Treffeistä ja ihmissuhteista

Olen aina inhonnut treffejä, treffeillä käyntiä ja jo koko treffit-sanaa. Se nimittäin kätkee sisälleen aivan liikaa painetta, odotuksia ja nimenomaan riskin siitä, synkkaako toisen kanssa yhtään vai joudutko keksimään tekosyitä päästäksesi livahtamaan piinapenkistä. Ehkä tähän vaikuttaa myös se, etten ole kohdannut yhtäkään todellisuudessa kiinnostavaa tyyppiä siten, etten olisi kohdannut häntä face to face ennen treffeille menoa. Tällä tarkoitan siis sellaista luonnollisempaa kohtaamista vaikka kadulla tai kotibileissä, jossa olet saanut ikään kuin jo pienen maistiaisen siitä, mitä on tarjolla. Sokkona treffeille meneminen on oman epämukavuusalueen kärkipäässä, jonka vuoksi en muuten ole vieläkään siellä Tinderissä.

Olen kuitenkin pistänyt merkille, että yhä vähenevissä määrin ihmiset tutustuvat toisiinsa todellisessa elämässä. Kun aikaisemmin tavattiin ihmisiä ehkä siellä kuppiloissa ja kylien kulmilla, nykyään ihmiset keskittyvät niin vahvasti omaan elämäänsä ja arkeensa, ettei ympärille ole aikaa katsella. Usein parisuhteet ja kumppanit löytyvätkin joko yhteisten kavereiden tai harrastusten kautta mutta varmaan eniten tänä päivänä ihan sosiaalisesta mediasta. Tässäkin taitaa näkyä se ilmiö, että mihin energiansa keskittää, sitä kautta asioita tulee elämään. Sosiaalinen media on tietyllä tapaa helppo ja monelle myös se turvallinen vaihtoehto. Sitä kautta ei tarvitse kohdata ihmisiä heti ja voi vaikka verbaalisesti hieman tutustua ennen kohtaamista. Tuota kautta on myös helpompi tehdä selväksi jos hakee vaan kevyttä huvia – karsii ikään kuin jo alkumetreillä pois ne ihmiset, jotka hakevat rinnalleen elämänkumppania tai pysyvämpää suhdetta.

Itse ehkä tietyllä tapaa kaipaan sellaisia luonnollisia kasvotusten kohtaamisia mutta toisaalta olen myöskin tajunnut, etten ehkä itse ole mitenkään maailman helpoiten lähestyttävä ihminen. Varmasti on ollut tilanteita, että joku olisi halunnut tulla jutulle mutta ei ole vaan uskaltanut. Itsekin olen nimittäin kokenut saman muutamankin kerran vaikka todellisuudessa – mitä menetettävää? Ihmiset miettivät liikaa asioita sen oman tietyn rajallisuutensa piirissä ja epämukavuusalueelle on niin kovin vaikea astua. Toisaalta noissa tilanteissa vaikuttaa useini torjutuksi tulemisen pelko. Se, että toinen sanookin ettei ole kiinnostunut tai ettei halua tutustua. On helpompaa olla ilman tuota epäonnistumisen tunteen kohtaamista kuin kokea se päin naamaa. Vaikka todellisuudessa noihinkin tilanteisiin voisi opetella suhtautumaan erilaisella asenteella – ikään kuin kevyemmin. Itse ainakin huomaan liikaa ajattelevani, että jos yksi suhdekuvio menee pieleen niin ei se seuraavakaan voi onnistua – mitä turhaan siis edes tekemään aloitteita. Myös se, kuinka paljon ihmiset tuntuvat hakevan pelkkää itsekästä huvia elämäänsä, on menettänyt uskoani kestäviin suhteisiin. Vaikka takaraivossa onkin tietyllä tapaa se usko siihen, että joku ihminen mullistaa maailmani ja hän minun, vetäydyn tietyllä tapaa kuoreeni kohdatessani pettymyksiä. Kyynistyminen lienee oikea sana ja se on paikoitellen itseäni ainakin kalvanut.

Puhuttiin viikonloppuna muutaman ystäväni kanssa kahvilla aiheesta ja todettiin kuin yhdestä suusta, että vaikka tässäkin pöydässä istuu upeita naisia, niin silti vedetään puoleemme monin tavoin vääränlaisia ihmissuhteita. Jokainen haluaisi elämäänsä nimenomaan sielunkumppanin ja ihmisen, jonka kanssa kohtaa monellakin tasolla mutta silti löydetään itsemme niiden tunnevammaisten välttelevien miesten pauloista. Kirjoitin joku aika sitten kiintymyssuhdemalleista, jotka tosiaan vaikuttavat hyvin pitkälti meissä siihen, minkälaiset ihmiset koemme viehättävinä. Oma kiintymysmallini on ristiriitainen, eli vaikka haluaisin ajatustasolla rinnalleni turvallisen kiintymyssuhdemallin omaavan ihmisen, vedän puoleeni vältteleviä miehiä, jotka pitävät minuun aina tietynlaista emotionaalista etäisyyttä. Jotta asiat muuttuvat onkin tärkeää, että tiedostaa oman tapansa toimia ja kiintyä ihmissuhteissa. Muutos pois siitä totutusta ei ole helppo, mutta on kuitenkin mahdollinen. Olen itse asiassa pistänyt merkille, että todella monella on näitä samoja ongelmia. Koukututaan niihin vääriin miehiin, jolloin samaan aikaan ohitse saattaa mennä monta hyvää ja ehkä nimenomaan se alkuun ”tylsältä” tuntuva mutta oikeasti ihana mies! On ikään kuin vääristynyt kuva siitä, mikä on sitä ”oikeaa kemiaa” sillä sitähän ei ole vuoristorata tai äärilaita tunteet.

Olen nyt asettanut itselleni sellaisen hassun takarajan, että pääsiäisen jälkeen menen epämukavuusalueelleni ja lataan Tinderin. Koska en arjessani ehdi flirttailemaan kenellekään, en pysäyttele ihania miehiä kadulla tai usein viikonloppuisinkaan pyöri baareissa etsimässä itselleni elämänkumppania – taitaa se luontevin tapa kohdata ihmisiä tämän päivän hengessä olla Tinderin lataaminen. Vaikka en periaatteessa haluaisi ja pelkään leimautuvani, silti haluan ihan huvikseen sitä kokeilla vaikka enpä tiedä rohkenenko yksillekään treffeille… Pakko sanoa, että epäilen kyllä jo valmiiksi etten tule lukeutumaan näihin ”Tinderistä onnen löytäneisiin” mutta ehkä tuota kautta voisi saada vaikka muutaman miespuolisen ystävän? Tärkeintä lienee kuitenkin se, että ottaa askeleen tuntemattomaan ja menee sinne epämukavuusalueelle. Koska Tinderistä on tullut itselleni suorastaan punainen vaate, onhan se vaate heitettävä syrjään ja katsottava, mitä se tuo tullessaan – jo ihan puhtaasta mielenkiinnostakin.

Tällä hetkellä tuntuukin oikeastaan ensimmäistä kertaa aikoihin siltä, että voisin jopa olla valmis käymään muutamilla oikeilla treffeillä – istumaan kahviloissa ja juttelemaan säästä. Tähän mennessä kun kaikki miessuhteeni ovat alkaneet jotenkin todella erilaisin lähtökohdin niin voisi olla virkistävää ottaa nyt vallan uusi asenne tuota deittailua kohtaan. Onhan se pahimmillaan aivan kamalaa ja hemmetin ahdistavaa mutta parhaimmillaan se voi kai olla jotain ihan muuta – tai näin ainakin uskallan pienesti toivoa. Asenne ratkaisee ja tavallaan, eipä kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti!

Millaisia ajatuksia teillä muilla sinkuilla herää treffeillä käymisestä sekä Tinderistä? Oletteko huomanneet saman, että tänä päivänä ihmiset kohtaavat vähemmän livenä?

 

Kuvat: Iines / edit:minä

Onko kiintymystyylisi turvallinen vai turvaton?

Ei ole kauaa kun ensimmäisen kerran elämässä luin kiintymyssuhdemallista – tuolloin tosin aivan ohimennen jostain netin uumenista sen enempää asiaan pureutumatta. Tällä viikolla aihe kuitenkin nousi uudelleen pintaan terapeuttini kysyttyä minulta, olenko koskaan kuullut tuosta kyseisestä mallista, joka rakentuu meistä jokaiselle lapsuudessa aivan ensimmäisten elinvuosien aikana. Asia jäi pyörimään mieleeni ja juuri tuosta johtuen perehdyinkin siihen hieman lisää. Erityisen pysäyttävä ja hyvin asian kiteyttävä useamman vuoden vanha kirjoitus löytyy täältä. Myös Väestöliiton sivuilta ja kirjastosta löytää tietoa aiheesta jos se alkaa todella kiinnostamaan!

Jokaisella meistä on siis kiintymyssuhdemalli, joka vaikuttaa meissä vielä tänäkin päivänä. Se on nimenomaan meistä riippumaton ja syntyy vanhempien sekä lapsen välille. Olen aikaisemmin aina salaa ihmetellyt, miksi vauvan ensimmäiset elinvuodet ovat muka niin tärkeitä? Miksi toinen vanhempi ei vaan voisi jättää vauvaa toiselle vanhemmalle ja kadota viikonloppureissulle? Ei sillä, en sano etteikö noin voisi tehdä mutta se mitä tosiaan vasta oivalsin on, että tuollaiset tapahtumat saattavat jättää jälkiä alitajuntaamme, vaikka olisimmekin todella pieniä. Itse olen siis pääasiassa aina ajatellut, että kaikki se mitä lapsuudesta muistaa on merkityksekästä. Eli lapsuuteni on se aika siitä lähtien, kun minä muistan asioita. Näin se ei kuitenkaan ole vaan kiintymyssuhdemalli alkaa rakentumaan ihan sieltä syntymästämme lähtien. Vanhempien läsnäololla sekä käytöksellä jo vauva-aikana on suuri merkitys siihen, millainen tapa kiintyä meille rakentuu.

Kiintymyssuhdemalleja on neljä: turvallinen, välttelevä ja turvaton, ristiriitainen ja turvaton sekä kaoottinen. Näille taitaa olla useampiakin eri nimityksiä mutta pääperiaatteet ovat kuitenkin samat. Turvallinen kiintymyssuhde on se kaikista idyllisin – luonnollisestikin. Se on kiintymyssuhde, jossa vanhemmat ovat todennäköisesti myöskin saaneet turvallisen kiintymys kokemuksen tai sitten onnistuneet muuttamaan omaa vahingollista käyttäytymistään toimivan, avoimen ja hyvän parisuhteen myötä. He kykenevät antamaan lapselle rakkautta ja huolehtimaan vauvasta silloinkin kun pienellä on hätä. Vauva saa turvallisen kiintymyskokemuksen kun vanhemmat vastaavat hänen tarpeisiinsa (esim. itku) ja huomioivat lasta. Tämä kiintymysmalli on varmasti paras lähtökohta elämälle ja ihmisestä kasvaa luottavainen ja rohkea tunteidensa suhteen. Turvallinen kiintymysmalli ei myöskään altista hylätyksi tulemisen pelolle.

Välttelevä ja turvaton kiintymysmalli on perua tunneköyhyydestä ja siitä, etteivät vanhemmat ole ehkä näyttäneet tunteitaan lasta kohtaan kuten vaikka hellineet tai pitäneet lähellä. Vanhemmat eivät myöskään ole välttämättä reagoineet lapsen itkuun tai iloon, vaan ovat ikään kuin aina olleet joko penseitä ja ei kiinnostuneita tai sitten sättineet lasta hänen reaktioistaan. Tästä kaikesta seuraa luonnollisestikin tunteiden tukahduttamista koska lapsi kokee, ettei vanhempia kiinnosta hänen tunnereaktionsa. Tälle tunnemallille on myöskin tyypillistä, että lapsi hakee hyväksyntää ja pyrkii esimerkiksi koulussa täydellisiin suorituksiin. Hänestä saattaa kehittyä ankara sekä vaativa itseään kohtaan, jota hän sitten aikuisiässä mallintaa taas eteenpäin. Tässä jäädään mielestäni aika huolella tunnemaailman osalta vajaaksi, koska sellaista tunnerikasta ja turvallista mallia ei ole.

Ristiriitainen ja turvaton kiintymyssuhde kehittyy lapselle, jonka kotioloissa ilmapiiri on ristiriitainen ja lapsi joutuu jatkuvasti elämään pienessä pelossa sekä epävarmuudessa. Yhtenä hetkenä vanhempi saattaa olla todella ihana kun taas toisena raivostua – lapsi ei koskaan tiedä kuinka vanhempi reagoi häneen tai ympäristöön. Tyypillistä onkin, että lapsesta tulee ylivarovainen ihmisten suhteen tai sitten erityisen huomionkipeä. Aikuisena kyseinen kiintymysmalli näkyy ahdistuksena ja muiden tunnetilojen alituisena seuraamisena. Ihmissuhteissa ehkä analysoidaan liikaa ja pohdintaan sitä, mitä se toinen nyt tuntee tai ajattelee. Myös hyvin ristiriitainen käytös ihmissuhteissa on tyypillistä ja se, että vaikka rajuja konfliktitilanteita alitajuisesti pelätään, saatetaan silti itse olla tämän asian suhteen epävakaita. Kyse on nimenomaan ristiriitaisuuksista, jotka jatkuvat edelleen tämän kiintymyssuhdemallin saaneen elämässä vaikka ollaankin jo aikuisia.

Kaoottinen kiintymyssuhde on ehkä se pahin – jos näitä nyt voi keskenään edes vertailla. Usein vanhempien alkoholismi, väkivalta tai muut traumaattiset kokemukset lapsuudessa aiheuttavat nimenomaan tätä kiintymysmallia. Mielestäni tässä kiintymysmallissa ei voida enää edes puhua, että vanhemmat ovat muutoin kuin biologisesti vanhempia lapselleen. Tämä malli ilmenee luonnollisestikin vahvana häiriökäyttäytymisenä ja uskon ettei kaoottisen kiintymyssuhteen kokenut voi välttämättä selvitä elämässä ilman terapiaa. Tämän kiintymyssuhdemallin ajatteleminenkin jo tekee ainakin minulle huonon olon.

Siinä oli tosiaan nuo neljä mallia, joista yhdestä minäkin itseni tunnistan ja itse asiassa vieläpä todella hyvin. On jännä juttu, miten tähän kiintymyssuhdeteoriaankin perehdyttyäni valkeni minulle jälleen uusia asioita itsestäni ja löysin vastauksia juttuihin, joita olen miettinyt. Vaikka tässäkään ei puhuta kovin miellyttävien asioiden kaivelemisesta on minun pakko sanoa, että tällä hetkellä olo on tietyllä tapaa huojentunut. Mitä enemmän löydän syitä käytökselleni, sitä paremmin olen tietoinen siitä, kuka minä pohjimmiltani olen jonka myötä minun on taas helpompi ymmärtää itseäni. Ja positiivistahan tässä on etenkin se, että vaikka näitä malleja onkin hyvin vaikea pois kitkeä, on se silti mahdollista! Kiintymysmallejahan tosiaan toistaa herkästi aikuisiälläkin ihmissuhteissaan ja etenkin se parisuhde on tulilinjalla. Varsinkin jos molemmat suhteen osapuolet ovat ristiriitaisia tai vältteleviä, ovat ongelmat taattuja, ellei asioita tiedosteta. Kun molemmat tiedostaa oman kiintymysmallinsa ja aiheesta voidaan avoimesti keskustella, on ongelmiin mahdollista kiinnittää huomiota ja tämän myötä muuttaa omia tapojaan toimia. Helppoahan se ei ole mutta tiedostamisella päästään jo niin pitkälle!

Toivottavasti tämä teksti herätti teissäkin ajatuksia kiintymysmallien suhteen ja ehkä tunnistitte sieltä sen oman mallinne? Uskoisin, että monia muitakin saattaa helpottaa se, että tietää mistä asiat juontavat juuriaan ja miksi käyttäytyy elämässä kuten käyttäytyy. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämäkin teoria on nimenomaan meidän tulevaisuutta varten hyödyllinen jotta pystymme työstämään itseämme ja vaikuttamaan ihmissuhteisiimme sekä siihen kuinka käyttäydymme itseämme ja muita kohtaan. Tässä kohtaa ei siis ole hyötyä kenenkään syyttelemisestä vaan se kaikki mitä lapsuudessamme on tapahtunut on osa historiaamme ja osa meitä.

Oikein ihanaa perjantaita! <3

 

Kuvat: Taru / edit: minä