Miten oppia käsittelemään tunteitaan?

En ole ihminen jolle tunteiden kohtaaminen ja käsittely olisi ollut aina luontaista. Paljon olen harrastanut tunteiden kieltämistä, peittelyä ja verhoamista sijaistunteella. Sijaistunteella tarkoitan sitä kun esimerkiksi äärettömän surullisella hetkellä verhotaankin suru ylenpalttiseen positiivisuuteen. On varmaan monen asian summa että olen aina ollut vähän sellainen selviytyjä ja reipas tyttö, jolle ikävien tunteiden kohtaaminen sellaisenaan on ollut äärettömän vaikeaa. Vastuunkanto ja reippaus ovat niin iso osa jo koko identiteettiäni, että ehkä senkin vuoksi heikkouden tunteiden järkevä ilmaiseminen on ollut minulle vaikeaa. Paljon on ollut myös sitä etten ole ymmärtänyt tunteitani. Olen poukkoillut sinne tänne ja ollut erittäin epäselkeä – jopa itselleni. Tunnekäytökseni on ollut sekavaa ja ristiriitaista. Kun ennen koin tuosta huonoa omaatuntoa, nykyään ymmärrän itseäni. Olen opetellut tuntemaan, kuka olen ja mistä tulen. Näiden asioiden kaivaminen ei ole ollut todellakaan mitään herkkua mutta väittäisin, että todellakin sen arvoista.

Viimeisen parin vuoden sisään kun olen käynyt läpi identiteettikriisin ja vahvasti melankolisen ajanjakson, olen samalla oppinut paljon myös tunteistani. Olen oppinut ettei mikään tunne ole näennäisesti väärä, vaan tunne on aina henkilökohtainen kokemus. Usein tunne viestii meille jotain, kuten vaikka toisen ihmisen viehättävyydestä tai vastenmielisyydestä. Tunne on reaktio, joka herää kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa ja usein siihen liittyy myös muistijälkiä. Jos esimerkiksi mietitään että joku ihminen ärsyttää meitä aivan suunnattomasti ilman selkeää syytä, on kyse usein siitä että tässä ihmisessä on jotain tuttua. Näemme hänessä kenties itsemme ja sen puolen josta emme pidä, tai vastaavasti viitteitä johonkin menneisyydessämme. Tärkeää onkin oppia ymmärtämään tunnekokonaisuuksia – sitä mistä tunne on lähtöisin ja miten se meissä ilmenee. Ymmärrys on auttanut ainakin omalla kohdallani todella paljon myös henkisessä kasvussa, sillä vihdoin ymmärrän itseäni ja reaktioitani. Kun ymmärrän tunteitani, pystyn paremmin myös ennakoimaan niitä. Tiedän tasan tarkkaan miksi tietyt tilanteet ahdistavat ja samaan aikaan kun tiedostan, osaan suhtautua sekä tilanteisiin että tunteisiin eri tavoin.

Liikkeelle tunteiden käsittelyn kanssa kannattaa lähteä siitä, että miettii tunteitaan ja niiden alkuperää. Miksi tietyssä tilanteessa reagoin vihalla tai toisessa ahdistuksella? Tässä kohdin on tärkeää piipahtaa myös siellä lapsuudessa ja pohtia tilanteita sieltä. Miten perheessä on reagoitu negatiivisiin tunteisiin tai miten itse on kokenut erilaiset tunteet. Onko emotionaalisuus ollut osa perhedynamiikkaa vai onko siellä ollut tunnekylmyyttä? Tällaiset asiat vaikuttavat aivan järkyttävän paljon piilotajunnassamme mutta niiden kautta voimme myös ymmärtää itseämme. Sanoisinkin, että oman lapsuuden avaaminen ja käsitteleminen on usein portti myös tunnekäytöksen ymmärtämiseen – niin oman kuin läheistenkin. Toisekseen se, että tunteistaan puhuu ääneen, on aivan mielettömän tärkeää. Toki voimme jäsennellä niitä päässämme tai lukea esimerkiksi aiheeseen liittyvää kirjallisuutta mutta puhuminen on silti yksi merkittävimmistä asioista. Jos mietitään vaikka meitä ahdistavaa asiaa, on sen ulos päästäminen usein tie vapautuneeseen olotilaan. Asioiden ääneen sanominen onkin se juttu. Olen joutunut opettelemaan paljon tätä kohtaa, sillä kuten alussa mainitsin, en ole ollut mitenkään hyvä syvimpien tuntemuksieni sanoiksi pukemisen kanssa. Tänä päivänä olen kuitenkin ennemmin liiankin avoin kuin sulkeutunut. Ihmissuhteissa itselleni on aivan mielettömän tärkeää, että avoimuus ja vuorovaikutus toimii. Vaadin sitä, että saan olla avoimesti oma itseni eikä minun tarvitse tuntea etten tule kuulluksi. Itse asiassa ehkä se merkittävin seikka, joka minussa on viime vuosina muuttunut, on että vaadin. Minä uskallan vaatia sen sijaan että tyytyisin.

Kolmanneksi kehotan miettimään sitä, miten tunteitaan ilmaisee. Itse olen impulsiivinen ja temperamenttinen tapaus sekä ollut aina vahvasti asioihin reagoiva. Reaktiivisuus onkin ollut itselleni se osa-alue, jonka suhteen olen kovasti työtä tehnyt. Esimerkiksi pahan olon ja ahdistuksen yllättäessä tulee pyrkiä olemaan rakentava sen sijaan, että on hyökkäävä. Tässä kohdin voidaankin puhua tunteiden hallitsemisesta ja sen opettelusta. Hallinta ei tarkoita sitä etteikö negatiivisia tunteita voisi tuntea mutta se miten niitä ilmaisee, voi olla rakentavaa poukkoilevan sijaan. Huomaan että minuun vaikuttaa tässä asiassa hyvin paljon se toinen osapuoli, eli jos toinen on konfliktitilanteessa reaktiivinen ja hyökkäävä, olen herkästi sitä itsekin (ellen sitten mene syystä tai toisesta shokkiin). Jos toinen taas on rauhallinen, tarttuu rauhallisuus nopeasti myös minuun ja kykenen rauhoittamaan itseni lyhyessä ajassa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että rakentava tunnetyöskentely tapahtuu nimenomaan fiksusti ilman järkyttävää tunteiden kärjistymistä tai vaikka huutamista.

Myös se että kunnioittaa toisen ihmisen tunteita on aivan mielettömän tärkeää omienkin tunteiden käsittelyssä! Kuten jo alussa mainitsin, tunne on aina henkilökohtainen kokemus eikä se tarkoita sitä, että toisen tunne olisi yhtään sen vähäpätöisempi tai arvottomampi. Siksi järkevässä tunnetyöskentelyssä tulee opetella kunnioittamaan myös muiden tunteita ja samalla myöntämään esimerkiksi omat virhearviot. Itsensä ja käytöksensä peilaaminen on avain fiksuun tunnetyöhön, jonka tiimoilta meistä tulee parempia myös ihmissuhteissa. Usein puhutaan tunteista vs. järjestä mutta sanoisin, että niitä molempia voi käyttää samassa yhteydessä. Meillä on mahdollisuus oppia järkevään tunnekäyttäytymiseen jos sitä vaan haluamme. Joskus niiden opittujen reagointitapojen kitkeminen saattaa viedä aikaa mutta omakohtaisesta kokemuksesta, mahdotonta se ei ole! Enkä nyt väitä että olisin maestro näiden asioiden kanssa – en missään nimessä mutta kyllä koen olevani parempi tunteiden kanssa kuin aikaisemmin. Tähän taas on pitkälti vaikuttanut se työ, jonka olen itseni kanssa tehnyt.

Aina kannattaa muistaa että jokainen käsittelemätön tunne jää kehoomme elämään. Jos menneisyydessä on asioita, jotka on käsittelemättä, ovat ne kehomuistissa ja saattavat ilmetä erilaisin tavoin. Esimerkiksi jännittyneisyys on hyvin tyypillinen käsittelemättömien tunteiden merkki, jossa tietyt tilanteet ajavat meidät lukkiutuneeseen olotilaan. Terapeuttini selitti minulle aika hienosti että jokainen käsittelemätön asia/tunne jää kehoomme elämään siten, ettei ympyrä ikään kuin sulkeudu. Jos vaikka eron jättää avonaiseksi eikä hommaa käsitellä loppuun, saattaa tuo eron aiheuttama tunneskaala jäädä kehoomme elämään ja reagoida sieltä myöhemmin elämässä. Sama pätee menetyksen käsittelyyn ja läheisen kuolemaan. Jo ihan näistäkin syistä mielestäni aikuisella ihmisellä on vastuu tunteidensa käsittelystä. Jos haluaa elää parempaa elämää, on tunteet vaan opeteltava kohtaamaan.

Koetteko te tunteiden käsittelyn helpoksi? Tai heräsikö noin muuten ajatuksia?

 

PS. Jos kaipaatte hyvää kirjallisuutta tunnetyöskentelyyn liittyen, niin lukekaahan Jaana Mirjam Mustavuoren Tunnevirrassa – Ymmärrä tunteita. Todella hyvä kirja aiheeseen liittyen!

Kuvat: Iines / edit: minä

Paska päivä ja pari oivallusta

Eilen oli suoraan sanottuna aivan paska päivä. Oikeastaan koko viikon ajan ovat hermot olleet kireällä ja pienemmätkin vastustukset tuntuneet huomattavan suurilta. Mieltäni on painanut erityisesti eräs henkilökohtainen asia, joka on samalla kiristänyt hermoja arjen tasolla. Toisen silmän lievä mistä lie tullut silmätulehdus, useampi kohdalleni osunut tilttaava kaupunkipyörä, muistia jumittava tietokone ja pari päivää vaivannut päänsärky ovat tuntuneet tavallista suuremmilta vastustuksilta. Koko viikon olen kuitenkin sinnitellyt ja työntänyt tätä mieltä painavaa asiaa taka-alalle pyrkien toimimaan ja hoitamaan arjen velvollisuudet, kunnes eilen se sitten tapahtui. Annoin kaikkien tunteiden purkautua ja no kiukun jälkeen – itkuhan sieltä tuli. Itkun jälkeen tuntui kuitenkin helpottavalle kuten aina.

Postauksen tarkoitus ei ole nyt sinällään pureutua ongelmiini vaan ennemminkin tuoda esiin sitä tosiasiaa, että välillä elämässä on lupa romahtaa. Huomaan itsessäni niin usein piirteitä, että pitkitän ja pitkitän paskaa oloa, kunnes tulee se romahduksen hetki. Koko viikon olen tiedostanut että nyt on henkisesti huono olla ja tuo huonovointisuus on näkynyt paitsi ihan arjessa äksyilynä, myös suunnattomana väsymyksenä. Esimerkiksi treenit eivät ole kulkeneet ollenkaan mutta silti olen pakottanut itseni lenkille. Vaihtoehto että kohtaisi itsensä kaikkine tunteineen, tuntuu vaan niin paljon huonommalta idealta kuin että touhuaa ja pakottaa itsensä tekemään asioita. Sen verran tässä on kuitenkin tultu eteenpäin, että jatkoin tätä meininkiä ainoastaan viikon. Aikanaan saatoin nimittäin vetää vaikka kuukausiakin ahdistus taka-alalla ainoastaan siksi, etten halunnut kohdata asioita.

Koin myös jonkinlaisen flashbackin tällä viikolla. Palasin nimittäin mielessäni aikaan, jolloin hermoilin jatkuvasti. Olin siis arjessa todella ärsyyntyvä ja jo pienikin vastustus sai minut kiehumaan. Näin jälkikäteen mietittynä ymmärrän nyt silloista minääni paremmin. Elin nimittäin tuolloin elämäntilanteessa, joka ei pohjimmiltaan tyydyttänyt minua. Tein työtä joka stressasi koska se ei vaan tuntunut enää omalta jutulta. Lisäksi silloinen parisuhteeni ei toiminut ja aiheutti ahdistusta, joka purkautui jatkuvana hermoiluna. Tällä viikolla oikein ymmärsinkin sen konkreettisesti, että minä reagoin elämäni ahdistaviin ongelmakohtiin hermoilulla. Kun minua painaa jokin, ovat hermot kireällä ja pienikin vastustus saa ärräpäät lentämään. Jokainen meistä ilmentää huonovointisuutta omalla tavallaan. Toinen itkeskelee, joku on äärettömän väsynyt ja kolmas saa paniikkikohtauksia. Se että tiedostaa nämä ”oireet” itsessään, voi kenties olla avain siihen että osaamme tarkastella elämäämme siinä hetkessä tarkemmin. Kun havahtuu omaan suojamekanismiinsa, sen tunnistaminen on jatkossakin helpompaa.

Tässä on niin pitkä seesteinen ja hyvä ajanjakso takana, että jo pienen hetken tällä viikolla pelkäsin nytkö se mörkö taas tulee ja alan voimaan huonosti. On oikeasti jännä, miten tuollaisen hyvän ajanjakson jälkeen tuntuu oikein pelottavalta tuntea negatiivisia tunteita! Ei haluaisi sen hyvän fiiliksen koskaan päättyvän ja sitten kun takaraivossa kolkutteleekin ahdistus, tuntuu se vieraalta ja pelottavalta. Mutta eihän elämä voi vaan jatkuvasti olla hyvää fiilistä ja seesteisyyttä. Joskus ihmissuhteet ja muut muutokset elämässä ajavat meitä tilanteisiin, joissa joudumme ottamaan riskejä. Usein riskien ottaminen taas tarkoittaa mukavuusalueelta poistumista, joka puolestaan tuo mukanaan kenties stressin ja epävarmuuden. Huomaan että joissain asioissa epävarmuus on itselleni oikea mörkö – se pelottaa ja ahdistaa kun taas toisissa asioissa se tuo tietynlaista vapautta. Esimerkiksi työelämässä pystyn hienosti elämään epävarmassa tilanteessa, koska olen aina ollut näissä asioissa aika huoleton, enkä osaa stressata rahasta tai elämästäni vuoden päähän. Yksityiselämässä olen puolestaan huomattavasti herkempi ja ihmissuhteet ovat minulle välillä aivan jäätäviä stressin aiheuttajia. Tätäkin paljon miettineenä olen todennut kaiken juontavan juuriaan lapsuudestani. Kun siellä olen joutunut elämään jatkuvassa epävarmuudessa, on se jättänyt minuun jälkensä ja tietynlaisissa tilanteissa käyttäydyn lapsenomaisesti tuo samainen pelko edellä.

Omien tunteidensa kanssa on tärkeää muistaa, että vaikka kyseinen tunnereaktio on juuri minulle tai sinulle siinä hetkessä aito, se ei silti välttämättä ole koko totuus. Kun meitä ahdistaa jokin, mieli alkaa herkästi paisutella asiaa ja loppupeleissä tuo asia saattaa saada aivan järjettömän kokoiset mittasuhteet. Tiedostamisen kautta tunteitaan on helpompi oppia ymmärtämään. On nimittäin tunteita, joiden alkuperä on erilainen. Osa tunteista on minun, osa ulkoa poimittua ja osa taas automaattinen reagointi juuri sieltä lapsuudessa opitusta. Itse huomaan reagoivani myös vanhojen kokemuksien pohjalta, eli ahdistus saattaa kummuta vaikka jostain jo aikaisemmin tapahtuneesta jos nykyisyydessä on yhtään tuohon viittaavia piirteitä. Usein reaktioitani ohjaa pelko – pelko romahduksesta, hylätyksi tulemisesta tai särkymisestä. Nyt tuntuu että pelkään jopa sitä, että koen yhtään negatiivisia tunteita. Yhdistän negatiiviset tunteet siihen ahdistavaan tilaan, jota en haluaisi enää kohdata.

Tuntuu muuten helpottavalta olla rehellinen ja vaikka tämä postaukseni ei jaa motivaatiota tai hyviä fiiliksiä, halusin silti kirjoittaa paskasta päivästä ja viikosta. Vaikka haluankin olla positiivinen elämässä ja elämälle, silti minullakin on välillä raskasta. Olen huomannut että olen ollut terapian aloittamisen jälkeen jollain tapaa sellaisessa hyvän fiiliksen ”kuplassa” ja oikeastaan jopa unohtanut sen, että terapiaprosessinkaan ei tarvitse olla ns. nousujohteista. Se ei takaa mitään täydellistä minää, eikä minun tarvitse nyt olla niin hurjan reipas. Olen edelleen se sama ihminen, jolla on ne samat traumat ja vaikka työkaluja olen paljon saanutkin, ei asiat silti korjaannut tuosta noin. Kaikki vaatii aikaa, jota tulee itselleen antaa.

Luen muuten tällä hetkellä ”Tunnevirrassa – Ymmärrä tunteita” -kirjaa, josta olen saanut paljon mielenkiintoisia oivalluksia. Blogiin onkin lähiaikoina tulossa laajempaa postausta tunteista. Toivottavasti aihe kiinnostaa myös teitä!

Kaikesta huolimatta oikein ihanaa viikonloppua ja Flowta teille, jotka festareilla olette! 

 

Kuvat: Iines / edit: minä