Olenko yksinäinen?

Ystäväni kysyi minulta muutama päivä sitten yhtäkkiä WhatsApissa, että olenko koskaan yksinäinen? Tuo kysymys tavallaan pysäytti, sillä se oli ihanan aito mutta tuli tosiaan aivan puskista. Siinä hetkessä asiaa miettiessäni totesin hänelle, että ei – en minä oikeastaan ole yksinäinen. Ympärilläni on ihania ihmisiä ja olen ystäviini päivittäin yhteydessä. Ei itse asiassa ole päivääkään, ettenkö olisi jonkun ihmisen kanssa kontaktissa, vaikka en varsinaisessa päivätyössä käykään. Välillä tosin saatan erakoitua muutamaksi päiväksikin mutta sekin tapahtuu ihan vaan omasta halustani olla yksin.

Viestin jälkeen jäin kuitenkin miettimään yksinäisyyttä syvemmin ja nimenomaan muiltakin kanteilta kuin siltä, miten se heti ensimmäisenä mielletään – ja kuinka itsekin sen mielsin. Yksinäisyyttäkin, kun voi olla niin monenlaista. Se voi olla ihan sitä konkreettista yksinäisyyttä, jolloin ei ole läheisiä ystäviä eikä sitä kumppania. Yksinäisyys voi olla myös ulkopuolisuuden tunteen kautta ilmenevää yksinäisyyttä, jolloin et vaan tunne kuuluvasi joukkoon tai olet aina se väliinputoaja. Se voi olla myöskin yksinäisyyden tunne, jota kokee vaikka olisi ihmisjoukon ympäröimänä.

En varmaankaan ole tästä koskaan blogiini kirjoittanut mutta yläasteen viimeisellä luokalla koin itseni todella yksinäiseksi. Olimme juuri muuttaneet toiselta paikkakunnalta ja aloitin koulun uudessa paikassa. En saanut ystäviä ja jäin ikään kuin ulkopuoliseksi. Kyse ei ollut siitä, etteikö minua olisi yritetty ottaa mukaan tyttöryhmiin mutta en vaan sopeutunut heidän joukkoonsa. Vaikka halusin, menin yksinkertaisesti aivan lukkoon. Muistan kuinka välitunneilla saatoin olla jonkun porukan mukana sanomatta sanaakaan. Halusin kyllä puhua ja sanoa useinkin mielipiteeni, mutta en vaan saanut suutani auki. Menin sellaiseen totaaliseen lukkoon, josta ei ollut ulospääsyä. Olinkin varmaan uusien luokkalaisten mielestä oikea kummajainen, sillä olin epäsosiaalinen enkä muutenkaan ollut kiinnostunut kylällä ravaamisesta, alkoholin käytöstä tai paikkakunnan pojista. Vähän samanlainen tilanne oli myös silloin, kun muutin Helsinkiin. Olin alussa todella yksin ja muistan, kuinka usein vain lähdin kaupungille pyörimään, koska ei ollut ketään kenelle soittaa tai ketä nähdä. Tuohon aikaan ostin aika paljon materiaa, sillä se tuntui lohduttavalta. Sain ikään kuin uusista vaatteista sen lämmön, jota olisin kaivannut muista ihmisistä.

Tiedän siis todella hyvin sen, miltä tuntuu olla yksin ja sisimmässään yksinäinen. Nykyään elämässäni ei onneksi ole enää tuollaista konkreettista yksinäisyyttä, sillä vuosien varrella olen onnistunut löytämään ihania ihmisiä elämääni, jotka ovat läsnä arjessani ihan päivittäin. Kuitenkin sellainen tietynlainen yksinäisyys kalvaa aina välillä ja se liittyy nimenomaan ulkopuolisuuden tunteeseen. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin mutta koen tosiaan edelleen itseni usein jollain tapaa ulkopuoliseksi. En siis läheisten ystävieni seurassa, vaan nimenomaan monissa sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa. En ole oikein koskaan päässyt työpaikoilla ns. porukan joukkoon ja olen aina tuntenut olevani erillinen osa yhteisöä. Tähän voisi varmaan todeta, että minun on ollut vaikea löytää sellaista omaa paikkaa, jonka moni muu elämässään löytää. Tätä itse asiassa mietin paljon kesälläkin synkimpien ajatusteni lomassa, sillä jotenkin vaan välillä on tuntunut siltä, että onko minulle olemassakaan sitä paikkaa?

Yksinäisyys on maassamme iso ongelma ja blogeissakin siitä on ollut yllättävän paljon juttua. Yksinäisyydestä ei kerro aina se, että vetäytyy tai on se porukan hiljaisin, vaan jopa joukon supliikein hauskuuttaja voi kokea yksinäisyyden tunteita. Uskon itse asiassa, että moni ihminen peitteleekin yksinäisyyttään sillä, että esittää todella sosiaalista. Kun hän lähtee työpaikalta, kokee hän olevansakin maailman yksinäisin. Yksinäisyyden tunne on kuitenkin suhteellisen luonnollinen tunne ja tavallaan se, että kyseistä tunnetta välillä elämässään tuntee, on hyvinkin normaalia. Elämä, kun vie erilaisiin tilanteisiin ja esimerkiksi eron jälkeen olonsa voi tuntea olevansa todella yksin. Kun on tottunut siihen, että elämässä on aina se tukipilari etkä koskaan jää yksin, niin nyt sinulla ei olekaan enää sitä toista puolikastasi. Ehkä pahinta on omasta mielestäni nimenomaan se emotionaalinen yksinäisyys. Kun tunnet olevasi yksin kaikkien tunteidesi kanssa ja koet, ettei kukaan pohjimmiltaan ymmärrä sinua.

Yksinäisyyden tunteita ei tulisi koskaan väheksyä tai vertailla. Vaikka elämässä olisi ulkoisesti kaikki näennäisesti hyvin, saattaa sisällä olla yksinäisyyttä. Tuon ihmisen tunne siitä ei ole yhtään sen vähäpätöisempi kuin ihmisen, joka on käytännössä aivan yksin – ihmisen jolla ei ole esimerkiksi yhtään ystävää. Jopa parisuhteessa voi kokea yksinäisyyttä tai esimerkiksi ihan omassa lähimmässä ystäväpiirissäänkin. Mielestäni yksinäisyyttä ei voi mitata tai vertailla, vaan se on nimenomaan tunne, joka on yksinäisessä itsessään.

Yksinäisyyteen ei myöskään auta neuvot siitä, että juttele ihmisille, ala harrastamaan tai tee asioita sillä yksinäisyys on syvemmällä meissä ja se juontaa juurensa jostain. Taustalla voi olla erilaisia traumoja tai pelkoja. Omassa elämässäni nuo tuntemukset tosiaan liittyvät siihen ulkopuolisuuden tunteeseen, joka taas on oma tunnelukkonsa ja sen tiedostan varsin hyvin. Se miten minä voin noita tuntemuksia käsitellä on, että avaan ja käsittelen tuota lukkoani. Se, mitä olen kokenut nuoruudessani toki vaikuttaa asiaan mutta tapahtumien ääneen myöntäminen on jo askel eteenpäin. Puhuminen, itsetunnon kasvattaminen, hyväksyntä ja se, että pyrin olemaan itselleni rakastava ja armollinen auttaa minua ikään kuin rohkeammaksi ja itsevarmemmaksi.

Kengät River Island / Farkut Monki / Vyö Minimum / Neule second hand

Haluan tähän loppuun sanoa vielä sen, että koet yksinäisyyttä sitten millä tavalla tahansa, se ei ole loputon tai toivoton olotila. Yksinäisyys on tunnelukko, joka on murrettavissa. Uskon, että kaikki lähtee oman itsetunnon vahvistamisesta ja siitä, että kasvatamme itseluottamustamme. Myös tunnelukkojen käsitteleminen ja se, että haemme syitä tuntemuksillemme on tärkeää. Mieluummin jälleen kerran kohtaa asioita rehellisesti kuin pakenee loputtomasti sisintään.

Millaisia ajatuksia yksinäisyys teissä herättää? Jos koette yksinäisyyden tunteita niin millaisissa tilanteissa ne ilmenevät?

 

Kuvat: Taru / Edit: minä 

Ihan erakkona

Kuuntelin eilen sivukorvalla julkisissa keskustelua, jossa kaksi naista puhuivat siitä kuinka heidän olisi pitänyt opetella aikanaan olemaan enemmän yksin. Nyt, kun sitä yksinäisyyttä ehkä tahtoisi lisää, aikaa sille ei enää ole. Jäin miettimään asiaa, sillä itsehän olen välillä jopa ehkä turhankin erakko. En kaipaa joka päivä itselleni seuraa ja minulle yksin oleminen on hyvinkin nautinnollista. Voi tosin olla, että jos en tekisi sosiaalista työtä edes osan viikkoa asiat olisivat toisin? Olen kuitenkin aina tehnyt työtä jossa olen tavalla tai toisella paljon ihmisten kanssa tekemisissä ja tuollaisen päivän jälkeen se yksin oleminenkin tuntuu todella ihanalta.

IMG_2174

Nykyään itsekseen oleminen ja omien ajatusten tutkiskelu on hyvinkin trendikästä. Ihmiset tavoittelevat yhä enenevissä määrin tasapainoista minää ja osa sitä on tosiaan myös se, että osaa tarpeen tullen olla yksin. Jos yksin oleminen ahdistaa, on sitä mielestäni syytä harjoitella. Toisille jatkuva virikkeiden järjestäminen on jotain sellaista levottomuutta, jolla koitetaan peitellä niitä asioita joita ei haluta ikäänkuin käsitellä. Itsekin olen elänyt tuollaisen vaiheen ja muistan, kuinka kokoajan piti olla menossa. Jos pysähtyi iski ahdistus. Myös eron jälkeen elin hetkellisesti tuolla tyylillä. Onneksi olen nykyään jo niin ”viisas”, että tiedän mistä on kyse ja mitä pitää tehdä. Itseään on turha juosta karkuun.

Toisaalta jäin miettimään myös sitä, että mitä jos minulla ei esimerkiksi olisi ihmisiä joille soittaa tai joiden kanssa aikaa viettää? Kun muutin Helsinkiin, olin alkuun todella yksin. Aikaisemmin se yksin oleminen oli aina ollut tietoinen valinta ja useimmiten kieltäydyinkin esimerkiksi kavereiden kutsuista, koska tahdoin jo silloin tehdä omia juttujani. Minulle on aina riittänyt se, että omistan muutamia ystäviä jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, enkä tarvitse isoa laumaa ihmisiä ympärilleni. Helsingissähän minulla ei ollut alkuun kuin yksi ystävä, joka oli tuttu edelliseltä paikkakunnalta. Olin toisinaan hyvinkin yksinäinen ja purin sitä yksinäisyyttä shoppailuun. Ostin aivan liikaa vaatteita ja elin välillä jopa yli varojeni. Nyt ymmärrän, että puin jotain ahdistustani niiden uusien kuteiden taakse (tästä en olekaan tainnut koskaan vielä kirjoittaa). Eli tuollainen kovin yksinäinenkin vaihe on joskus koettu, vaikka sitä tänä päivänä on hieman hankala edes kuvitella.

IMG_2150

Nykyään on ihanaa, että omistan ystäviä joiden kanssa synkkaa ja jotka ymmärtävät sen jos minusta ei kuulu vaikka viikkoon mitään. Joidenkin kanssa on mennyt jopa kuukausia ettei ole oltu yhteyksissä mutta silti se yhteinen sävel aina löytyy eikä kukaan suutu tai loukkaannu. Viikonloppuna näin erästä lapsuudenystävääni jota en ollut nähnyt oikeasti pariin vuoteen ja silti jatkoimme siitä mihin jäimme. On niin hassua, että joidenkin ihmisten kanssa tuo yhteys vaan säilyy vuodesta toiseen. Toisaalta pakko sanoa, että suurinosa nykyisistä ystävistäni on sellaisia, jotka olen löytänyt vasta aikuisiällä. Toiset sanovat, että vanhempana on vaikeaa saada ystäviä mutta itse en oikein tätä allekirjoita. Nykyäänhän ystävyyssuhteet nimenomaan rakentuvat oikealle pohjalle. Ei ole mitään miellyttämistä tai sitä, että tarvitaan seuraa 24/7. Ymmärretään jos toisella on kiireitä ja sitten taas, kun nähdään niin homma toimii.

Ehkä tällä ikää myös miettii enemmän sitä mitä itse haluaa ja sellainen muiden ihmisten kautta eläminen on jäänyt vallan kokonaan pois. Jos haluan olla itsekseni, ei ole noloa sanoa sitä ääneen. Välillä on lupakin olla vähän itsekäs. Jokaisella meistä nimittäin on niitä omia tavoitteita ja näillä ikäleveleillä ne ns. kaveriporukan ”ryhmäunelmat” ovat jo ajat sitten muuttuneet minun unelmikseni.

IMG_2158

Täällä minä nytkin istun kotona vapaapäivääni myymälästä viettämässä ja työskentelen ihan erakkona. Eilen menin kahvilaan kirjoittamaan mikä itseasiassa toimi kohdallani yllättävänkin hyvin! Olin ajatellut, etten pystyisi keskittymään hälinässä mutta melkeimpä kotona on enemmän niitä häiritseviä ärsykkeitä. Täytyypä ottaa tavaksi.

Miten te koette yksin olemisen? Onko se mielestänne ahdistavaa vai nautinnollista? Ja löytyykö sieltä muita ”erakkoja”, jotka tykkäävät puuhata omia juttujaan? :)