9 x mitä sinkkuelämä on opettanut minulle?

Yksin oleminen ja eläminen on ehkä monelle kauhistus mutta itse en koe sitä mitenkään ahdistavana. Olen sivuuttanut aihetta ennenkin ja jälleen tässä yhteydessä voisin mainita, etten ole ollenkaan läheisriippuvainen ihminen. Toki eron jälkeen tilanne oli jonkun aikaa päinvastainen mutta se on täysin luonnollista. Kun on vuodet toisen ihmisen kanssa, toki sitä on outoa olla yksin kotona tai tehdä asioita ylipäänsä itsekseen. Menee aikaa, että elämästä saa taas kiinni mutta siitä se ylämäki sitten taas lähteekin.

Koska koen, että yksin oleminen on opettanut itselleni paljon, halusin tehdä aiheesta postauksen ja kasata tänne ne asiat, jotka tämä itsensä kanssa eläminen on minulle etenkin viimeisen parin vuoden aikana opettanut. Toki yksin oleminen opetti jo nuorempanakin mutta koen, että etenkin näin vanhemmalla iällä se on todella vaikuttanut minuun ja vieläpä huomattavasti vahvemmin.

Henkistä kasvua

Tämä kohta on ehdottomasti se tärkein! Olen nimittäin kasvanut parin vuoden aikana henkisesti todella paljon ja nimenomaan aikuisempaan suuntaan. Tunnen nyt itseni paremmin sekä ajattelen asioista syvemmin, koska elämä ajoi minut pisteeseen jossa tuli etsiä sitä syvintä olemusta itsestään. Toki tähän ajanjaksoon on kuulunut myös todella vaikeitakin hetkiä, mutta osittain niidenkin vuoksi olen joutunut henkisesti kasvamaan ja kypsymään.

Yksin oleminen ei ole noloa eikä häpeällistä

Aivan liian usein olen kuullut sinkkujen tuntevan häpeän tunteita omasta parisuhde statuksestaan ja kyllä itsekin häpesin alkuun sitä, että ero tuli ja epäonnistuttiin. Sinkku myöskin mielletään usein vähän sellaiseksi hylkiöksi, joka ei mahdu pariskuntailtoihin tai jota kukaan ei ”huoli”. Tuo ei kuitenkaan pidä paikkansa! Kyse nimittäin harvoin on siitä, etteikö ihminen löytäisi ketään vaan ennemminkin siitä, ettei ole oikea hetki tai aika suhteelle. Yksin eläminen ei ole millään tavalla häpeällistä vaan sanon tähän aina, että se on yksi parisuhdestatus muiden joukossa. Ylipäänsä ihminen voi olla kokonainen myös yksin eikä siihen tarvita aina toista ihmistä.

Olen hyvä juuri tällaisena – sinkkunakin

Eron jälkeen olin aika riekaleina henkisesti mutta viimein ymmärtänyt, että olen hyvä juuri tällaisena. Se, ettei suhde toiminut yhden kanssa ei tarkoita, etteikö se jossain kohtaa toimisi toisen ihmisen kanssa. Itsensä hyväksyminen ja se, ettei etsi itsestään vikoja on tärkeää. Kaikki ihmiset eivät sovi loppupeleissä toisilleen eikä siinä ole kyse yhtään enempää sinun hyvyydestä tai huonoudesta.

Tiedän paremmin, mitä haluan

Kun nyt mietin miesmakuani, on se muuttunut hyvin paljon kymmenessä vuodessa. Kirjoitin taannoin itse asiassa postauksenkin siitä, mitä mieheltäni haluan ja ehkä se tärkein seikka minulle onkin nykyään huumorintaju ja se, että toinen ihminen saa minut nauramaan. Myös henkinen yhteys ja hyvä olo ovat isossa roolissa. Näin vanhemmiten sitä tosiaan osaa jotenkin vaatiakin ihmissuhteilta enemmän ja nimenomaan niitä oikeita asioita.

Olen vahva yksinkin

Vaikka en olekaan koskaan ollut ehkä se kaikista heikoin ihminen ja parisuhteessakin minusta oli vastusta toiselle, sinkkuna sitä on kyllä oppinut entistä vahvemmaksi. Ja tällä en nyt tarkoita herkkyyden katoamista vaan sitä, että kokee selviävänsä asioista yksinkin. Osaa vaihtaa ne lamput tai avata viemärit. Ei ole piirun vertaa avuton ja kykenee tekemään kaiken saman kuin tekisi jos olisi kumppani. Kykenee myös seisomaan omilla jaloillaan ihan yksinkin eikä välttämättä tarvitse rinnalle toista ihmistä pitämään kiinni. Älkää ymmärtäkö tätä väärin, mutta sellainen tietynlainen itsenäisyys kyllä lisääntyy sinkkuna ollessa.

Ystävyyssuhteet ovat elämän suola

Koen, että sinkkuelämän myötä ystävyyssuhteeni ovat syventyneet. Vaikka en koskaan seurustellessa hylännytkään ystäviäni niin silti sinkkuna noista useampi suhde on kuitenkin vahvistunut – toisaalta osa on taas ehkä etääntynytkin. Ehkä juju on nimenomaan siinä, että yksin ollessa ne ystävät ovat se suurin tuki ja turva, kun taas parisuhteessa se kumppani. Sitä tekee enemmän asioita heidän kanssaan ja yhdessä suunnitellaan matkoja sun muuta.

Kun rakastaa itseään, on helpompi rakastaa myös toista

Tämä on myöskin seikka, jonka yksin oleminen on minulle opettanut. Vaikka ehkä jonkun mielestä klisee, itse väittäisin todeksi. Toki rikkinäinenkin voi rakastaa mutta helpompi on osoittaa välittämistä toiselle ihmiselle jos ja, kun on sinut itsensä kanssa. Kun on itsensä kanssa balanssissa, on suuremmat rahkeet onnistua myös parisuhteessa.

Varovaisuutta ihmissuhteissa

Tämä ei ehkä ole pelkästään hyvä asia mutta itsesuojeluvaistoa sinkkuna oleminen on kyllä opettanut. Alkuun sitä oli jotenkin niin sinisilmäinen, kun oli vallan unohtanut sinkkuelämän säännöt mutta nopeastipa ne jälleen oppi – kantapään kautta tietenkin. Sinkkuna oleminen on tehnyt varovaiseksi ja sitä oikeastaan miettiikin nykyään tarkemmin keneen luottaa, sillä kaikenlaisia tyyppejä on liikkeellä.

Yksinkin voi olla hauskaa

Sinkkuna oleminen ei mielestäni rajoita elämää millään tapaa. Se antaa enemmän vapauksia etkä koskaan ole kenellekään tilivelvollinen. Sinkkuelämän ei myöskään tarvitse olla tylsää tai millään tapaa puutteellista, vaan se voi olla aivan yhtä mielenkiintoista kuin parisuhde elämäkin. Parisuhteessa ollessa sitä toki ajattelee tietyistä asioista eri tavoin eikä voi toimia ihan niin vapaasti kuin yksin ollessa mutta sen ei todellakaan tarvitse olla tylsää. Jos se kohdallasi sitä on niin kannattaa pysähtyä ja miettiä, voisiko siitä saada kuitenkin enemmän irti?

Mitä te muut sinkut olette oppineet sinkkuelämästä?

 

Kuvat: Taru / edit: minä

Niin tottunut yksin olemiseen

Mietin tässä yksi päivä kuinka tottunut olenkaan yksin olemiseen ja ylipäänsä sinkkuelämään. Siihen, että elän itselleni eikä koskaan tarvitse tehdä mitään sellaista, mitä ei tahto – ei edes toisen ihmisen vuoksi. Kuulostaa ehkä vähän itsekkäältä mutta sitähän se yksin oleminen periaatteessa onkin, omien valintojen tekemistä ja sitä, että saat joka ikinen päivä päättää, mitä, missä ja milloin ilman vastaväitteitä. Välillä jopa mietin, voiko tähän tottua liikaa? Mitä jos tuleekin se olotila ettei enää halua ketään nurkkiin pyörimään?

Olen itse asiassa huomannut, että viime kuukausina kaikkia vastakkaiseen sukupuoleen kohdistuneita ihmissuhteitani on hallinnut tietynlainen saavuttamattomuus ja se, että olen tiennyt jo valmiiksi, ettei noiden ihmisten kanssa lähdetä parisuhteita luomaan. Se on tuntunut omalla tapaa turvalliselta vaikka tietyllä tapaa taas jollain tapaa kaihoisalta. Jokaisella ihmisellä, kun lienee kuitenkin se kaipuu siihen, että toinen ihminen on lähellä. Enemmän pinnassa on kuitenkin ollut jonkinlainen helpotus siitä, ettei tässä nyt ole mitään vaaraa joutua mihinkään ihmissuhde myllytykseen, joka aiheuttaisi vaan ahdistusta ja sydänsuruja. En tiedä voisiko tätä kutsua jonkinlaiseksi sitoutumiskammon esiasteeksi mutta tietyllä tapaa kyllä, sitoutuminen herättää itsessäni pientä pelkoa. Ja tuo pelko johtuu varmasti siitä, että pelkää epäonnistuvansa. Jokaisessa ihmissuhteessa, kun annat itsesi peliin – astuu voimaan myös mahdollisuus särkymiseen.

Ennen viimeisintä parisuhdettani olin todella monta vuotta vähän samanlaisessa tilassa. Virallisesti sinkkuna mutta en tokikaan täysin yksin koko aikaa. Muistan miettineeni olisiko minusta koskaan parisuhteeseen kenenkään kanssa, sillä sitä oli niin tottunut elämään itselleen. Tuolloin kuitenkin tuli se ihminen, joka mullisti pakan ja sai unohtamaan loppupeleissä kaikki pelot – siispä jaksan usko siihen edelleenkin. Tällä hetkellä vaan tuntuu, että näin on ihan hyvä olla ja nimenomaan se, ettei tarvitse hakemalla hakea ”sitä seuraavaa oikeaa” on ainakin itselleni jotenkin helpottavaa.

Mielestäni sinkkuelämä on ylipäänsä hyvin opettavaista aikaa. Se on oikeasti ajanjakso, joka avaa asioita aika paljon ja koen, että vielä tässä iässä tämän jakson kokeminen on ainakin itselleni erityisen opettavaista. Vaikka alkuun tuntui vaikealta nukkua yksin tai ylipäänsä olla yksin kotona – kyllä kaikkeen tottuu. Nykyään suorastaan nautin omasta rauhasta ja siitä, että koti on juuri sellainen kuin minä haluan sen olevan. Eniten olen kuitenkin oppinut itsestäni. Olen huomannut sen, kuinka elämässä kaikki rakentuu loppupeleissä minun varaani ja olemme täällä tietyllä tapaa yksin. On tärkeää, että uskallan kohdata minuuteni ja nimenomaan en pelkää katsoa itseäni rehellisesti peiliin.

Jos nyt mietin seuraavaa vakavampaa ihmissuhdettani, tiedän, että olen siihen juuri siinä kohtaa valmiimpi kuin koskaan. Se, että olen kokenut kaksi eroa ja joutunut taistelemaan molemmista omille jaloilleni, on kasvattanut minusta valmiimman. Uskon nimittäin, että myös eroaminen on ihan vaan yksi kasvattava osa elämää. Vaikka onhan se kaunis ajatus, että jotkut ovat yhden ihmisen kanssa koko elämänsä – sitä kuitenkaan harvemmin tapahtuu. Ihminen, kun muuttuu elämän aikana niin paljon ja et voi koskaan taata, että se kumppani muuttuu sekä kasvaa mukanasi. On luonnollinen osa elämän kiertokulkua rakastua, erota ja rakastua uudestaan. Tämä voi tietysti tapahtua myös saman kumppanin kanssa enkä missään nimessä kehotakaan ihmisiä luopumaan parisuhteista helpolla! Aina kannattaa taistella jos on jotain, minkä vuoksi taistella. Suurin kysymys onkin se, että onko se, minkä eteen taistellaan se, jonka eteen halutaan sataprosenttisesti taistella?

Halusin tällä tekstilläni tuoda jollain tapaa esiin sitä, että sinkkuelämä voi tosiaan olla ihan mieluisaakin. Itse olen kohdannut aika paljon sitä, että sinun oletetaan etsivän koko ajan uutta suhdetta ja, että sinkkuna oleminen olisi jollain tapaa olotila josta ihminen pyrkii oletusarvoisesti pois. Totuus on kuitenkin se, että osa ihmisistä ihan nauttiikin yksin olemisesta. En nyt tarkoita, että haluaisin tieten tahtoen olla yksin lopun elämää mutta onnellinen voi olla myös itsekseenkin. Kuten mainitsinkin, se on omanlainen kasvuprosessinsa ja toiset tarvitsevat nimenomaan tämän ajanjakson elämäänsä. Omassa elämässäni sen aika on nyt ja loppua ei näy ennen kuin tulee ihminen, joka tosiaan vie mennessään. Uskon, että siinä kohtaa unohdan jälleen täysin itsesuojeluvaiston ja se on menoa se.

Elämässä on ylipäänsä mielestäni todella tärkeää se, että tutustuu itseensä. Kehittää minäsuhdettaan, jonka voimalla on myös valmiimpi muihin ihmissuhteisiin. Sitähän sanotaan, että ensin pitää oppia rakastamaan itseään ennen kuin voi rakastaa toista ja siihen tavallaan uskonkin. Voit toki rakastaa toista myös rikkinäisenä mutta silloin, kun olet itse minäsuhteesi kanssa tasapainossa – olet varmasti parempi kumppani myös toiselle. Nimenomaan ne kaikki tunnelukot, traumat ja haavat, kun ne on käsitelty tai niitä edes työstetään, on sitä jotenkin vaan monellakin tapaa ns. valmiimpi olemaan toiselle tukena ja turvana. Itse, kun ajattelen niin, että parisuhteen kuuluu olla nimenomaan voimavara eikä voimia vievä asia.

Millaisia fiiliksiä teillä muilla on sinkkuudesta ja yksin olemisesta? Tuntuuko se kasvattavalta ja hyvältä vai kaipaatteko elämäänne parisuhdetta?

Kuvat: Iines / Edit: minä