Intuitio, tunteet vai järki?

Intuitio, tunteet ja järki ovat elementtejä, jotka usein ohjailevat päätöksiämme koskien esimerkiksi ihmissuhteita, työpaikan valintaa tai jopa arjen pieniä päätöksiä. Se mikä noista kolmesta ohjaa meitä vahvimmin, on useimmiten opittua. Olen maininnut tästä ennenkin mutta olen tosiaan tunneihminen – välillä jopa liikaakin, jonka seurauksena unohdan järjen enkä kuuntele sisäistä ääntäni joka varoittaa esimerkiksi petollisesta ihmissuhteesta. Jos tunne on vahva, olen ikään kuin niin sen tunteen sokaisema etten suostu kuuntelemaan järkeä vaikka tiedostaisinkin ne mahdolliset kompastuskivet. Välillä oikein säikähdän itseäni kuinka herkästi ajaudun tuollaiseen tunteiden sokaisemaan tilaan, josta alas tullaan pohjakosketuksen kautta. Toisaalta samaan aikaan olen analyyttinen ihminen – niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin. Jos tunne ei ole minussa vahvana, olen analyyttisempi. Tuolloin järjelle nimittäin jää se oma tila, kun tunne ei ole hallitsevana elementtinä.

Intuitiivisuus puolestaan mielletään varmasti enemmän tunteiden puolelle, koska kyllähän intuitiivisuus ilmenee oikeastaan aina tunteiden kautta. Meille tulee esimerkiksi selittämätön tunne siitä, että saamamme uusi työpaikka ei olekaan se oikea, jonka seurauksena alamme pohtimaan luotammeko järkeen vai intuitiiviseen tunteeseen. Itse olen lukuisia kertoja kyseenalaistanut intuitiota, sillä se perustuu niin pitkälti tunteeseen mutta samaan aikaan ajattelen sen olevan sisäinen äänemme, jonka usein vaimennamme. Uskon siis intuitiiviseen tapaan kokea asioita ja jos minulla on vahva intuitio jostain, harvoin pääsen tuosta tunteesta eroon. Yksi hyvä esimerkki tähän väliin ihmissuhteesta, jonka suhteen minulla on aina ollut jollain tavalla huono intuitio. Kyseinen ihminen ei ole siis läheisimpiä ystäviäni mutta on kaveri tai tuttava. Olemme tunteneet jo vuosia mutta tästä huolimatta tunteeni häntä kohtaan vaihtelevat. Välillä hän on nimittäin todella mukava, jolloin unohdan sen intuitiivisen varoittavan äänen, kunnes taas tulee kerta että hän töksäyttää jotain sellaista, joka saa minut miettimään haluanko elämääni tuollaista ihmistä? Sitä on hankala selittää mutta kyseinen ihminen aiheuttaa minussa ristiriitaisia tuntemuksia ja olenkin usein miettinyt, onko intuitioni syynä sille ettei tämä ihmissuhde ole koskaan edennyt ystävyyden tasolle? Suojeleeko sisäinen ääneni minua tältä ihmiseltä joka ehkä satuttaisi minua pitkässä juoksussa?

Olen usein miettinyt, kumman arvotan korkeammalle, järjen vai tunteet. Vaikka tavallaan olen aina ollut sinällään järkevä ihminen, että seison jalat maassa ja pohdin asioita analyyttisesti, niin silti tunteet hyvin usein ottavat minussa sitä hallitsevaa roolia. Siinähän ei sinällään ole mitään pahaa tai väärää mutta oma tavoitteeni on jatkoa ajatellen vahvistaa minussa myös sitä järjen äänen kuuntelemisen taitoa. Ikään kuin vastuuntuntoa siitä, että olen itse vastuussa tunteistani ja siitä mihin tunteet minua ohjaavat. Toisaalta se toinen ääripää jossa mennään pelkällä järjellä, on mielestäni pelottavan kylmä ja kova. Kun järki hallitsee saattaa sitä helposti kadottaa yhteyden omiin tunteisiinsa, kun elämää elää ikään kuin järjellä suorittaen. Minulla on kokemusta myös tunteiden tukahduttamisesta ja siitä, että olen pyrkinyt elämään ns. tunteettomasti. Tuo ääripää on todella ahdistava ja varsinkin luontaisesti paljon tuntevalle ihmiselle kyseinen olotila huomattavia määriä energiaa vievä.

Uskon loppupeleissä ehkä sellaiseen tunteiden, järjen ja intuition tasapainoon. Siihen, että ihmisen on hyvä olla yhteydessä omiin tunteisiinsa kuitenkaan järkeä unohtamatta. Etenkin vastuunkanto on korostunut itselleni terapian myötä, jonka suhteen olen oivaltanut sen että olen vastuussa myös tunteistani ja esimerkiksi tunnereaktioistani. Se, että päätän lähteä mukaan siihen ihmissuhteeseen joka näyttää punaista valoa jo alkumetreillä, on minun päätökseni ja tuolloin minun tulee ottaa myös vastuu ihmissuhteesta. Liian usein olen tehnyt sitä, että olen sysännyt vastuun toisen niskoille siinä kohtaa, kun homma on epäonnistunut – ikään kuin ottanut sellaisen roolin, että mies on ääliö vaikka todellisuudessa olen itse lähtenyt mukaan epäilyttävään ihmissuhdekuvioon. Tässä itse asiassa yksi syy jonka vuoksi kyseenalaistan myös tunteitani enkä todellakaan voi ajatella niin, että tunne kertoo minulle aina, mikä on oikein tai väärin. Välillä kun on tilanteita, joissa se tunne on ikään kuin vääristynyt, eli esimerkiksi miessuhteissa haet sille lapsuuden tunnevajeellesi tyydytystä tai tiedostamattasi metsästät miehistä niitä ominaisuuksia, joita emotionaalisesti etäinen isäsuhteesi on sinussa vahvistanut.

Tavallaan yksinkertaisia asioita, mutta loppupeleissä kuitenkin niin haastavia. Veikkaan, että moni muukin välillä kamppailee sen kanssa luottaako tunteeseen vai mennäkö järki edellä kohti päätöksiä. Itse kamppailen näiden kahden asian välimaastossa useinkin, sillä tietyllä tapaa tietoisuus itsestä ja omasta historiasta sekä sen vaikutuksista minuun, on lisännyt tapaa kyseenalaistaa niitä omia tuntemuksia. Tai tavallaan ihmissuhteissa kun tiedostaa ne omat kompastuskivensä ja mieltymyksensä, ei halua enää mennä sen saman tunteen sokaisemana päin punaista. Tosin tässäkin on varmasti se, että tiedostamisen tultua voimaan ihminen alkaa tarkastelemaan käyttäytymistään eri tavoin mikä taas vaikuttaa siihen, etteivät ne menneisyyden traumat enää hallitse meitä samalla tavalla kuin ne ovat silloin hallinneet, kun emme ole olleet tietoisia. Tietoisuus siis omalla tavallaan vie meitä eteenpäin, sillä sen avulla kykenemme irrottamaan ehkä vanhoista tavoista ja toimintamalleista myös ihmissuhteiden saralla.

Olisi mielenkiintoista kuulla mitä te ajattelette, luotatteko enemmän järkeen vai tunteisiin? Uskotteko intuitioon ja siihen, että joku sisäinen voima kertoo teille kumpi suunta on oikea?

 

Kuvat: Iines / edit: minä

Matka joka muutti jotain syvemmällä minussa

Vierailin joku aika sitten Momondon bloggaajille järjestämässä vaikuttaja-illassa, jossa kuulimme toinen toistaan inspiroivampia matkatarinoita. Tuo ilta nosti paitsi matkakuumeen, sai minutkin pohtimaan menneitä reissuja ja niiden vaikutusta minuun. Näihin vuosiin on nimittäin mahtunut yhtä ja toista matkaa mutta koen, että jokainen niistä on ollut kokonaisuudessaan hieman erilainen. Toisaalta nimenomaan tuo matkustamisesta tekeekin niin parasta! Koskaan matkalle lähtiessä et tiedä mitä on edessä ja millainen seikkailu sinua kohteessa odottaa.

Kun mietin omaa matkustushistoriaani ja kohtaamisia matkoilla, tulee mieleeni lukuisia tuttavuuksia eri maista ja matkakohteista. Todella monelta ihmiseltä voimme oppia jotain mutta jotta ihminen liikuttaa jotain syvemmällä meissä, vaaditaan siihen hieman enemmän. Koenkin, että omalla kohdallani se ehkä kaikista mieleenpainuvin ja itselleni merkityksekkäin matka oli viime vuoden loppukesän loma Santorinille. Tuo matka varattiin ystäväni kanssa aika ekstempore ja rehellisesti sanottuna täysin summanmutikassa edullinen hinta edellä. Molemmat halusimme pienen irtioton arjesta auringon alla ilman sen suurempia etukäteen laadittuja suunnitelmia. Enpä olisi tuolle spontaanille matkalle lähtiessäni uskonut kuinka paljon voi jotain tuon reissun seurauksena sisälläni liikahtaa ja millaisia tunteita käyn sen jälkeen läpi.

Matka oli tosiaan paitsi ihana aurinkoloma Santorinin auringon alla, myös erittäin opettavainen. Se muistutti minua jostain sellaisesta, jonka luulin jo minussa kokonaan kadonneen – nimittäin vahvoista tunteista, joita voin kokea toista ihmistä kohtaan. Jokunen teistä ehkä muistaakin kuinka kirjoittelin loman jälkeen ihastuksesta ja siitä, kuinka eräs ihminen tuolla kohteessa sai minut tuntemaan jotain sellaista, jota en ajatellut olevan enää olemassa. Vaikka tiesin saman tien hänet kohdatessa, että tämä juttu tulee jäämään tänne, silti lähdin tuohon minua vieneeseen tunteeseen spontaanisti mukaan ilman sen suurempia odotuksia ja ajattelin, ettei pieni lomaromanssi olisi kai pahitteeksi. Mitään sen syvempää en kuitenkaan alun perin uskonut tapahtuvan enkä todellakaan osannut kuvitella, että tulisin tähän ihmiseen ihastumaan! Tuossa kohtaa olin nimittäin ylipäänsä todella kyyninen ihastumista saatikka rakastumista kohtaan ja ajattelin, etten välttämättä kykene enää koskaan entiseni jälkeen tuntemaan mitään vahvempaa. Matka kuitenkin muutti jotain ja minä ihastuin, en rakastunut mutta ihastuin syvästi ja se oli tuossa elämänvaiheessa minulle enemmän kuin paljon.

Absurdin tästä tekee se, että tunsin kyseisen ihmisen kolme kokonaista päivää ja tämä kaikki tapahtui noinkin lyhyessä ajassa. Kun tuota järjellä ajattelee, kuulostaa se lähestulkoon mahdottomalta – minä kun en ole niitä, jotka ihastuvat päätä pahkaa tuosta noin ihmisiin. Nyt kuitenkin kävi niin. Tuon kokemuksen jälkeen tuli myös todella vahva tunne siitä, että tämä oli universumin järjestämä kohtaaminen. Kohtaaminen, joka muutti jotain minussa ja hänen kauttaan ikään kuin näin itseni selkeämmin. Vaikka lomalta paluu oli aivan kamalaa ja itkin pari päivää sängyssä, silti jossain kohtaa kyyneleet muuttuivat onnen kyyneleiksi. Tuli sellainen tunne siitä, että minä kykenen tuntemaan jotain syvempää ja se on asia, jonka luulin itsestäni kadottaneen.

Tuo kohtaaminen olikin elämässäni käännekohta, jonka jälkeen jotain muuttui ihmissuhteiden saralla. Vaikka se ei tehnytkään ihmissuhteistani missään nimessä helppoja, sen jälkeen olen kokenut vahvan ihastumisen tunteen jopa toisenkin kerran. Muutuin jollain tavalla avoimemmaksi ja tuon huomasi myös lähipiirini. En enää suojellutkaan eron jälkeen haavoille revittyä sisintäni vaan uskalsin antaa itsestäni rohkeammin. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuo oli viime vuoden yksi tärkeimmistä käännekohdista ja tänäkin päivänä uskon, että tuo kohtaaminen ei ollut tarkoitukseton. Itse asiassa tämän tekstin kirjoittaminen tuli siinäkin mielessä hyvään saumaan, että se toimi itselleni uutena muistutuksena. Muistutuksena siitä, että kaikki on mahdollista.

Haluan kokemuksellani muistuttaa jokaista eron jälkeen kyynisyyden kanssa kamppailevaa siitä, että se vahva tunne on mahdollista kokea uudelleen. Joskus tuo tunne tulee aivan puskista kuten omalla kohdallani kävi, mutta mahdotonta se ei ole. Ja se elämästä niin upean tekeekin, että ihminen on kykeneväinen eheytymään ja kokemaan ihastuksen tai jopa rakastumisenkin tunteita useamman kerran elämänsä aikana. Vaikka eron hetkellä tuntuu sille, ettei enää ikinä pysty, kykene tai voi, niin kaikki on mahdollista.

Oikein ihanaa pääsiäislauantaita jokaiselle!