta riita voi olla rakentava, se toki vaatii sen että aihe avataan tilanteen aikana tai jälkeen eikä sitä jätetä lojumaan. Ylipäänsä riidatkin voi välttää jos ihmissuhteissa opetellaan avaamaan asiat riittävän ajoissa vastapuolelle, jolloin niitä ei tarvitse viedä sinne toiseen ääripäähän. Tämä taas vaatii sitä avointa kommunikointikykyä kaikilta osapuolilta mikä ei useinkaan ole itsestäänselvää. Kaikkeen käytökseemme kun vaikuttaa niin lapsuudessa opitut toimintamallit kuin elämässä kohdatut tilanteet. Järjetön konfliktien pelko saattaa juontaa juuriaan esimerkiksi traumaattisista lapsuuden kokemuksista tai ihmissuhteista, joissa konfliktit ovat aiheuttaneet loukkaavaa käytöstä henkilökohtaisella tasolla. Voi olla hankalaa ymmärtää etteivät kaikki ihmiset reagoi konflikteihin samalla tavalla kuin aikaisemmissa ihmissuhteissa he ovat reagoineet. Historiamme jää piilotajuntaan, josta se sitten aina paikoitellen nousee pintaan.

Itse huomaan että tietyllä tavalla käyttäytyvän (usein hieman arvaamattoman) ihmistyypin kanssa välttelen automaattisesti konflikteja. Tuohon liittyy usein sellaista jotain pelkoa siitä, että toinen alkaakin yhtäkkiä huutamaan ja hermostuu, tai vastaavasti jos henkilö selkeästi välttelee aiheiden kohtaamista, alan itsekin pelkäämään niiden esille nostamista. Tässä on se oma kipurajani, jota parhaillaan opettelen – nimittäin ilmaisemaan itseäni rohkeammin läheisissä ihmissuhteissa huolimatta siitä, millaista vastakaikua saan toiselta osapuolelta. On tervettä itsekkyyttä ilmaista tunteensa avoimesti, ilman että miettii, onko toinen nyt sillä tuulella että voin hänelle aiheesta kertoa tai ilman että tarvitsee pelätä toisen reaktiota. Tiedostan että vaikka nyt sanonkin haluavani kommunikoida erityisen avoimesti, edelleen toisen osapuolen kommunikointivalmius vaikuttaa minuun. Välillä pelkään myös loukkaavani toista mutta jos jätän oman asiani ilmaisematta toisen tunteiden pelossa, loukkaan siinä samalla itseäni.

Kengät Dr. Martens / Farkut H&M / Vyö Minimum / T-paita Other Stories / Takki House of Brandon* (saatu) / Hattu Brixton

Konflikteja ei kannata pelätä, sillä usein niiden kautta asioihin saadaan muutosta. Toisen jatkuva miellyttäminen johtaa siihen että tukahdutamme omia tunteita ja sitä kautta teemme itsellemme sekä huomaamatta myös ympäristöllemme hallaa. Konfliktithan aina vaikuttavat myös ympäristöön eli perheissä lapsiin ja työyhteisössä muihin työntekijöihin, jonka vuoksi ne on myös syytä selvittää. Tärkeintä konflikteissa on se lopputulema, eli miten asia ratkaistaan. Toisinaan näkemyserot ovat pysyviä mutta merkittävää onkin hyväksyntä – se että hyväksyy toisen eriävän mielipiteen. Jo tästäkin syystä konflikteja on turha pelätä, sillä loppupeleissä mitään asiaa elämässä ei ole mahdotonta ratkaista. Jos sitä ei kyetä ratkaisemaan ihmissuhteissa kahden tai useamman ihmisen välisessä kanssakäymisessä, aina on saatavilla myös ammattiapua haastaviin tilanteisiin. Loppukaneettina haluan rohkaista jokaista konfliktien rohkeaan kohtaamiseen ja ennen kaikkea omien tunteiden avoimeen mutta fiksuun ilmaisemiseen!

Ihanaa ja aurinkoista päivää kaikille!

 

Kuvat: Iines / edit: minä

Muutama ajatus rasismista

Olimme eilen ystäväni kanssa elokuvissa. En ole käynyt leffassa valehtelematta varmaan puoleen vuoteen, joten olihan jo korkea aikakin. Elokuvaksi valikoitui tällä kertaa kuin yhdestä toiveesta Spike Leen ohjaama BlacKkKlansman, jossa suomalaisvahvistus Jasper Pääkkönenkin näyttelee. Ennen Kinopalatsiin menoa tiesin suunnilleen, mitä menen katsomaan ja mikä on elokuvan pääsanoma. Tästä huolimatta se puhutteli enemmän kuin osasin odottaa – leffa oli kerrassaan mahtava kokonaisuus ja päällimmäisenä mieleeni jäi nimenomaan viesti rasismista, joka on muuten edelleen ikävä kyllä valloillaan. Elokuvan lopussa näytettävä läpileikkaus Trumpin puheesta ja viime vuonna tapahtuneista Charlottevillen mielenosoituksista, joissa uusnatsi ajoi mielenosoittajan päälle, herätteli realismiin. Trumpin kommentti siitä kuinka ”molemmilla puolilla on hyviä ihmisiä” (rasistit ja rasismin vastustajat), on aivan käsittämätön muistutus siitä millaisessa maailmassa elämme. Tuo loppu konkretisoi täysin sen, miten rasismi ei ole pelkästään historiaa vaan tätä päivää. ”Amerikka ensin” on suoraan rasismin historiasta ja mielestäni on järkyttävää, että tuota ilmaisua viljellään vielä nykypäivänäkin.

Elokuvan jälkeen jäin miettimään miten helppoa on olla valkoinen. En ole koskaan kohdannut rasismia liittyen ihonväriini ja ennemminkin koen, että pääasiallisesti maailmalla matkatessa vaalea ihonväri herättää kunnioitusta. Olen sinällään etuoikeutetussa asemassa, että olen syntynyt hyvinvointivaltioon ja tästä johtuen minulla ei ole omakohtaista kokemusta miltä ulkonäköön perustuva rasismi tuntuu. Kun elää tässä omassa ”kuplassaan” sitä aivan liian harvoin pysähtyy ajattelemaan, etteivät kaikki ole samassa asemassa. Myös se ettei omassa lähipiirissä ole vähemmistön edustajia, ei ehkä tuo rasismia niin konkreettiseksi osaksi omaa elämää vaikka todellisuudessa rasismia on kaikkialla! Jäinkin elokuvan jälkeen miettimään miltä tuntuisi, jos kohtaisin päivittäin ihmisten halveksuvia katseita, vihapuhetta tai muuta syrjintää? Vaikka minua on nälvitty nuorempana uskoni tähden ja olen kokenut, miltä tuntuu olla yksin ja erillään porukasta, ovat nuo asiat silti niin kaukaisia ja ehkä kuitenkin eri mittakaavassa. Toki rasismia on myös uskonnollisen vakaumuksen vuoksi tapahtuva syrjintä, eli missään nimessä sitäkään ei saa vähätellä! Päivittäisenä osana rasismi ei kuitenkaan elämässäni ole ja nykyään oikeastaan ainut asia, jonka tiimoilta olen kohdannut eriarvoisuutta, on sukupuoleen perustuva syrjintä ja sovinismi.

Tässä kohtaa on kuitenkin myönnettävä, että itsellänikin on ollut jonkin verran ennakkoluuloja esimerkiksi maahanmuuttajiin liittyen. Media vaikuttaa todella paljon mielikuviimme ja siinä kohtaa, kun raiskauksista puhuttiin todella paljon maahanmuuttokriisin keskellä, myönnän pelänneeni pimeällä kadulla vastaan tulevaa tummaa miestä enemmän kuin vaaleaa. Medialla on valtava vaikutus ja vaikka emme edes tietoisesti lukisi lehdistä kuin otsikot, kyllä ne silti jäävät alitajuntaamme. Toisaalta tuossakin on ollut kyse pitkälti siitä, että olen kokenut itseni naisena jotenkin heikommassa asemassa olevaksi ja täten pelännyt. Jos mietitään että olisin vaikka suurikokoinen mies, tuskin kokisin samalla tapaa pelkoa raiskauksesta? Olen kuitenkin oivaltanut, että pelko ruokkii pelkoa – on kyse sitten mistä tahansa asiasta elämässä. Myös tietämättömyys on pelon lähde. Stereotypiat siitä kuinka islaminuskoiset liitetään isisiin tai intialaiset joukkoraiskauksiin, ovat kaikki yleistystä. On tietenkin totuus, että aina joukossa on niitä jotka kirjaimellisesti sekoavat ja radikalisoituvat mutta näiden tapauksien ei tulisi antaa leimata koko yhteisöä. Vähän samalla tapaa kuin se että Suomessa on paljon alkoholismia ja masennusta. On faktaa että näitä ongelmia on paljon mutta ei niiden silti kuulu leimata koko kansaa.

Rasismi on valitettavaa todellisuutta ja siitä syystä on aivan mahtavaa, että Spike Lee toi sen elokuvallaan konkreettisesti ilmi. Vaikka tuntuukin kammottavalle ajatella, että elämme maailmassa jossa vallitsee samankaltainen rasistinen viha kuin 70 -luvulla, on se silti puhuttelevaa ja asia josta on turha vaieta. Joskus asiat on vaan konkretisoitava jotta ihmiset tajuavat näitä kokonaisuuksia. Kun elää siinä omassa kuplassaan, ei välttämättä tajua katsoa ympärilleen tai esimerkiksi kyseenalaistaa omia päähän pinttyneitä valtamedian ruokkimia ajatuksia. Minua elokuva todella puhutteli ja toivon, että se tekee saman monelle muullekin. Vaikka olenkin tiedostanut rasismin olemassa olon, olen silti aivan liian vähän aihetta ajatellut. Kuten mainittu, kun rasismi ei ole läsnä omassa arkielämässä, sen herkästi vaan unohtaa.

Mielestäni parasta on käydä elokuvissa katsomassa jotain sellaista, joka herättää ajatuksia vielä elokuvan katsomisen jälkeenkin! Tällaiset leffat ovat aidosti tärkeitä verrattuna moneen muuhun turhanpäiväiseen. Enkä voinut olla ajattelematta, että onneksi BlacKkKlansmanissa näyttelee suomalainen näyttelijä, jonka tiimoilta yhä useampi suomalainen eksyy varmasti elokuvan katsomaan… Avaa ehkä silmiä kaikkeen tähän maahanmuuttokeskusteluun ja realisoi ihmisille sen, ettei rasismi ole koskaan oikein.

Onko moni teistä nähnyt kyseisen elokuvan? Heräsikö teille vastaavia ajatuksia näkemästänne kuin minulle?

 

Kuvat: Iines / edit: minä