Kokemukseni hengellisestä yhteisöstä

Luin eilen erittäin mielenkiintoisen blogikirjoituksen, johon tunsin voivani todella hyvin samaistua. Törmäsin tähän tekstiin Lilyn Facebook- sivujen linkkauksen kautta ja tuon ajatuksia herättävän tekstin voit sinäkin halutessasi lukaista läpi täältä. Kirjoitus kertoo siis helluntaiyhteisöstä eroamisesta ja ylipäänsä tuntemuksista, joita tuo yhteisöllisyys herätti sekä herättää entisessä jäsenessä. Teksti on hyvin kirjoitettu ja entisenä noissa piireissä liikkuneena allekirjoitan oikeastaan kaiken. Halusin kuitenkin ottaa asiaan vielä omalla tekstilläni kantaa, sillä koen, että näistäkin asioista olisi hyvä puhua avoimemmin. Jotenkin nimittäin tuntuu, että edelleen kaikki uskonnolliset ryhmät ja niiden sisällä tapahtuvat asiat ovat ryhmien sisäisiä. Ja jos itsekin asiaa mietin, niin aika vähän olen helluntailaisuudestani puhunut ihmisille, koska koen, ettei sitä voi ymmärtää kuka tahansa. Jos et ole ollut osa tuollaista liikettä tai yhteisöä, on tuota kokonaisuutta aika vaikea ulkopuolisena ymmärtää saatikka sitten ulkopuolisille edes selittää.

Olen tosiaan kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni vahvasti helluntai- ja vapaaseurakunnan piirissä. Se miksi puhun nyt noista kummastakin vapaasta suunnasta, johtuu siitä, että olen viettänyt molemmissa seurakunnissa todella paljon aikaa. Lapsuus meni oikeastaan ”hellariporukoissa” ja sitten teini-iässä liityin aikuiskasteen myötä vapaaseurakuntaan. Vielä Helsinkiin muutettuanikin kävin alkuun seurakunnassa mutta parikymmentä täytettyäni jätin lopullisesti nuo kuviot ja aloitin täysin päinvastaisen elämän, johon kuului kaikki se, mikä oli minulta niin pitkään hiljaisesti kielletty. Meni aikaa, kunnes löysin kultaisen keskitien ja olotilan, jossa esimerkiksi nyt olen hengellisyyteni kanssa.

En halua tekstilläni loukata ketään henkilökohtaisesti (tai ylipäänsä) sillä vapaiden suuntien seurakuntapiireissä on kyllä paljon hyviä ja ihania ihmisiä. Ongelma onkin mielestäni siellä itse liikkeessä ja sen opetusmekanismeissa sekä osittain ihan jo opetuksessakin. Sitä on oikeasti hyvin vaikea selittää mutta vapaissa liikkeissä ja niiden sisällä on paljon sääntöjä, pelottelua ja oman ajattelun sekä mielipiteiden tukahduttamista. Puhuja pöntöstä sanelee ihmisille elämänohjeita ja porukka nielee kaiken sen purematta. Siellä on paljon ehkä hieman kyseenalaistakin hurmosta ja ihmisten omakohtaisia todistuksia uskosta, joita ei laisinkaan kyseenalaisteta. Hengellisistä asioista puhuva henkilö, kun on kuitenkin vain ihminen, ei Jumala. Raamattua luetaan kuin se olisi eilen kirjoitettu, eikä sitä edes yritetä soveltaa nykypäivään. Yksi ehkä itseäni eniten huolestuttava asia on, että seurakunnissa tukahdutetaan ihmisen luontaisia osa-alueita, kuten seksuaalisuutta ja nuoren ihmisen kohdalla tuo tärkeä osa ihmisyyttä ei ehkä pääse kehittymään normaalisti. Valloillaan on siis se ajattelutapa, että seksuaalisuus on ainoastaan aviossa olevan miehen ja naisen välinen asia. Myös sellainen tietynlainen valinnan vapaus on hyvin rajoitettua ja näitä säännöksiä oli ainakin omassa elämässäni aika paljonkin. Yhtenä esimerkkinä musiikki, jonka tulee olla hengellistä sillä radiosta tuleva saastuttaa ajatusmaailmaamme.

Itse esimerkiksi koen, että tietyllä tapaa tuo, että olen elänyt hengellisissä piireissä koko teini-ikäni, on vaikuttanut minuun paljonkin. On tiettyjä osa-alueita, joiden suhteen en koe kehittyneeni luonnollisella tavalla, sillä hengellisyys ja tietynlainen pelko siitä, että joudun helvettiin kuoltuani, on ollut  jatkuvasti takaraivossani. Tuo pelko on ohjannut toimintaani, aiheuttanut ahdistusta ja tukahduttanut ajatteluani sekä tunteitani. Sellainen tietynlainen paine siitä, että tulee elää juuri oikealla tavalla niin seurakunnan kuin Jumalankin silmissä, varjosti elämääni todella pitkään.

Kuten mainitsin, parinkymmenen paremmalla puolella päälle vaihtui täysin päinvastainen vaihe, joka käynnistikin kunnon sekoilukauden elämässäni. Tuo johtui ihan puhtaasti siitä, millaista elämää olin aikaisemmin elänyt. Olenkin usein miettinyt, että miten elämäni olisi mennyt jos en olisi kasvanut uskonnollisessa yhteisössä, vaan tilaa olisi ollut omalle ajattelulle sekä valinnoille, joista ei olisi tarvinnut potea huonoa omaatuntoa? Kuitenkin kaikki se, mitä valitsin meni nimenomaan sen mukaan, mikä oli yleisessä seurakunnan ilmapiirissä sallittua ja mikä ei. Jos toimin sallittua vastaan, koin olevani jotenkin vääränlainen ja ihmiset katsoivat kieroon tai eivät hyväksyneet. Siksi varmaan edelleenkään esimerkiksi suhteeni alkoholiin ei ole täysin normaali. Kun alkoholi on ollut kielletty asia ison osan elämää, tuskin siihen osaa suhtautua täysin luontevasti oikein koskaan? Myös kuolemaa pelkään toisinaan, sillä takaraivossani on edelleen alitajuisesti se pelko siitä opetuksesta, kuinka vääräuskoiset joutuvat armotta helvettiin. Varmaan ymmärrätte, että jos tuollaisen keskellä elää koko lapsuuden ja teini-ikänsä, se saattaa vaikuttaa alitajunnassa lopun elämää.

Päästin tosiaan lopulta omasta tahdostani irti tuosta yhteisöstä ja olen vihdoin vuosien varrella löytänyt sen oman uskoni, johon haluan uskoa. Olen edelleen siinä mielessä hengellinen ihminen, että uskon Jumalaan mutta minun Jumalani on täysin erilainen kuin se Jumala, johon uskoin silloin nuorempana. Minun Jumalani on armollinen, rakastava ja suvaitsevainen – ei tuomitseva ja pikkumainen. Koenkin, että usko on itselleni nykyään enemmänkin sellainen taustalla vaikuttava voimavara sen sijaan, että se olisi joku elämääni rajoittava tekijä. En tuputa uskoani kenellekään, enkä luokittele ihmisiä uskovaisiin tai ei-uskovaisiin. Itse asiassa inhoan jos ihmisiä luokitellaan tuolla tavalla, sillä kukaan ihminen ei ole oikeutettu päättämään kenenkään ihmisen hengellisestä tilasta. En myöskään usko sokeasti enää taivaaseen ja helvettiin, vaan olen kuoleman jälkeisen suhteen siinä uskossa, että ihminen päätyy hyvään jos hän vaalii hyviä asioita elämässään. Kukaan meistä ei ole tuomitsemaan tai määrittelemään sitä, kuka pääsee parempaan ja kuka huonompaan paikkaan – tai itse asiassa onko noita paikkoja edes olemassakaan? Kukin päättää mihin uskoo ja mielestäni tärkeintä onkin etsiä sitä omaa uskoa eikä ottaa vastaan sellaista, jota ei voi sataprosenttisesti allekirjoittaa tai jossa ei tunne oloaan hyväksi.

Tämä tekstini on tiivistettynä toki se oma kokemukseni vapaista suunnista ja siitä, miten minä olen tuon liikkeen vaikutukset kokenut. Voi olla, ettei moni muu vastaavia kokemuksia omaava ajattele samalla tapaa mutta tämä on minun kokemukseni ja mielipiteeni. Nykyään ehkä eniten ihmetyttää se, että sitä on ollut joskus niin sokea, ettei vaan ole rohkeasti lähtenyt ajattelemaan asioita laajemmasta perspektiivistä. Nuorena sitä on kuitenkin helposti sen verran epävarma, ettei uskalla kyseenalaistaa vaan toimii alitajuisesti ryhmän paineesta. Ja toisaalta koko ystäväpiirinikin oli tuolloin liikkeen sisältä, joten eipä sitä pahemmin ulkopuoleltakaan saanut eriäviä mielipiteitä? Tavallaan on myös ymmärrettävää, että tietyllä tapaa yhteisössä on turvallista olla. Siksi tuollaiset hengelliset yhteisöt ovat varmasti usein paikkoja, johon myös henkisesti hajalla olevat ihmiset ajautuvat.

Kengät River Island / Farkut Monki / Neuletakki Minimum / Vyö Minimum / T-paita Twist & Tango / Laukku Rebecca Minkoff / Kaulakoru Pernille & Corydon

Itse toivoisin, että myös vapaiden suuntien seurakunnat kehittyisivät ja muuttuisivat maailman mukana. Sellainen tietynlainen päivitys nykyaikaan olisi varmasti monessakin paikassa kohdillaan ja ehkä sitä on jossain jopa tapahtunutkin? Myös se, että fokus olisi ihmisissä ja heidän rakastamisessaan sen sijaan, että keskitytään pikkumaisiin juttuihin kuten seurakunnan sisäisiin sääntöihin, arvostelemiseen tai helvetillä pelottelemiseen. Toki on olemassa paljon hyvääkin seurakuntien sisällä ja moni seurakunta tekee tärkeää työtä esimerkiksi köyhien auttamiseksi. Mutta sellainen tietynlainen ihmisten hyväksyminen ja rakkaudellisuus on se, joka ainakin omien kokemuksieni mukaan on jäänyt monellakin osa-alueella uupumaan. Itse, kun ainakin ajattelisin, että nimenomaan se olisi seurakuntien tehtävä – hyväksyä jokainen ihminen sellaisena kuin on katsomatta ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntaumukseen tai ulkonäköön.

Onko muilla lukijoistani kokemuksia hengellisistä yhteisöistä tai niiden sisällä kasvamisesta? 

 

Kuvat: Taru / Edit: minä

Olenko yksinäinen?

Ystäväni kysyi minulta muutama päivä sitten yhtäkkiä WhatsApissa, että olenko koskaan yksinäinen? Tuo kysymys tavallaan pysäytti, sillä se oli ihanan aito mutta tuli tosiaan aivan puskista. Siinä hetkessä asiaa miettiessäni totesin hänelle, että ei – en minä oikeastaan ole yksinäinen. Ympärilläni on ihania ihmisiä ja olen ystäviini päivittäin yhteydessä. Ei itse asiassa ole päivääkään, ettenkö olisi jonkun ihmisen kanssa kontaktissa, vaikka en varsinaisessa päivätyössä käykään. Välillä tosin saatan erakoitua muutamaksi päiväksikin mutta sekin tapahtuu ihan vaan omasta halustani olla yksin.

Viestin jälkeen jäin kuitenkin miettimään yksinäisyyttä syvemmin ja nimenomaan muiltakin kanteilta kuin siltä, miten se heti ensimmäisenä mielletään – ja kuinka itsekin sen mielsin. Yksinäisyyttäkin, kun voi olla niin monenlaista. Se voi olla ihan sitä konkreettista yksinäisyyttä, jolloin ei ole läheisiä ystäviä eikä sitä kumppania. Yksinäisyys voi olla myös ulkopuolisuuden tunteen kautta ilmenevää yksinäisyyttä, jolloin et vaan tunne kuuluvasi joukkoon tai olet aina se väliinputoaja. Se voi olla myöskin yksinäisyyden tunne, jota kokee vaikka olisi ihmisjoukon ympäröimänä.

En varmaankaan ole tästä koskaan blogiini kirjoittanut mutta yläasteen viimeisellä luokalla koin itseni todella yksinäiseksi. Olimme juuri muuttaneet toiselta paikkakunnalta ja aloitin koulun uudessa paikassa. En saanut ystäviä ja jäin ikään kuin ulkopuoliseksi. Kyse ei ollut siitä, etteikö minua olisi yritetty ottaa mukaan tyttöryhmiin mutta en vaan sopeutunut heidän joukkoonsa. Vaikka halusin, menin yksinkertaisesti aivan lukkoon. Muistan kuinka välitunneilla saatoin olla jonkun porukan mukana sanomatta sanaakaan. Halusin kyllä puhua ja sanoa useinkin mielipiteeni, mutta en vaan saanut suutani auki. Menin sellaiseen totaaliseen lukkoon, josta ei ollut ulospääsyä. Olinkin varmaan uusien luokkalaisten mielestä oikea kummajainen, sillä olin epäsosiaalinen enkä muutenkaan ollut kiinnostunut kylällä ravaamisesta, alkoholin käytöstä tai paikkakunnan pojista. Vähän samanlainen tilanne oli myös silloin, kun muutin Helsinkiin. Olin alussa todella yksin ja muistan, kuinka usein vain lähdin kaupungille pyörimään, koska ei ollut ketään kenelle soittaa tai ketä nähdä. Tuohon aikaan ostin aika paljon materiaa, sillä se tuntui lohduttavalta. Sain ikään kuin uusista vaatteista sen lämmön, jota olisin kaivannut muista ihmisistä.

Tiedän siis todella hyvin sen, miltä tuntuu olla yksin ja sisimmässään yksinäinen. Nykyään elämässäni ei onneksi ole enää tuollaista konkreettista yksinäisyyttä, sillä vuosien varrella olen onnistunut löytämään ihania ihmisiä elämääni, jotka ovat läsnä arjessani ihan päivittäin. Kuitenkin sellainen tietynlainen yksinäisyys kalvaa aina välillä ja se liittyy nimenomaan ulkopuolisuuden tunteeseen. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin mutta koen tosiaan edelleen itseni usein jollain tapaa ulkopuoliseksi. En siis läheisten ystävieni seurassa, vaan nimenomaan monissa sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa. En ole oikein koskaan päässyt työpaikoilla ns. porukan joukkoon ja olen aina tuntenut olevani erillinen osa yhteisöä. Tähän voisi varmaan todeta, että minun on ollut vaikea löytää sellaista omaa paikkaa, jonka moni muu elämässään löytää. Tätä itse asiassa mietin paljon kesälläkin synkimpien ajatusteni lomassa, sillä jotenkin vaan välillä on tuntunut siltä, että onko minulle olemassakaan sitä paikkaa?

Yksinäisyys on maassamme iso ongelma ja blogeissakin siitä on ollut yllättävän paljon juttua. Yksinäisyydestä ei kerro aina se, että vetäytyy tai on se porukan hiljaisin, vaan jopa joukon supliikein hauskuuttaja voi kokea yksinäisyyden tunteita. Uskon itse asiassa, että moni ihminen peitteleekin yksinäisyyttään sillä, että esittää todella sosiaalista. Kun hän lähtee työpaikalta, kokee hän olevansakin maailman yksinäisin. Yksinäisyyden tunne on kuitenkin suhteellisen luonnollinen tunne ja tavallaan se, että kyseistä tunnetta välillä elämässään tuntee, on hyvinkin normaalia. Elämä, kun vie erilaisiin tilanteisiin ja esimerkiksi eron jälkeen olonsa voi tuntea olevansa todella yksin. Kun on tottunut siihen, että elämässä on aina se tukipilari etkä koskaan jää yksin, niin nyt sinulla ei olekaan enää sitä toista puolikastasi. Ehkä pahinta on omasta mielestäni nimenomaan se emotionaalinen yksinäisyys. Kun tunnet olevasi yksin kaikkien tunteidesi kanssa ja koet, ettei kukaan pohjimmiltaan ymmärrä sinua.

Yksinäisyyden tunteita ei tulisi koskaan väheksyä tai vertailla. Vaikka elämässä olisi ulkoisesti kaikki näennäisesti hyvin, saattaa sisällä olla yksinäisyyttä. Tuon ihmisen tunne siitä ei ole yhtään sen vähäpätöisempi kuin ihmisen, joka on käytännössä aivan yksin – ihmisen jolla ei ole esimerkiksi yhtään ystävää. Jopa parisuhteessa voi kokea yksinäisyyttä tai esimerkiksi ihan omassa lähimmässä ystäväpiirissäänkin. Mielestäni yksinäisyyttä ei voi mitata tai vertailla, vaan se on nimenomaan tunne, joka on yksinäisessä itsessään.

Yksinäisyyteen ei myöskään auta neuvot siitä, että juttele ihmisille, ala harrastamaan tai tee asioita sillä yksinäisyys on syvemmällä meissä ja se juontaa juurensa jostain. Taustalla voi olla erilaisia traumoja tai pelkoja. Omassa elämässäni nuo tuntemukset tosiaan liittyvät siihen ulkopuolisuuden tunteeseen, joka taas on oma tunnelukkonsa ja sen tiedostan varsin hyvin. Se miten minä voin noita tuntemuksia käsitellä on, että avaan ja käsittelen tuota lukkoani. Se, mitä olen kokenut nuoruudessani toki vaikuttaa asiaan mutta tapahtumien ääneen myöntäminen on jo askel eteenpäin. Puhuminen, itsetunnon kasvattaminen, hyväksyntä ja se, että pyrin olemaan itselleni rakastava ja armollinen auttaa minua ikään kuin rohkeammaksi ja itsevarmemmaksi.

Kengät River Island / Farkut Monki / Vyö Minimum / Neule second hand

Haluan tähän loppuun sanoa vielä sen, että koet yksinäisyyttä sitten millä tavalla tahansa, se ei ole loputon tai toivoton olotila. Yksinäisyys on tunnelukko, joka on murrettavissa. Uskon, että kaikki lähtee oman itsetunnon vahvistamisesta ja siitä, että kasvatamme itseluottamustamme. Myös tunnelukkojen käsitteleminen ja se, että haemme syitä tuntemuksillemme on tärkeää. Mieluummin jälleen kerran kohtaa asioita rehellisesti kuin pakenee loputtomasti sisintään.

Millaisia ajatuksia yksinäisyys teissä herättää? Jos koette yksinäisyyden tunteita niin millaisissa tilanteissa ne ilmenevät?

 

Kuvat: Taru / Edit: minä