Loppuelämä saman ihmisen kanssa?

*Sisältää mainoslinkkejä

Nuorempana ajattelin, että ensirakkaus on automaattisesti ikuista ja se kestää varmasti lopun elämää. Vielä viimeisimmän parisuhteenikin alussa tuumin, että tässä se minulle oikea nyt on ja tämä rakkaus tulee olemaan ikuista vaikka olin kuitenkin jo 25-vuotias. En osannut kuvitellakaan, että joku päivä tuo rakkaus tulisi loppumaan ja joutuisin itse toteamaan itselleni, että nyt se todella loppui. Ylipäänsä ajatukseni rakkaudesta on muuttunut paljon viime vuosina ja olen entistä enemmän alkanut kyseenalaistamaan sitä, kuinka on mahdollista olla yhden ja saman ihmisen kanssa lopun elämää?

Näen aika paljon ympärilläni nimenomaan suhteita, jotka poikkeavat siitä perinteisestä rakkaussuhteesta. Olen myös itse kohdannut paljon sinkkuna ollessani sitä, että varatutkin ihmiset ovat valmiita pettämään ja pettävätkin. Etenkin viimeisen vuoden aikana tällaisia ihmisiä on osunut kohdalleni sen verran monta, että olen paljon asiaa miettinyt. Luonnollisestikin se vaikuttaa myös omaan suhtautumiseeni uskollisuutta kohtaan, sillä näen kuinka helposti ihmiset ovat valmiita pettämään. Osittain tämä onkin varmasti vaikuttanut siihen, etten oikein enää pysty uskomaan siihen, että kaksi ihmistä voisivat olla uskollisia toisilleen ja tuolla tavalla terveessä parisuhteessa lopun elämää. Toki parisuhteessa voidaan olla mutta jos pettämistä tapahtuu vaikka ihan jo puolin ja toisin, en sanoisi itse tuota suhteeksi jollaista itse itselleni toivoisin.

Nämä ovat hankalia juttuja sillä vaikka sitä toivoisi, että loppuelämän parisuhteen voisi löytää – silti en oikein usko siihen. On tullut enemmänkin sellainen ajattelumaailma, että parisuhteita kuuluu elämään useampia ja ne harvoin ovat niitä ikuisia, jollaisia solmittiin silloin, kun isovanhempamme elivät. Tämä maailman aika on niin erilainen ja etenkin pääkaupunkiseudulla tuntuu vallitsevan trendi, joka ei puolla ainakaan sitoutumista. Ihmisillä on todella paljon komplekseja ja harva tuntuu olevan halukas kestävämpiin ihmissuhteisiin. Toki aina on poikkeuksia eikä voi yleistää, mutta tämä on huomattu kyllä ehdottomasti useammankin ystäväni kanssa. Ja toisaalta – eipä tässä voi itsekään mitenkään hurrata omaa suhtautumistaan parisuhdetta kohtaan. Ehkä moni muukin ajattelee nimenomaan samalla tapaa kuin minä ja siksi ajautuukin ihmissuhteesta toiseen sitoutumatta sen vakavammin. On yksinkertaisesti niin paljon helpompaa olla henkisesti läsnä olematon kuin antaa itsensä likoamaan ja ottaa riski pettymisen suhteen.

Olen kysellyt asiasta myös muutamalta läheiseltäni, jotka ovat molemmat pitkissä parisuhteissa ja minua hieman vanhempia. Lähinnä siis sitä, että eikö koskaan tällä ikää ahdista ajatella, että elämä menee vauhdilla eteenpäin ja he ovat tuossa samassa suhteessa, jossa ovat olleet jo vuosia? Se on kuitenkin jännä juttu kuinka asiaa ei ajattele samalla tapaa silloin jos on hyvässä suhteessa. Jos arki toimii ja on molemmin puolin tyydyttävää ei tällaisia asioita kuulemma edes mietiskele kuin joskus satunnaisesti. Uskon jotenkin tässäkin siihen, että eniten ihmiset kyseenalaistavat parisuhdettaan elämän kriisitilanteissa. Koska elämäämme tosiaan kuuluu erilaisia vaiheita – myös niitä kriisejä – tulee välillä varmasti aikoja jolloin  sitä suhdettaankin miettii mutta usein tajuaa lopulta, että tässähän on itse asiassa aika hyvä näinkin.

Ylipäänsä on aika jännä kuinka osittain ihminen ei varmastikaan ole luontaisesti täysin yksiavioinen ja toisaalta taas ihmiselle on aika ominaista haluta omistaa toinen sekä jopa olla terveellä tapaa mustasukkainen. Näiden seikkojen kohdalla tulisikin mielestäni miettiä, kumpi asia painaa enemmän vaakakupissa. Toki jos molemmille osapuolille suhteessa on ok se, että on muitakin, ei siinä ole mielestäni mitään pahaa. Jokainen pariskunta itse määrittelee suhteensa laadun. Itse olen kuitenkin ihmisenä hyvin tunteellinen ja suhdejutuissa jopa vanhanaikainen, jonka vuoksi ehkä tällainen asia mietityttääkin. Olen aina ajatellut etten olisi valmis parisuhteeseen jossa mies vaikka jossain kohtaa haluaisikin keventää suhteen laatua mutta, mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen alkanut tuotakin miettimään. Mitä jos ne kestävät ihmissuhteet ovatkin niitä, joissa on se tietynlainen avoimen suhteen malli? Mitä jos tuo asia tulisikin vaan hyväksyä tai opetella hyväksymään? Vaikka toisaalta se sotiikin omaa arvomaailmaa vastaan,  on välillä tullut mietittyä, että ehkä se onkin ainoa vaihtoehto.

Kengät Nilson / *Haalari Bubbleroom (saatu) / *Laukku Furla / *Kello Cluse / Baskeri H&M

En oikeastaan tiedä miksi edes aiheesta kirjoitin täällä mutta se nyt vaan on pyörinyt mielen päällä. Kuten eilisessä postauksessani mainitsin, olen menettänyt uskoni rakkauteen aika suureltakin osin enkä oikein senkään vuoksi usko enää samalla tapaa yksiavioisuuteen kuin vaikka silloin viisi vuotta sitten uskoin. Se on tavallaan todella surullista mutta toisaalta taas tuntuu sille, että tässä ajassa ihan täyttä realismia. Onko ehkä illuussiota elää pilvilinnoissa ja uskoa johonkin hulluun sekä naiviin rakkauteen?

Herättääkö aihe teissä mitään ajatuksia? Uskotteko lopun elämän rakkauteen yhden ihmisen kanssa vai siihen, että elämässä on useampia rakkauksia? 

 

Kuvat: Taru / edit: minä

9 x mitä sinkkuelämä on opettanut minulle?

Yksin oleminen ja eläminen on ehkä monelle kauhistus mutta itse en koe sitä mitenkään ahdistavana. Olen sivuuttanut aihetta ennenkin ja jälleen tässä yhteydessä voisin mainita, etten ole ollenkaan läheisriippuvainen ihminen. Toki eron jälkeen tilanne oli jonkun aikaa päinvastainen mutta se on täysin luonnollista. Kun on vuodet toisen ihmisen kanssa, toki sitä on outoa olla yksin kotona tai tehdä asioita ylipäänsä itsekseen. Menee aikaa, että elämästä saa taas kiinni mutta siitä se ylämäki sitten taas lähteekin.

Koska koen, että yksin oleminen on opettanut itselleni paljon, halusin tehdä aiheesta postauksen ja kasata tänne ne asiat, jotka tämä itsensä kanssa eläminen on minulle etenkin viimeisen parin vuoden aikana opettanut. Toki yksin oleminen opetti jo nuorempanakin mutta koen, että etenkin näin vanhemmalla iällä se on todella vaikuttanut minuun ja vieläpä huomattavasti vahvemmin.

Henkistä kasvua

Tämä kohta on ehdottomasti se tärkein! Olen nimittäin kasvanut parin vuoden aikana henkisesti todella paljon ja nimenomaan aikuisempaan suuntaan. Tunnen nyt itseni paremmin sekä ajattelen asioista syvemmin, koska elämä ajoi minut pisteeseen jossa tuli etsiä sitä syvintä olemusta itsestään. Toki tähän ajanjaksoon on kuulunut myös todella vaikeitakin hetkiä, mutta osittain niidenkin vuoksi olen joutunut henkisesti kasvamaan ja kypsymään.

Yksin oleminen ei ole noloa eikä häpeällistä

Aivan liian usein olen kuullut sinkkujen tuntevan häpeän tunteita omasta parisuhde statuksestaan ja kyllä itsekin häpesin alkuun sitä, että ero tuli ja epäonnistuttiin. Sinkku myöskin mielletään usein vähän sellaiseksi hylkiöksi, joka ei mahdu pariskuntailtoihin tai jota kukaan ei ”huoli”. Tuo ei kuitenkaan pidä paikkansa! Kyse nimittäin harvoin on siitä, etteikö ihminen löytäisi ketään vaan ennemminkin siitä, ettei ole oikea hetki tai aika suhteelle. Yksin eläminen ei ole millään tavalla häpeällistä vaan sanon tähän aina, että se on yksi parisuhdestatus muiden joukossa. Ylipäänsä ihminen voi olla kokonainen myös yksin eikä siihen tarvita aina toista ihmistä.

Olen hyvä juuri tällaisena – sinkkunakin

Eron jälkeen olin aika riekaleina henkisesti mutta viimein ymmärtänyt, että olen hyvä juuri tällaisena. Se, ettei suhde toiminut yhden kanssa ei tarkoita, etteikö se jossain kohtaa toimisi toisen ihmisen kanssa. Itsensä hyväksyminen ja se, ettei etsi itsestään vikoja on tärkeää. Kaikki ihmiset eivät sovi loppupeleissä toisilleen eikä siinä ole kyse yhtään enempää sinun hyvyydestä tai huonoudesta.

Tiedän paremmin, mitä haluan

Kun nyt mietin miesmakuani, on se muuttunut hyvin paljon kymmenessä vuodessa. Kirjoitin taannoin itse asiassa postauksenkin siitä, mitä mieheltäni haluan ja ehkä se tärkein seikka minulle onkin nykyään huumorintaju ja se, että toinen ihminen saa minut nauramaan. Myös henkinen yhteys ja hyvä olo ovat isossa roolissa. Näin vanhemmiten sitä tosiaan osaa jotenkin vaatiakin ihmissuhteilta enemmän ja nimenomaan niitä oikeita asioita.

Olen vahva yksinkin

Vaikka en olekaan koskaan ollut ehkä se kaikista heikoin ihminen ja parisuhteessakin minusta oli vastusta toiselle, sinkkuna sitä on kyllä oppinut entistä vahvemmaksi. Ja tällä en nyt tarkoita herkkyyden katoamista vaan sitä, että kokee selviävänsä asioista yksinkin. Osaa vaihtaa ne lamput tai avata viemärit. Ei ole piirun vertaa avuton ja kykenee tekemään kaiken saman kuin tekisi jos olisi kumppani. Kykenee myös seisomaan omilla jaloillaan ihan yksinkin eikä välttämättä tarvitse rinnalle toista ihmistä pitämään kiinni. Älkää ymmärtäkö tätä väärin, mutta sellainen tietynlainen itsenäisyys kyllä lisääntyy sinkkuna ollessa.

Ystävyyssuhteet ovat elämän suola

Koen, että sinkkuelämän myötä ystävyyssuhteeni ovat syventyneet. Vaikka en koskaan seurustellessa hylännytkään ystäviäni niin silti sinkkuna noista useampi suhde on kuitenkin vahvistunut – toisaalta osa on taas ehkä etääntynytkin. Ehkä juju on nimenomaan siinä, että yksin ollessa ne ystävät ovat se suurin tuki ja turva, kun taas parisuhteessa se kumppani. Sitä tekee enemmän asioita heidän kanssaan ja yhdessä suunnitellaan matkoja sun muuta.

Kun rakastaa itseään, on helpompi rakastaa myös toista

Tämä on myöskin seikka, jonka yksin oleminen on minulle opettanut. Vaikka ehkä jonkun mielestä klisee, itse väittäisin todeksi. Toki rikkinäinenkin voi rakastaa mutta helpompi on osoittaa välittämistä toiselle ihmiselle jos ja, kun on sinut itsensä kanssa. Kun on itsensä kanssa balanssissa, on suuremmat rahkeet onnistua myös parisuhteessa.

Varovaisuutta ihmissuhteissa

Tämä ei ehkä ole pelkästään hyvä asia mutta itsesuojeluvaistoa sinkkuna oleminen on kyllä opettanut. Alkuun sitä oli jotenkin niin sinisilmäinen, kun oli vallan unohtanut sinkkuelämän säännöt mutta nopeastipa ne jälleen oppi – kantapään kautta tietenkin. Sinkkuna oleminen on tehnyt varovaiseksi ja sitä oikeastaan miettiikin nykyään tarkemmin keneen luottaa, sillä kaikenlaisia tyyppejä on liikkeellä.

Yksinkin voi olla hauskaa

Sinkkuna oleminen ei mielestäni rajoita elämää millään tapaa. Se antaa enemmän vapauksia etkä koskaan ole kenellekään tilivelvollinen. Sinkkuelämän ei myöskään tarvitse olla tylsää tai millään tapaa puutteellista, vaan se voi olla aivan yhtä mielenkiintoista kuin parisuhde elämäkin. Parisuhteessa ollessa sitä toki ajattelee tietyistä asioista eri tavoin eikä voi toimia ihan niin vapaasti kuin yksin ollessa mutta sen ei todellakaan tarvitse olla tylsää. Jos se kohdallasi sitä on niin kannattaa pysähtyä ja miettiä, voisiko siitä saada kuitenkin enemmän irti?

Mitä te muut sinkut olette oppineet sinkkuelämästä?

 

Kuvat: Taru / edit: minä