9 x mitä sinkkuelämä on opettanut minulle?

Yksin oleminen ja eläminen on ehkä monelle kauhistus mutta itse en koe sitä mitenkään ahdistavana. Olen sivuuttanut aihetta ennenkin ja jälleen tässä yhteydessä voisin mainita, etten ole ollenkaan läheisriippuvainen ihminen. Toki eron jälkeen tilanne oli jonkun aikaa päinvastainen mutta se on täysin luonnollista. Kun on vuodet toisen ihmisen kanssa, toki sitä on outoa olla yksin kotona tai tehdä asioita ylipäänsä itsekseen. Menee aikaa, että elämästä saa taas kiinni mutta siitä se ylämäki sitten taas lähteekin.

Koska koen, että yksin oleminen on opettanut itselleni paljon, halusin tehdä aiheesta postauksen ja kasata tänne ne asiat, jotka tämä itsensä kanssa eläminen on minulle etenkin viimeisen parin vuoden aikana opettanut. Toki yksin oleminen opetti jo nuorempanakin mutta koen, että etenkin näin vanhemmalla iällä se on todella vaikuttanut minuun ja vieläpä huomattavasti vahvemmin.

Henkistä kasvua

Tämä kohta on ehdottomasti se tärkein! Olen nimittäin kasvanut parin vuoden aikana henkisesti todella paljon ja nimenomaan aikuisempaan suuntaan. Tunnen nyt itseni paremmin sekä ajattelen asioista syvemmin, koska elämä ajoi minut pisteeseen jossa tuli etsiä sitä syvintä olemusta itsestään. Toki tähän ajanjaksoon on kuulunut myös todella vaikeitakin hetkiä, mutta osittain niidenkin vuoksi olen joutunut henkisesti kasvamaan ja kypsymään.

Yksin oleminen ei ole noloa eikä häpeällistä

Aivan liian usein olen kuullut sinkkujen tuntevan häpeän tunteita omasta parisuhde statuksestaan ja kyllä itsekin häpesin alkuun sitä, että ero tuli ja epäonnistuttiin. Sinkku myöskin mielletään usein vähän sellaiseksi hylkiöksi, joka ei mahdu pariskuntailtoihin tai jota kukaan ei ”huoli”. Tuo ei kuitenkaan pidä paikkansa! Kyse nimittäin harvoin on siitä, etteikö ihminen löytäisi ketään vaan ennemminkin siitä, ettei ole oikea hetki tai aika suhteelle. Yksin eläminen ei ole millään tavalla häpeällistä vaan sanon tähän aina, että se on yksi parisuhdestatus muiden joukossa. Ylipäänsä ihminen voi olla kokonainen myös yksin eikä siihen tarvita aina toista ihmistä.

Olen hyvä juuri tällaisena – sinkkunakin

Eron jälkeen olin aika riekaleina henkisesti mutta viimein ymmärtänyt, että olen hyvä juuri tällaisena. Se, ettei suhde toiminut yhden kanssa ei tarkoita, etteikö se jossain kohtaa toimisi toisen ihmisen kanssa. Itsensä hyväksyminen ja se, ettei etsi itsestään vikoja on tärkeää. Kaikki ihmiset eivät sovi loppupeleissä toisilleen eikä siinä ole kyse yhtään enempää sinun hyvyydestä tai huonoudesta.

Tiedän paremmin, mitä haluan

Kun nyt mietin miesmakuani, on se muuttunut hyvin paljon kymmenessä vuodessa. Kirjoitin taannoin itse asiassa postauksenkin siitä, mitä mieheltäni haluan ja ehkä se tärkein seikka minulle onkin nykyään huumorintaju ja se, että toinen ihminen saa minut nauramaan. Myös henkinen yhteys ja hyvä olo ovat isossa roolissa. Näin vanhemmiten sitä tosiaan osaa jotenkin vaatiakin ihmissuhteilta enemmän ja nimenomaan niitä oikeita asioita.

Olen vahva yksinkin

Vaikka en olekaan koskaan ollut ehkä se kaikista heikoin ihminen ja parisuhteessakin minusta oli vastusta toiselle, sinkkuna sitä on kyllä oppinut entistä vahvemmaksi. Ja tällä en nyt tarkoita herkkyyden katoamista vaan sitä, että kokee selviävänsä asioista yksinkin. Osaa vaihtaa ne lamput tai avata viemärit. Ei ole piirun vertaa avuton ja kykenee tekemään kaiken saman kuin tekisi jos olisi kumppani. Kykenee myös seisomaan omilla jaloillaan ihan yksinkin eikä välttämättä tarvitse rinnalle toista ihmistä pitämään kiinni. Älkää ymmärtäkö tätä väärin, mutta sellainen tietynlainen itsenäisyys kyllä lisääntyy sinkkuna ollessa.

Ystävyyssuhteet ovat elämän suola

Koen, että sinkkuelämän myötä ystävyyssuhteeni ovat syventyneet. Vaikka en koskaan seurustellessa hylännytkään ystäviäni niin silti sinkkuna noista useampi suhde on kuitenkin vahvistunut – toisaalta osa on taas ehkä etääntynytkin. Ehkä juju on nimenomaan siinä, että yksin ollessa ne ystävät ovat se suurin tuki ja turva, kun taas parisuhteessa se kumppani. Sitä tekee enemmän asioita heidän kanssaan ja yhdessä suunnitellaan matkoja sun muuta.

Kun rakastaa itseään, on helpompi rakastaa myös toista

Tämä on myöskin seikka, jonka yksin oleminen on minulle opettanut. Vaikka ehkä jonkun mielestä klisee, itse väittäisin todeksi. Toki rikkinäinenkin voi rakastaa mutta helpompi on osoittaa välittämistä toiselle ihmiselle jos ja, kun on sinut itsensä kanssa. Kun on itsensä kanssa balanssissa, on suuremmat rahkeet onnistua myös parisuhteessa.

Varovaisuutta ihmissuhteissa

Tämä ei ehkä ole pelkästään hyvä asia mutta itsesuojeluvaistoa sinkkuna oleminen on kyllä opettanut. Alkuun sitä oli jotenkin niin sinisilmäinen, kun oli vallan unohtanut sinkkuelämän säännöt mutta nopeastipa ne jälleen oppi – kantapään kautta tietenkin. Sinkkuna oleminen on tehnyt varovaiseksi ja sitä oikeastaan miettiikin nykyään tarkemmin keneen luottaa, sillä kaikenlaisia tyyppejä on liikkeellä.

Yksinkin voi olla hauskaa

Sinkkuna oleminen ei mielestäni rajoita elämää millään tapaa. Se antaa enemmän vapauksia etkä koskaan ole kenellekään tilivelvollinen. Sinkkuelämän ei myöskään tarvitse olla tylsää tai millään tapaa puutteellista, vaan se voi olla aivan yhtä mielenkiintoista kuin parisuhde elämäkin. Parisuhteessa ollessa sitä toki ajattelee tietyistä asioista eri tavoin eikä voi toimia ihan niin vapaasti kuin yksin ollessa mutta sen ei todellakaan tarvitse olla tylsää. Jos se kohdallasi sitä on niin kannattaa pysähtyä ja miettiä, voisiko siitä saada kuitenkin enemmän irti?

Mitä te muut sinkut olette oppineet sinkkuelämästä?

 

Kuvat: Taru / edit: minä

Eroperheen lapsi = epäonnistuja ihmissuhteissa?

Olen kolmekymmentä ja enemmän tai vähemmän epäonnistunut ihmissuhteissani. Vaikka en haluakaan ajatella ihmissuhteita epäonnistumisten kautta, väkisinkin aina eroon päätynyt suhde tuntuu enemmän tai vähemmän epäonnistumiselta. Jotain meni pieleen, sillä rakkaussuhde päätyi eroon. Koska koen, että omassa elämässäni miessuhteet eivät ole oikein koskaan onnistuneet kuten aikanaan suunnittelin, on mielessä väkisinkin käynyt aina toisinaan se, että onko itsessä jotain vikaa? Vaikuttaako perhetaustani tapaani luoda ihmissuhteita ja esimerkiksi kohdata miehiä?

Olen tosiaan avioeroperheestä enkä ole koskaan saanut ns. normaalia parisuhteen mallia. Tämä on yksi niistä asioista, jota olen paljon prosessoinut ja läpi käynyt viimeisimmän identiteettikriisini aikana. Kuinka suurta roolia vanhempieni ero näyttelee omissa ihmissuhteissani ja olenko ”tuomittu” avioeroperheen lapsena epäonnistumaan omissakin suhteissani? Kun ei ole sitä oikeanlaista mallia, kuinka voi osata luoda tasapainoista ihmissuhdetta? On vaan luetut romanit, televisio, sosiaalinen media sekä muiden ihmisten tarinat, mutta ei niitä omakohtaisia arjen esimerkkejä. Toisaalta taas, kyllä tiedän monia eroon päätyneitä ihmissuhteita vaikka lähtökohdat olisivat olleetkin kuinka kunnossa.

Vanhempien avioero on kuitenkin asia jota ei voi muuttaa eikä siihen lapsena kykene vaikuttamaan. Ero ei ole koskaan lapsen vika ja onneksi sellaista taakkaa en ole koskaan harteillani kantanutkaan. Paljon olen kuitenkin ollut mukana erilaisissa tilanteissa ja mm. sovittelijan roolissa riidoissa. Olen nähnyt aika paljon ja nimenomaan asioita, joita lapsen ei kuuluisi nähdä. Nämä kaikki tapahtumat jäävät alitajuntaan ja vasta näin vanhemmalla iällä olen oivaltanut sen, kuinka kaikki tuo koettu vaikuttaa minussa edelleen. Tajusin itse asiassa eroni jälkeen kuinka paljon kykenin samaistumaan oman suhteeni tilanteissa vanhempieni suhteen tilanteisiin. Kuinka paljon yhtäläisyyksiä löysin ja miten monta kertaa käyttäydyin itse kuten vanhempani. Nimenomaan tilanteet, joissa aina nuorempana ajattelin, että itse kyllä toimisin toisin – toiminkin aivan kuin vanhempani toimivat.

Tuossa siis yksi painava syy sille, miksi elämän erilaiset kriisit tulisi käsitellä, myös ne kaikista hiljaisimmatkin. Itselleni nimittäin vanhempieni ero oli suorastaan helpotus enkä kokenut sitä mitenkään ahdistavana. En varmaan koskaan käsitellyt sitä sen enempää ja vasta näin vanhemmiten olen pysähtynyt miettimään onkohan suhteessani miehiin jotain erikoista, sillä niissä toistuu niin usein sama kaava – eikä tämä kaava ole ainakaan sellainen avain lopun elämän parisuhteeseen. Voi olla, että olen jonkun mielestä liian ankara itselleni mutta kyse ei ole siitä. On eri ruoskia itseään tai katkeroitua kuin pohtia ja ajatella omaa käyttäytymistään. Jos nimittäin emme koskaan pysähdy sen äärelle tai mieti kerta toisensa jälkeen toistuvia maneereja ihmissuhteissamme, emme koskaan voi muuttaa toimintamallejamme.

Uskon, että tunnelukkomme vaikuttavat pitkälti siihen millaisiin ihmissuhteisiin ajaudumme ja millaisista ihmisistä viehätymme. Siksi olisikin tärkeää, että käsittelisimme lukkojamme ja avaisimme niitä. Toki on olemassa luontaisia mieltymyksiä ja sekin on täysin hyväksyttävää. Kuitenkin se jos kerta toisensa jälkeen ajautuu suhteeseen joka ei kuitenkaan koskaan pysty antamaan itselle sitä, mitä eniten ihmissuhteelta janoaa on mielestäni merkki siitä, että sitä alitajuisesti hakeutuu vääränlaisten ihmisten lähelle. Se voi olla, että näissä ihmisissä on nimenomaan jotain tuttua ja turvallista, joka viittaa sinne lapsuuteen mutta joka ei kuitenkaan koskaan tule viemään meitä sellaiseen tilaan, jossa saisimme kaikki tarpeemme tyydytettyä.

Uskonkin täysin siihen, että vanhempien avioero voi vaikuttaa vaikka viisikymppisenkin elämään tiedostamattomien tunnelukkojen kautta. Tunnelukot eivät ole sidoksissa ikään ja jos niitä ei koskaan löydä tai avaa, kulkevat ne aivan varmasti matkassa koko elämän ajan. Itse olen tällä hetkellä tilanteessa, jossa tiedostan paremmin tunnelukkoni ja sitä kautta myös niiden vaikutukset ihmissuhteisiini. En kuitenkaan osaa vielä täysin käsitellä lukkojani eli nimenomaan ihmissuhteiden saralla välttää niitä vääriä tapoja toimia. Sen lisäksi – kuten olen muutamaan otteeseen maininnutkin – olen nykyään hieman sitoutumiskammoinen. Vaikka samaan aikaan haluankin löytää tasapainoisen ja kestävän ihmissuhteen, tietyllä tapaa pelkään asettua ja sanaa parisuhde. En tiedä kumpuaako tuollainen pelko nimenomaan omasta historiasta – niistä minun epäonnistumisista sekä vanhempien epäonnistumisesta? Parisuhteeseen liittyy alitajunnassani aivan liian monta kertaa sana epäonnistuminen.

Välillä tosiaan tuntuu, että avioeroperheen lapsena on huonommat lähtökohdat tasapainoisen ja kestävän parisuhteen luomiseen. Vaikka tavallaan uskon, että jokainen ihminen voi itse tehdä elämästään sellaista kuin haluaa ja täten myös onnistua, on pakko sanoa, että ainakin meidän perheen lasten kohdalla tuntuu, että ihmissuhteet ovat jotenkin aina olleet aivan käsittämättömän vaikeita. Kun joku toinen löytää tuosta noin ihmisen ja asettuu – meillä mennään aina tietenkin vaikeimman kautta. Uskon vahvasti, että taustat vaikuttavat vaikka toisaalta myöskin työskentelyllä itsensä kanssa on mahdollista eheytyä ja korjata itseään myös tälläkin saraa. En tiedä voisiko tässäkin yhteydessä puhua siitä, että jos jotain haluaa riittävän paljon, siinä myös onnistuu.

Miten te muut eroperheen lapset, koetteko, että vanhempien avioero on vaikuttanut elämäänne ja etenkin ihmissuhteisiinne? Onko muilla samankaltaisia kokemuksia ja tuntemuksia kuin itselläni?

 

Kuvat: Taru / Edit: minä