Onko kiintymystyylisi turvallinen vai turvaton?

Ei ole kauaa kun ensimmäisen kerran elämässä luin kiintymyssuhdemallista – tuolloin tosin aivan ohimennen jostain netin uumenista sen enempää asiaan pureutumatta. Tällä viikolla aihe kuitenkin nousi uudelleen pintaan terapeuttini kysyttyä minulta, olenko koskaan kuullut tuosta kyseisestä mallista, joka rakentuu meistä jokaiselle lapsuudessa aivan ensimmäisten elinvuosien aikana. Asia jäi pyörimään mieleeni ja juuri tuosta johtuen perehdyinkin siihen hieman lisää. Erityisen pysäyttävä ja hyvin asian kiteyttävä useamman vuoden vanha kirjoitus löytyy täältä. Myös Väestöliiton sivuilta ja kirjastosta löytää tietoa aiheesta jos se alkaa todella kiinnostamaan!

Jokaisella meistä on siis kiintymyssuhdemalli, joka vaikuttaa meissä vielä tänäkin päivänä. Se on nimenomaan meistä riippumaton ja syntyy vanhempien sekä lapsen välille. Olen aikaisemmin aina salaa ihmetellyt, miksi vauvan ensimmäiset elinvuodet ovat muka niin tärkeitä? Miksi toinen vanhempi ei vaan voisi jättää vauvaa toiselle vanhemmalle ja kadota viikonloppureissulle? Ei sillä, en sano etteikö noin voisi tehdä mutta se mitä tosiaan vasta oivalsin on, että tuollaiset tapahtumat saattavat jättää jälkiä alitajuntaamme, vaikka olisimmekin todella pieniä. Itse olen siis pääasiassa aina ajatellut, että kaikki se mitä lapsuudesta muistaa on merkityksekästä. Eli lapsuuteni on se aika siitä lähtien, kun minä muistan asioita. Näin se ei kuitenkaan ole vaan kiintymyssuhdemalli alkaa rakentumaan ihan sieltä syntymästämme lähtien. Vanhempien läsnäololla sekä käytöksellä jo vauva-aikana on suuri merkitys siihen, millainen tapa kiintyä meille rakentuu.

Kiintymyssuhdemalleja on neljä: turvallinen, välttelevä ja turvaton, ristiriitainen ja turvaton sekä kaoottinen. Näille taitaa olla useampiakin eri nimityksiä mutta pääperiaatteet ovat kuitenkin samat. Turvallinen kiintymyssuhde on se kaikista idyllisin – luonnollisestikin. Se on kiintymyssuhde, jossa vanhemmat ovat todennäköisesti myöskin saaneet turvallisen kiintymys kokemuksen tai sitten onnistuneet muuttamaan omaa vahingollista käyttäytymistään toimivan, avoimen ja hyvän parisuhteen myötä. He kykenevät antamaan lapselle rakkautta ja huolehtimaan vauvasta silloinkin kun pienellä on hätä. Vauva saa turvallisen kiintymyskokemuksen kun vanhemmat vastaavat hänen tarpeisiinsa (esim. itku) ja huomioivat lasta. Tämä kiintymysmalli on varmasti paras lähtökohta elämälle ja ihmisestä kasvaa luottavainen ja rohkea tunteidensa suhteen. Turvallinen kiintymysmalli ei myöskään altista hylätyksi tulemisen pelolle.

Välttelevä ja turvaton kiintymysmalli on perua tunneköyhyydestä ja siitä, etteivät vanhemmat ole ehkä näyttäneet tunteitaan lasta kohtaan kuten vaikka hellineet tai pitäneet lähellä. Vanhemmat eivät myöskään ole välttämättä reagoineet lapsen itkuun tai iloon, vaan ovat ikään kuin aina olleet joko penseitä ja ei kiinnostuneita tai sitten sättineet lasta hänen reaktioistaan. Tästä kaikesta seuraa luonnollisestikin tunteiden tukahduttamista koska lapsi kokee, ettei vanhempia kiinnosta hänen tunnereaktionsa. Tälle tunnemallille on myöskin tyypillistä, että lapsi hakee hyväksyntää ja pyrkii esimerkiksi koulussa täydellisiin suorituksiin. Hänestä saattaa kehittyä ankara sekä vaativa itseään kohtaan, jota hän sitten aikuisiässä mallintaa taas eteenpäin. Tässä jäädään mielestäni aika huolella tunnemaailman osalta vajaaksi, koska sellaista tunnerikasta ja turvallista mallia ei ole.

Ristiriitainen ja turvaton kiintymyssuhde kehittyy lapselle, jonka kotioloissa ilmapiiri on ristiriitainen ja lapsi joutuu jatkuvasti elämään pienessä pelossa sekä epävarmuudessa. Yhtenä hetkenä vanhempi saattaa olla todella ihana kun taas toisena raivostua – lapsi ei koskaan tiedä kuinka vanhempi reagoi häneen tai ympäristöön. Tyypillistä onkin, että lapsesta tulee ylivarovainen ihmisten suhteen tai sitten erityisen huomionkipeä. Aikuisena kyseinen kiintymysmalli näkyy ahdistuksena ja muiden tunnetilojen alituisena seuraamisena. Ihmissuhteissa ehkä analysoidaan liikaa ja pohdintaan sitä, mitä se toinen nyt tuntee tai ajattelee. Myös hyvin ristiriitainen käytös ihmissuhteissa on tyypillistä ja se, että vaikka rajuja konfliktitilanteita alitajuisesti pelätään, saatetaan silti itse olla tämän asian suhteen epävakaita. Kyse on nimenomaan ristiriitaisuuksista, jotka jatkuvat edelleen tämän kiintymyssuhdemallin saaneen elämässä vaikka ollaankin jo aikuisia.

Kaoottinen kiintymyssuhde on ehkä se pahin – jos näitä nyt voi keskenään edes vertailla. Usein vanhempien alkoholismi, väkivalta tai muut traumaattiset kokemukset lapsuudessa aiheuttavat nimenomaan tätä kiintymysmallia. Mielestäni tässä kiintymysmallissa ei voida enää edes puhua, että vanhemmat ovat muutoin kuin biologisesti vanhempia lapselleen. Tämä malli ilmenee luonnollisestikin vahvana häiriökäyttäytymisenä ja uskon ettei kaoottisen kiintymyssuhteen kokenut voi välttämättä selvitä elämässä ilman terapiaa. Tämän kiintymyssuhdemallin ajatteleminenkin jo tekee ainakin minulle huonon olon.

Siinä oli tosiaan nuo neljä mallia, joista yhdestä minäkin itseni tunnistan ja itse asiassa vieläpä todella hyvin. On jännä juttu, miten tähän kiintymyssuhdeteoriaankin perehdyttyäni valkeni minulle jälleen uusia asioita itsestäni ja löysin vastauksia juttuihin, joita olen miettinyt. Vaikka tässäkään ei puhuta kovin miellyttävien asioiden kaivelemisesta on minun pakko sanoa, että tällä hetkellä olo on tietyllä tapaa huojentunut. Mitä enemmän löydän syitä käytökselleni, sitä paremmin olen tietoinen siitä, kuka minä pohjimmiltani olen jonka myötä minun on taas helpompi ymmärtää itseäni. Ja positiivistahan tässä on etenkin se, että vaikka näitä malleja onkin hyvin vaikea pois kitkeä, on se silti mahdollista! Kiintymysmallejahan tosiaan toistaa herkästi aikuisiälläkin ihmissuhteissaan ja etenkin se parisuhde on tulilinjalla. Varsinkin jos molemmat suhteen osapuolet ovat ristiriitaisia tai vältteleviä, ovat ongelmat taattuja, ellei asioita tiedosteta. Kun molemmat tiedostaa oman kiintymysmallinsa ja aiheesta voidaan avoimesti keskustella, on ongelmiin mahdollista kiinnittää huomiota ja tämän myötä muuttaa omia tapojaan toimia. Helppoahan se ei ole mutta tiedostamisella päästään jo niin pitkälle!

Toivottavasti tämä teksti herätti teissäkin ajatuksia kiintymysmallien suhteen ja ehkä tunnistitte sieltä sen oman mallinne? Uskoisin, että monia muitakin saattaa helpottaa se, että tietää mistä asiat juontavat juuriaan ja miksi käyttäytyy elämässä kuten käyttäytyy. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämäkin teoria on nimenomaan meidän tulevaisuutta varten hyödyllinen jotta pystymme työstämään itseämme ja vaikuttamaan ihmissuhteisiimme sekä siihen kuinka käyttäydymme itseämme ja muita kohtaan. Tässä kohtaa ei siis ole hyötyä kenenkään syyttelemisestä vaan se kaikki mitä lapsuudessamme on tapahtunut on osa historiaamme ja osa meitä.

Oikein ihanaa perjantaita! <3

 

Kuvat: Taru / edit: minä

Eroperheen lapsi = epäonnistuja ihmissuhteissa?

Olen kolmekymmentä ja enemmän tai vähemmän epäonnistunut ihmissuhteissani. Vaikka en haluakaan ajatella ihmissuhteita epäonnistumisten kautta, väkisinkin aina eroon päätynyt suhde tuntuu enemmän tai vähemmän epäonnistumiselta. Jotain meni pieleen, sillä rakkaussuhde päätyi eroon. Koska koen, että omassa elämässäni miessuhteet eivät ole oikein koskaan onnistuneet kuten aikanaan suunnittelin, on mielessä väkisinkin käynyt aina toisinaan se, että onko itsessä jotain vikaa? Vaikuttaako perhetaustani tapaani luoda ihmissuhteita ja esimerkiksi kohdata miehiä?

Olen tosiaan avioeroperheestä enkä ole koskaan saanut ns. normaalia parisuhteen mallia. Tämä on yksi niistä asioista, jota olen paljon prosessoinut ja läpi käynyt viimeisimmän identiteettikriisini aikana. Kuinka suurta roolia vanhempieni ero näyttelee omissa ihmissuhteissani ja olenko ”tuomittu” avioeroperheen lapsena epäonnistumaan omissakin suhteissani? Kun ei ole sitä oikeanlaista mallia, kuinka voi osata luoda tasapainoista ihmissuhdetta? On vaan luetut romanit, televisio, sosiaalinen media sekä muiden ihmisten tarinat, mutta ei niitä omakohtaisia arjen esimerkkejä. Toisaalta taas, kyllä tiedän monia eroon päätyneitä ihmissuhteita vaikka lähtökohdat olisivat olleetkin kuinka kunnossa.

Vanhempien avioero on kuitenkin asia jota ei voi muuttaa eikä siihen lapsena kykene vaikuttamaan. Ero ei ole koskaan lapsen vika ja onneksi sellaista taakkaa en ole koskaan harteillani kantanutkaan. Paljon olen kuitenkin ollut mukana erilaisissa tilanteissa ja mm. sovittelijan roolissa riidoissa. Olen nähnyt aika paljon ja nimenomaan asioita, joita lapsen ei kuuluisi nähdä. Nämä kaikki tapahtumat jäävät alitajuntaan ja vasta näin vanhemmalla iällä olen oivaltanut sen, kuinka kaikki tuo koettu vaikuttaa minussa edelleen. Tajusin itse asiassa eroni jälkeen kuinka paljon kykenin samaistumaan oman suhteeni tilanteissa vanhempieni suhteen tilanteisiin. Kuinka paljon yhtäläisyyksiä löysin ja miten monta kertaa käyttäydyin itse kuten vanhempani. Nimenomaan tilanteet, joissa aina nuorempana ajattelin, että itse kyllä toimisin toisin – toiminkin aivan kuin vanhempani toimivat.

Tuossa siis yksi painava syy sille, miksi elämän erilaiset kriisit tulisi käsitellä, myös ne kaikista hiljaisimmatkin. Itselleni nimittäin vanhempieni ero oli suorastaan helpotus enkä kokenut sitä mitenkään ahdistavana. En varmaan koskaan käsitellyt sitä sen enempää ja vasta näin vanhemmiten olen pysähtynyt miettimään onkohan suhteessani miehiin jotain erikoista, sillä niissä toistuu niin usein sama kaava – eikä tämä kaava ole ainakaan sellainen avain lopun elämän parisuhteeseen. Voi olla, että olen jonkun mielestä liian ankara itselleni mutta kyse ei ole siitä. On eri ruoskia itseään tai katkeroitua kuin pohtia ja ajatella omaa käyttäytymistään. Jos nimittäin emme koskaan pysähdy sen äärelle tai mieti kerta toisensa jälkeen toistuvia maneereja ihmissuhteissamme, emme koskaan voi muuttaa toimintamallejamme.

Uskon, että tunnelukkomme vaikuttavat pitkälti siihen millaisiin ihmissuhteisiin ajaudumme ja millaisista ihmisistä viehätymme. Siksi olisikin tärkeää, että käsittelisimme lukkojamme ja avaisimme niitä. Toki on olemassa luontaisia mieltymyksiä ja sekin on täysin hyväksyttävää. Kuitenkin se jos kerta toisensa jälkeen ajautuu suhteeseen joka ei kuitenkaan koskaan pysty antamaan itselle sitä, mitä eniten ihmissuhteelta janoaa on mielestäni merkki siitä, että sitä alitajuisesti hakeutuu vääränlaisten ihmisten lähelle. Se voi olla, että näissä ihmisissä on nimenomaan jotain tuttua ja turvallista, joka viittaa sinne lapsuuteen mutta joka ei kuitenkaan koskaan tule viemään meitä sellaiseen tilaan, jossa saisimme kaikki tarpeemme tyydytettyä.

Uskonkin täysin siihen, että vanhempien avioero voi vaikuttaa vaikka viisikymppisenkin elämään tiedostamattomien tunnelukkojen kautta. Tunnelukot eivät ole sidoksissa ikään ja jos niitä ei koskaan löydä tai avaa, kulkevat ne aivan varmasti matkassa koko elämän ajan. Itse olen tällä hetkellä tilanteessa, jossa tiedostan paremmin tunnelukkoni ja sitä kautta myös niiden vaikutukset ihmissuhteisiini. En kuitenkaan osaa vielä täysin käsitellä lukkojani eli nimenomaan ihmissuhteiden saralla välttää niitä vääriä tapoja toimia. Sen lisäksi – kuten olen muutamaan otteeseen maininnutkin – olen nykyään hieman sitoutumiskammoinen. Vaikka samaan aikaan haluankin löytää tasapainoisen ja kestävän ihmissuhteen, tietyllä tapaa pelkään asettua ja sanaa parisuhde. En tiedä kumpuaako tuollainen pelko nimenomaan omasta historiasta – niistä minun epäonnistumisista sekä vanhempien epäonnistumisesta? Parisuhteeseen liittyy alitajunnassani aivan liian monta kertaa sana epäonnistuminen.

Välillä tosiaan tuntuu, että avioeroperheen lapsena on huonommat lähtökohdat tasapainoisen ja kestävän parisuhteen luomiseen. Vaikka tavallaan uskon, että jokainen ihminen voi itse tehdä elämästään sellaista kuin haluaa ja täten myös onnistua, on pakko sanoa, että ainakin meidän perheen lasten kohdalla tuntuu, että ihmissuhteet ovat jotenkin aina olleet aivan käsittämättömän vaikeita. Kun joku toinen löytää tuosta noin ihmisen ja asettuu – meillä mennään aina tietenkin vaikeimman kautta. Uskon vahvasti, että taustat vaikuttavat vaikka toisaalta myöskin työskentelyllä itsensä kanssa on mahdollista eheytyä ja korjata itseään myös tälläkin saraa. En tiedä voisiko tässäkin yhteydessä puhua siitä, että jos jotain haluaa riittävän paljon, siinä myös onnistuu.

Miten te muut eroperheen lapset, koetteko, että vanhempien avioero on vaikuttanut elämäänne ja etenkin ihmissuhteisiinne? Onko muilla samankaltaisia kokemuksia ja tuntemuksia kuin itselläni?

 

Kuvat: Taru / Edit: minä