Eroperheen lapsi = epäonnistuja ihmissuhteissa?

Olen kolmekymmentä ja enemmän tai vähemmän epäonnistunut ihmissuhteissani. Vaikka en haluakaan ajatella ihmissuhteita epäonnistumisten kautta, väkisinkin aina eroon päätynyt suhde tuntuu enemmän tai vähemmän epäonnistumiselta. Jotain meni pieleen, sillä rakkaussuhde päätyi eroon. Koska koen, että omassa elämässäni miessuhteet eivät ole oikein koskaan onnistuneet kuten aikanaan suunnittelin, on mielessä väkisinkin käynyt aina toisinaan se, että onko itsessä jotain vikaa? Vaikuttaako perhetaustani tapaani luoda ihmissuhteita ja esimerkiksi kohdata miehiä?

Olen tosiaan avioeroperheestä enkä ole koskaan saanut ns. normaalia parisuhteen mallia. Tämä on yksi niistä asioista, jota olen paljon prosessoinut ja läpi käynyt viimeisimmän identiteettikriisini aikana. Kuinka suurta roolia vanhempieni ero näyttelee omissa ihmissuhteissani ja olenko ”tuomittu” avioeroperheen lapsena epäonnistumaan omissakin suhteissani? Kun ei ole sitä oikeanlaista mallia, kuinka voi osata luoda tasapainoista ihmissuhdetta? On vaan luetut romanit, televisio, sosiaalinen media sekä muiden ihmisten tarinat, mutta ei niitä omakohtaisia arjen esimerkkejä. Toisaalta taas, kyllä tiedän monia eroon päätyneitä ihmissuhteita vaikka lähtökohdat olisivat olleetkin kuinka kunnossa.

Vanhempien avioero on kuitenkin asia jota ei voi muuttaa eikä siihen lapsena kykene vaikuttamaan. Ero ei ole koskaan lapsen vika ja onneksi sellaista taakkaa en ole koskaan harteillani kantanutkaan. Paljon olen kuitenkin ollut mukana erilaisissa tilanteissa ja mm. sovittelijan roolissa riidoissa. Olen nähnyt aika paljon ja nimenomaan asioita, joita lapsen ei kuuluisi nähdä. Nämä kaikki tapahtumat jäävät alitajuntaan ja vasta näin vanhemmalla iällä olen oivaltanut sen, kuinka kaikki tuo koettu vaikuttaa minussa edelleen. Tajusin itse asiassa eroni jälkeen kuinka paljon kykenin samaistumaan oman suhteeni tilanteissa vanhempieni suhteen tilanteisiin. Kuinka paljon yhtäläisyyksiä löysin ja miten monta kertaa käyttäydyin itse kuten vanhempani. Nimenomaan tilanteet, joissa aina nuorempana ajattelin, että itse kyllä toimisin toisin – toiminkin aivan kuin vanhempani toimivat.

Tuossa siis yksi painava syy sille, miksi elämän erilaiset kriisit tulisi käsitellä, myös ne kaikista hiljaisimmatkin. Itselleni nimittäin vanhempieni ero oli suorastaan helpotus enkä kokenut sitä mitenkään ahdistavana. En varmaan koskaan käsitellyt sitä sen enempää ja vasta näin vanhemmiten olen pysähtynyt miettimään onkohan suhteessani miehiin jotain erikoista, sillä niissä toistuu niin usein sama kaava – eikä tämä kaava ole ainakaan sellainen avain lopun elämän parisuhteeseen. Voi olla, että olen jonkun mielestä liian ankara itselleni mutta kyse ei ole siitä. On eri ruoskia itseään tai katkeroitua kuin pohtia ja ajatella omaa käyttäytymistään. Jos nimittäin emme koskaan pysähdy sen äärelle tai mieti kerta toisensa jälkeen toistuvia maneereja ihmissuhteissamme, emme koskaan voi muuttaa toimintamallejamme.

Uskon, että tunnelukkomme vaikuttavat pitkälti siihen millaisiin ihmissuhteisiin ajaudumme ja millaisista ihmisistä viehätymme. Siksi olisikin tärkeää, että käsittelisimme lukkojamme ja avaisimme niitä. Toki on olemassa luontaisia mieltymyksiä ja sekin on täysin hyväksyttävää. Kuitenkin se jos kerta toisensa jälkeen ajautuu suhteeseen joka ei kuitenkaan koskaan pysty antamaan itselle sitä, mitä eniten ihmissuhteelta janoaa on mielestäni merkki siitä, että sitä alitajuisesti hakeutuu vääränlaisten ihmisten lähelle. Se voi olla, että näissä ihmisissä on nimenomaan jotain tuttua ja turvallista, joka viittaa sinne lapsuuteen mutta joka ei kuitenkaan koskaan tule viemään meitä sellaiseen tilaan, jossa saisimme kaikki tarpeemme tyydytettyä.

Uskonkin täysin siihen, että vanhempien avioero voi vaikuttaa vaikka viisikymppisenkin elämään tiedostamattomien tunnelukkojen kautta. Tunnelukot eivät ole sidoksissa ikään ja jos niitä ei koskaan löydä tai avaa, kulkevat ne aivan varmasti matkassa koko elämän ajan. Itse olen tällä hetkellä tilanteessa, jossa tiedostan paremmin tunnelukkoni ja sitä kautta myös niiden vaikutukset ihmissuhteisiini. En kuitenkaan osaa vielä täysin käsitellä lukkojani eli nimenomaan ihmissuhteiden saralla välttää niitä vääriä tapoja toimia. Sen lisäksi – kuten olen muutamaan otteeseen maininnutkin – olen nykyään hieman sitoutumiskammoinen. Vaikka samaan aikaan haluankin löytää tasapainoisen ja kestävän ihmissuhteen, tietyllä tapaa pelkään asettua ja sanaa parisuhde. En tiedä kumpuaako tuollainen pelko nimenomaan omasta historiasta – niistä minun epäonnistumisista sekä vanhempien epäonnistumisesta? Parisuhteeseen liittyy alitajunnassani aivan liian monta kertaa sana epäonnistuminen.

Välillä tosiaan tuntuu, että avioeroperheen lapsena on huonommat lähtökohdat tasapainoisen ja kestävän parisuhteen luomiseen. Vaikka tavallaan uskon, että jokainen ihminen voi itse tehdä elämästään sellaista kuin haluaa ja täten myös onnistua, on pakko sanoa, että ainakin meidän perheen lasten kohdalla tuntuu, että ihmissuhteet ovat jotenkin aina olleet aivan käsittämättömän vaikeita. Kun joku toinen löytää tuosta noin ihmisen ja asettuu – meillä mennään aina tietenkin vaikeimman kautta. Uskon vahvasti, että taustat vaikuttavat vaikka toisaalta myöskin työskentelyllä itsensä kanssa on mahdollista eheytyä ja korjata itseään myös tälläkin saraa. En tiedä voisiko tässäkin yhteydessä puhua siitä, että jos jotain haluaa riittävän paljon, siinä myös onnistuu.

Miten te muut eroperheen lapset, koetteko, että vanhempien avioero on vaikuttanut elämäänne ja etenkin ihmissuhteisiinne? Onko muilla samankaltaisia kokemuksia ja tuntemuksia kuin itselläni?

 

Kuvat: Taru / Edit: minä

Mielenrauhaa metsästämässä

Kuten muutama päivä sitten postauksessa mainitsin, on islaminusko herättänyt yleisen mielenkiintoni täällä Dubaissa ollessani. Useampaan otteeseen olen kävellyt moskeijan ohi, kun lukuisat miehet kiitävät rukoilemaan tai ovat polvillaan sen portailla sijaitsevilla sohvilla. Viisi kertaa päivässä tulee rukoilla ja tunnustaa uskoaan joko moskeijassa tai muussa rauhallisessa paikassa. Kauppakeskuksistakin löytyy rukoushuoneet. Viisi kertaa päivässä rauhoittuminen rukouksen äärelle kuulostaa näin länsimaalaisen korvaan todella hurjalta. Mietinkin kuinka se onnistuu ja miten nämä rukoilevat ihmiset pääsevät siihen oikeanlaiseen rukousvireeseen? Kuinka he pystyvät hiljentymään kesken hektisen arjen miettimään Jumalaansa?

mielenrauha

Näiden ajatusten siivittämänä olen miettinyt nimenomaan mielenrauhaa ja sitä kuinka monelta länsimaalaiselta se mahtaakaan puuttua? Jatkuvasti on jotain mielen päällä – mitä tulisi tehdä tai mihin mennä. Ehkä rukoileminen onkin itse asiassa aika hyvä väylä rauhoittaa ajatuksiaan ja keskittyä mielenrauhan hakemiseen sekä kokemiseen? Ihan sama mihin uskontoon kuulut jos siihen kuitenkin kuuluu rukoileminen, eli uskonnon ytimen äärelle rauhoittuminen. Ja toki asiaa voi miettiä myös täysin uskontovapaastakin suunnasta (kuten itse mieluiten teen) ja silloin kyse voisi olla kenties meditoinnista tai joogan kautta mielenrauhan hakemisesta.

Huomaan ainakin omalla kohdallani, että mielenrauhan saavuttaminen ei ole todellakaan aina itsestäänselvyys. Ulkopuolelta tulee jatkuvasti ärsykkeitä, niin negatiivisia kuin positiivisiakin ja itse olen aivan mielettömän ärsyke herkkä. Olen huomannut tämän piirteeni todella vahvasti nimenomaan kuluneen vuoden sisään, kun olen tehnyt töitä kahviloissa tai muiden ihmisten läsnä ollessa. Välillä tuntuu, että mieleni on rauhaton pelikenttä, joka on täynnä melua mikä ei koskaan meinaa rauhoittua. Itselleni jooga onkin ollut aivan mielettömän hyvä tapa rauhoittaa ajatuksia edes sen yhden tunnin ajaksi. Se, että pystyy unohtamaan ympärillä olevan maailman ja keskittymään hetkeen on nimittäin se juttu, joka vie lähemmäs mielenrauhaa.

mielenrauhamielenrauhamielenrauhamielenrauha

Paljon puhutaan siitä, mitä mielenrauha on ja kuinka sen voi saavuttaa. Itse ajattelen mielenrauhan olotilana, jossa ollaan todella herkillä aisteille, tunteille ja ympäristölle. Se on olotila, jossa ihmisen on hyvä ja rauhallinen olla. Mieli on tyhjä eivätkä ajatukset sinkoile sinne tänne. Mielenrauha ei periaatteessa vaadi hurjan paljon asioita tullakseen läsnäolevaksi vaan se on ennemminkin kiinni meistä itsestämme. Sitä voidaan tosiaan hakea uskontojen tai esimerkiksi meditoinnin kautta mutta sen saavuttaminen voi tapahtua ihan vaan olemallakin – omalla päätöksellä tyhjentää mieli kaikesta sinne tänne sinkoilevasta. Kuitenkin oleminen on usein meille todella hankalaa ja siksi nimenomaan joku apukeino tuon olotilan saavuttamisessa voi olla tarpeen. Itse uskon niin, että ihminen on kaikista levollisin silloin, kun elää tässä hetkessä – ei stressaa tulevaa tai elä menneisyyden haamujen vankina. Hetki itsessään on se, joka tekee meistä kaikista onnellisimpia.

Vaikka tosiaan sanoinkin, että itselleni mielenrauhan saavuttaminen on usein arjessa haastavaa, koen, että nykyään osaan sentään hakea tuota olotilaa ja samaan aikaan kaivata sitä! Vielä useampi vuosi sitten elin jotenkin niin henkisellä tasolla pinnallista ja kypsymätöntä elämää etten edes oivaltanut sukeltaa sinne pinnan alle tai rauhoittaa mieltäni. Enää en myöskään tahdo elää ”sitten, kun -elämää”, vaan haluan pyrkiä rauhaan ja hyvään oloon ihan päivittäisellä tasolla. Ja oikeasti niin moni asia onkin kiinni niistä omista haluista ja siitä, mihin suuntaan omaa henkistä minää haluaa viedä. On kyse valinnoista oman henkisyyden puolesta ja siksi sen äärelle olisi mielestäni hyvä yhä useammin pysähtyäkin.

mielenrauhamielenrauhamielenrauha

Eilen vierailimme Abu Dhabin Zayedin suurmoskeijassa joka rehellisesti sanottuna salpasi hengityksen – niin upea ja kaunis paikka ettei mitään rajaa. Jännä miten aina tuollaisissa pyhissä paikoissa vieraillessa mielen valtaakin joku sellainen ihmeellinen rauha sekä kunnioitus. Osassa aluetta tuli riisua kengät pois jalasta, mikä teki olosta vielä jotenkin huomattavasti sellaisen jumaluutta kunnioittavan. Alan itse vuosi vuodelta kallistumaan enemmän siihen suuntaan, että kaikissa uskonnoissa on kyse yhdestä ja samasta – voimasta, jonka kuuluisi yhdistää ihmisiä, ei erottaa.

Eilen näitä kuvia ottaessa ja suurmoskeijan marmorilattioita kulkiessani tunsinkin mieleni tyhjäksi, autuaaksi ja rauhalliseksi. Kunpa voisin viedä tuon saman olotilan myös kotiin ja se jatkuisi jatkumistaan.

Oikein hyvinvoivaa alkanutta viikkoa jokaiselle!