Miksi ihminen pettää?

Minun on jo muutaman viikon ajan pitänyt kirjoittaa blogiini pettämisestä. Aihe sinällään ei kosketa itseäni henkilökohtaisella tasolla mutta Temptation Islandia seuranneena olen kieltämättä ajautunut pettämistä jälleen viime aikoina pohtimaan. Itsehän en ole koskaan tullut petetyksi (ainakaan tietääkseni), joten siinä mielessä en osaa sanoa miltä se tuntuu. Ympärilläni olen kuitenkin pettämistä aika paljon nähnyt ja itselleni on ennemminkin ihme, jos kaksi ihmistä ovat uskollisia toisilleen eikä suhteen toinen osapuoli virittele mitään kumppaninsa selän takana. Kuulostaa varmasti karulta ja tiedän, että olen tosiaan ehkä tällä saraa nähnyt vähän liikaa. Tietyllä tapaa se, että on nähnyt liikaa ei ole hyvä juttu koska vaatii todella paljon, että itse pystyn uskomaan rehelliseen ja avoimeen parisuhteeseen jossa molemmat kunnioittavat toisiaan. Ei siinä, edelleen haluan siihen uskoa ja uskon etteivät kaikki petä mutta olen sydämeni suhteen erittäin varovainen.

Olen tosiaan nähnyt paljon pettämistä ja sitä, kuinka ihmiset antavat pettämisen anteeksi kerta toisensa jälkeen. Toisinaan pettämiseltä suljetaan silmät eikä haluta edes tietää, mitä kumppani touhuaa oman selän takana. Pelätään ehkä liikaa kohdata se totuus ja siksi eletään ulkopuolelle kulissielämää, johon ajan mittaan aletaan ehkä itsekin uskomaan. Mielestäni pahinta on silmien sulkeminen totuudelta ja se, että muut tietävät mutta sinä elät kuten et tietäisi. Tuo on toki suojautumiskeino, sillä onhan pettämisen kohtaaminen ja sen itselleen myöntäminen erittäin haavoittavaa. Se musertaa itsetunnon ja jättää erittäin syvät haavat sisimpään. Pahimmillaan pettäminen aiheuttaa ihmisessä myös riittämättömyyden tunnetta ja sitä, ettei koe itseään arvokkaaksi. Oma mielipiteeni on, että se on parisuhteessa pahinta mitä toiselle voi tehdä. Pettäminen vie suhteelta pohjan, eli luottamuksen johon terve ja hyvinvoiva parisuhde rakentuu.

Miksi ihmiset sitten pettävät? Varmasti iso osa meistä kun ei koskaan halua tulla petetyksi mutta saattaa silti ajautua pettämään kumppaniaan. Itse uskon siihen, että pettämistä ei ole helppo yksinkertaistaa. Olemassa voi olla niin paljon syitä ihan tottumuksesta lapsuudessa nähtyyn roolimalliin. Jos oma äiti tai isä on pettänyt, on usko yksiavioisuuteen varmasti aika minimaalinen. Joskus pettämään ajaudutaan ihastumisen myötä, jolloin järki katoaa hetkellisesti ja mennään ”lihan viettien” mukana. Vasta pettämisen jälkeen saatetaan ymmärtää, että nyt tuli tehtyä virhe. Olemassa on myös tietty ihmistyyppi joka pettää jatkuvasti. Tuollainen ihminen on katkaissut yhteyden tunteisiinsa ja ei koe esimerkiksi huonoa omaatuntoa tai vaikka tunne välillä pintaan nousisikin, se vaimennetaan äkkiä. Moni tunneyhteyden katkaissut ihminen saattaa tosiaan elää pettämisen kierteessä, johon on ehkä jäänyt jopa koukkuun. Uutuuden viehätys kiehtoo osaa eikä tunnetasolla kyetä luomaan pysyviä ihmissuhteita. Uskon myös siihen, että monissa tapauksissa parisuhteen ongelmat ajavat pettämään. Jos keskusteluyhteys toiseen ihmiseen on poikki eikä ongelmista kyetä puhumaan, saatetaan ”apua” hakea muualta ja monesti pettäminen saa ajatukset pois siitä omasta huonosta suhteesta. Jokunen ehkä ajattelee, että pettäminen saattaisi avata silmät sille, kuinka paljon omaa kumppaniaan rakastaa ja joskushan se toimiikin niin.

Suhtauduin aikaisemmin pettämiseen todella mustavalkoisesti. En oikeastaan kyennyt tarkastelemaan asiaa näin monelta näkökannalta kuin nykyään kykenen ja se voi toki olla niin hyvä kuin huonokin asia. Vaikka en edelleenkään hyväksy pettämistä enkä itse koskaan parisuhteessa ollessani ole pettämistä harkinnut, silti tietyllä tapaa ymmärrän paremmin ihmisyyttä ja sitä, että virheitä tehdään. Olenkin usein miettinyt kykenisinkö itse antamaan pettämisen anteeksi ja kun aikaisemmin olin sitä mieltä etten todellakaan vaan lähtisin saman tien – niin nykyään voisin kyllä harkita. Tietenkin asian taustat vaikuttavat siihen suhtautumistapaan mutta jos toista rakastaa enemmän kuin mitään ja toinen osoittaisi syvää katumusta, saattaisin antaa kerran anteeksi. Toisaalta en ole varma, pystyisikö tuollaista unohtamaan. Pettäminen saattaisi jäädä takaraivoon luottamuspulan ja varsinkin, kun itsellänikin on tietynlaista riittämättömyyden tunnelukkoa siellä taustalla, saattaisi seurata paljon ongelmia joihin parisuhde ehkä kaatuisikin. Mutta mustavalkoinen en enää nykyään ole, sillä jotenkin vaan ymmärrän paremmin ihmisyyttä ja sitä, että jokainen meistä tekee virheitä.

Nykyään pettäminen on tehty myös erittäin helpoksi. Sosiaalisessa mediassa voit lähestyä ihmisiä helpommin ja tuota kautta saatetaan ajautua pettämisen polulle herkemmin. Uskon myös siihen, että nykyinen elämänmeno ja se, että ihmisillä on jatkuva tarve elää muutoksessa jämähtämättä paikoilleen ajaa myöskin pettämään. Kaikki pysyvä koetaan tylsänä ja ahdistava, jonka myötä kertakäyttöisyys on lisääntynyt ihmissuhteissakin. Toisaalta taas ihmiset ovat enemmän haavoilla kuin koskaan. Itse en usko, että pettäminen voisi koskaan olla se oikea vaihtoehto, vaan se on mielestäni aina se heikoin ja säälittävin tapa toimia. Pettäminen satuttaa aina vähintäänkin yhtä ihmistä – eli sitä kumppania ja usein se rikkoo jotain sellaista, jota voi olla vaikea enää sen jälkeen uudelleen rakentaa.

Kuten tosiaan jo tuossa aikaisemmin mainittu, helppoja ja yksinkertaisia asioitahan nämä eivät ole. Harva asia elämässä on mustavalkoinen ja siksi ulkopuolisten ihmisten kauhistelut tai ihmettelyt eivät varmasti auta asiaa. On pitkälti kyse myös ihmisten moraalista ja arvoista, jotka nekin ovat meille monella niin kovin erilaiset.

Mitä ajatuksia pettäminen teissä herättää? Oletteko ehkä kohdanneet sitä itse tai nähneet lähipiirissänne?

 

Kuvat: Iines / edit: minä

Kun ystävyys viilenee

Viime vuoden puolella kirjoittelin aikuisiän ystävyyssuhteista ja siitä, kuinka olen solminut ne elämäni parhaimmat ihmissuhteet vasta aikuisena. Lapsuudessa ja nuoruudessani muuttelimme sen verran paljon, että ystävyyssuhteet jäivät aika pinnallisiksi. Minulla ei siis ole kokemusta niistä elämän mittaisista ystävyyssuhteista ja ihmisistä, joiden kanssa on käyty sama alakoulu ja joiden kaasoina saatellaan ystävää alttarille. En silti ajattele että sillä on oikeastaan merkitystä, onko tunnettu viisi vai viisitoista vuotta. Uskon siihen, että ystävyys voi syntyä jopa ensikohtaamisella jos ihmisillä vaan synkkaa, eikä sen kestolla sinällään ole merkitystä. Tietenkin ne viiden vuoden takaiset ystävät tuntee sinut paremmin kuin uudet tuttavuudet mutta estehän lyhytkään tunteminen ei ole aidon ystävyyden synnylle!

Mutta mites sitten se kolikon kääntöpuoli? Kun olet ollut jonkun ihmisen kanssa todella läheinen mutta pikkuhiljaa etääntyminen tapahtuu. Olen ollut näissä tilanteissa elämäni aikana muutamiakin kertoja. Ehkä suurin tällainen etääntyminen tapahtui vuosia sitten, kun silloisen parhaan ystäväni kanssa aloimme etääntymään toisistamme. Olimme juhlineet ja eläneet täysillä nuoren ihmisen elämää siinä parinkympin paremmalla puolella useammankin vuoden ajan, kunnes molemmat alkoivat ehkä miettimään enemmän, mitä elämältä haluaa. Tuossa kohtaa tuli molemmin puolin sitä oman identiteetin hakemista ja lopullisesti ystävyytemme taisi viiletä minun alettua seurustelemaan. Tuokin on muuten hyvin tyypillistä, että parisuhde etäännyttää ns. symbioosiystävyydet, joissa kaikki on totuttu tekemään yhdessä. Nuorelle sinkulle tuollainen ystävyys on todella luonnollistakin mutta yhtä luontevaa on mielestäni se, että jossain kohtaa opettelee seisomaan omilla jaloillaan.

Aikaisemmin ajattelin, että nuo ystävyyssuhteiden muutokset kuuluvat enemmän sinne parikymppisen elämään mutta viime vuoden aikana havahduin muutamaankin otteeseen siihen, etten enää koekaan samanlaista yhteyttä ihmisten kanssa, joiden kanssa olin aikaisemmin sellaista kokenut. Viime kesä ja syksy kun olivat itselleni henkisesti rankkoja, pisti se todella punnitsemaan sitä miten paljon jaksan muille antaa vai jaksanko edes. Yhtäkkiä huomasinkin muuttuneeni jopa hieman välinpitämättömäksi enkä enää jaksanut nähdä ihmisiä, jotka kuormittivat tavalla tai toisella. Kuulostaa nyt ehkä itsekkäältäkin mutta siinä kohtaa kun voimavaroja ei ole, niin niitä ei ole. Tavallaan tuo oma tilanteeni siis etäännytti minua muutamista ihmisistä ja yhtäkkiä huomasinkin, että nähdessämme en vaan koe enää olevani samalla aaltopituudella. Vaikka tavallaan koin etääntymistä, samaan aikaan huomasin vaativani enemmän. Yhtäkkiä itselleni ei enää riittänytkään se, että olen toisen ihmisen ongelmia kuunteleva osapuoli vaan janosin sitä, että ihminen haluaa kuulla myös sen, mitä minulle todella kuuluu. Tuo lienee tietyllä tavalla myös hyvin tervettäkin.

Välillä mietin miksi joidenkin ihmisten kanssa käy niin, että se yhteinen sävel vaan tuntuu katoavan? Olen tullut oikeastaan siihen lopputulemaan että usein on kyse ihmisten henkisestä kasvusta ja muutoksesta. Viimeisimmissä tapauksissa minä olen muuttunut. Kun käy elämässään läpi kriisivaihetta, se muuttaa arvomaailmaa. Ja osittain tuo kriisi on ehkä vaikuttanut ainakin minuun sillä tavoin, että osaan olla joissain asioissa myös terveen itsekäs. Vaadin ystävyyssuhteilta vastavuoroisuutta ja sitä, etten ole pelkkä jätesanko johon se kaikki roska kaadetaan. Olen myös oivaltanut sen, että ihmisen elämään mahtuu useita ystävyyssuhteita – samalla tapaa kuin parisuhteitakin. Harva ystävyys on elämän mittainen vaan ystävyyssuhteet ikään kuin palvelevat ihmisiä eri elämän vaiheissa. Tietenkin on myös heitä, jotka ihanasti kulkevat rinnalla monia vuosia eikä loppua näy, eli missään nimessä en aliarvioi niitä ihmissuhteita jotka ovat pitkiä! Onhan omassa elämässänikin edelleen ystävyyssuhde, joka on kestänyt kohta jo liki kymmenen vuotta ja edelleen tämä ihminen lukeutuu parhaimpiin ystäviini.

Ystävyyden viileneminen voi olla myös surullistakin. On väärin ajatella, ettei tuollainen etäisyyden tunteen tunteminen voisi aiheuttaa myös ikäviä tuntemuksia. Toisaalta sellainen kasvun aiheuttama etäisyys ihmisten välillä jättää kuitenkin kauniit muistot. Parastahan on jos molemmat kykenevät ajattelemaan suhteesta samalla tapaa, eli ikään kuin hyväksymään sen, että nyt on kasvettu eri suuntiin. Välien katkeaminen tai riitaantuminen on mielestäni samaan aikaan turhinta kuin pahintakin. Usein näille asioille ei kuitenkaan mahda mitään ja ystävyyttä on ainakin omasta mielestäni turha väkisin elvyttää. Tosin joskus sen hajuraon ottaminen saattaa olla väylä siihen, että jossain kohtaa tuo kadotettu yhteys löytyy ehkä uudestaankin?

Ihmissuhteet ovat välillä todella erikoisia eikä niiden suhteen voi noudattaa mitään yhtä tiettyä kaavaa. Kun on kyse kahden ihmisen välisestä suhteesta on siinä suhteessa tosiaan mukana aina kaksi erilaista ihmistä, joilla on mm. omat ajatukset, tulevaisuudensuunnitelmat sekä arvomaailma. Se, että tuo kokonaisuus kohtaa toisen ihmisen kanssa on vähän kuin parisuhdekin – se joko klikkaa tai ei klikkaa. Ja joskus tosiaan myös ajan saatossa viilenee ja lakkaa olemasta.

Millaisia ajatuksia aihe teissä herättää? Oletteko kokeneet ystävyyden viilenemisen?

 

Kuvat: Iines / edit: minä