Kun ärsyttää

Olen aina ollut ihmisenä hyvin impulsiivinen ja tunnereaktioiden vietävissä. Kun olen ärsyyntynyt tai kiukkuinen, näytän mitä todennäköisimmin tuntemukseni. Tiedän, että se on tavallaan itsekästä mutta minulle on tärkeää päästää höyryjä ulos silloin jos ja, kun siltä tuntuu. Jos taas en pysty syystä tai toisesta olemaan rehellinen ja avoin tunteideni kanssa, ahdistus sisälläni kasvaa ja lopulta siitä tulee sellainen painava möykky, joka jossain kohtaa purkautuu pommin lailla. Me ihmiset olemme erilaisia näidenkin juttujen kanssa ja osa kestää negatiivisia tuntemuksia paremmin kuin toiset. Joillain on luontainen kyky suhtautua negatiivisuuteen seesteisemmin ilman vahvoja tunnereaktioita – viisaus ja järki edellä.

Iän myötä ärsytyskynnykseni on onneksi noussut, enkä enää jaksakaan ärsyyntyä ihan pienistä jutuista. Arjen vastustus nyt tuntuu vaan ihan tavalliselta vastustukselta eikä sitä kohtaan jaksa jatkuvalla äkäisyydellä taistella. Olen nimittäin huomannut, että ärsytys syö todella paljon henkistä hyvinvointiani ja esimerkiksi turhanpäiväinen kiukku aamulla saattaa vaikuttaa koko päivän olotilaan negatiivisesti. Toisaalta taas, olen ehdottomasti myös sitä mieltä, että negatiivisetkin tuntemukset kuuluvat elämään. Ei ole normaalia elää jatkuvassa hypessä tai positiivisuudessa, sillä silloin peitetään jotain tärkeää. Ihminen, kun on tunteiden kokonaisuus ja luonnollista on, että aina kaikki tunteet eivät ole pelkästään positiivisia.

Vanhemmiten itselleni onkin tullut luontainen halu suhtautua myös ärsytykseen rakentavammin. Ikään kuin siten, että pystyn avaamaan myös noita hieman ikävämpiäkin tunteitani. Negatiivisten tunteidenkin taustalla, kun on aina jotain. Vaikka tunnereaktio tulisikin ulos nimenomaan sään kiroamisena saattaa se juontaa juuriaan jostain syvemmältä. Itse ainakin muistan tuon ajan, kun olin arjessa jatkuvasti ärsyyntynyt ja kiukkuinen. Nuo negatiivisuuden syyt olivat niin paljon syvemmällä ja tuo tunne pohjautui siihen, etten ollut tyytyväinen elämäntilanteeseeni. En tehnyt asioita joita halusin todellisuudessa tehdä, tunteitani tukahdutettiin ja koin sen seurauksena myös riittämättömyyttä. Tuolloin tosiaan jo pienikin arjen vastustus tuntui aivan mielettömän suurelta ja olin ylipäänsä hyvin herkkä ärsyyntymään sekä tuntemaan negatiivisuutta.

Nykyään pyrinkin aina miettimään ärsytyksen tunteitani syvemmin, sillä en halua enää tuollaiseen olotilaan jossa muutama vuosi sitten olin. Mietinkin tunnereaktioiden suhteen lähinnä sitä, että miksi näin ja mikä aiheuttaa nuo tuntemukseni? Onko siellä taustalla nyt jälleen jotain ahdistusta, pelkoa, epävarmuutta vai kenties sisäistä tyytymättömyyttä? Jos mietitään, että elämme jatkuvassa ärsytyksen olotilassa tiedostamatta sen syvempiä syitä, käy se pidemmän päälle raskaaksi paitsi meille itsellemme, myös läheisillemme. Se, ettei näe asioissa oikein mitään hyvää vaan ärsyyntyy pienestä tai lähestulkoon kaikesta, on mielestäni ehkä tuhoavin mahdollinen tapa elää tätä elämää.

Kuinka sitten kohdata negatiivinen tunnereaktio kuten ärsytys arjessa? Mitkä ovat vinkkini ärsytyksen tunteiden lieventämiseen?

Kun kohtaat ärsyttävän tilanteen, pyri rauhoittumaan. Älä raivoa tai huuda vaan pysähdy ja laske kymmeneen sekä hengittele rauhallisesti. Tavallisesti raivo kyllä laantuu kunhan annamme itsellemme aikaa rauhoittua ja laannuttaa tunnereaktiomme.

Kun olet saanut tunneryöpyn rauhoitettua pohdi mistä tuo ärsytyksen tunne johtuu ja miksi reaktiosi on niin vahva? Liittyykö siihen jotain syvempää ja jos liittyy niin, miten voisit tuota tunnettasi käsitellä? Auttaisiko ehkä puhuminen jonkun läheisen tai kenties asiaan liittyvän ihmisen kanssa? Tärkeintä on tiedostaa tunteensa sekä niiden taustat kuten myös hyväksyä ne. Negatiiviset tuntemukset ovat osa elämää ja näin myös ärsytyksen tunteet – tunteesi ei ole koskaan väärä.

Anna tunteidesi tulla ulos mutta oikeiden kanavien kautta. Toiselle ihmiselle raivoaminen on mielestäni hyvin väärä tapa vaikka siihen itse todellakin monesti sorrun. Riiteleminen ja raivoaminen on kuitenkin vaan ihmisiä vahingoittavaa, joten siihen en koskaan kannusta. Suosittelenkin muita tapoja tunteiden purkamiseen. Hyviksi keinoiksi olen ainakin itse kokenut puhumisen (kaiken häpeällisimmänkin ääneen sanomisen), kirjoittamisen, liikunnan, yksin olemisen ja tiedostavan  sekä rakentavan ajattelemisen.

Pyri yleisesti ottaen elämässä siihen, että käsittelet tunteitasi ennen kuin tilanteet etenevät ärsytyksen tasolle. Se, että ei jätä tunteitaan huomiotta tai tukahduta niitä on tärkeää! Kun pyrkii elämässä jatkuvasti tiedostavaan tunneajatteluun, sitä ei edes ajaudu niin pahaan tilanteeseen, että koko kasa purkautuu atomipommina ulos. Tämä tosin vaan pyrkimyksenä, sillä harva ihminen tähän täysin kykenee ja sekin on ihan inhimillistä.

Kengät River Island / Farkut Monki / Neule Alexander Wang (second hand)

Jos sinua ärsyttää tänään kohta alkava uusi viikko ja se, että arki alkaa jälleen, kannattaa pysähtyä miettimään miksi näin on? Miksi maanantai ärsyttää niin kovin, mikä on syy tuolle ärsytykselle? Kun ärsytyksen paikallistaa voi silloin tarttua ongelman ytimeen ja miettiä, kuinka tuota asiaa voisi muuttaa elämässään vähemmän ärsyttävään suuntaan. Ratkaisu on muutoksen päässä. Oli sitten kyse omasta asennemuutoksesta tai ihan konkreettisesti asioiden muuttamisesta.

Oikein mukavaa hyvän fiiliksen sunnuntaita!

 

Kuvat: Iines / Edit: minä

Olenko yksinäinen?

Ystäväni kysyi minulta muutama päivä sitten yhtäkkiä WhatsApissa, että olenko koskaan yksinäinen? Tuo kysymys tavallaan pysäytti, sillä se oli ihanan aito mutta tuli tosiaan aivan puskista. Siinä hetkessä asiaa miettiessäni totesin hänelle, että ei – en minä oikeastaan ole yksinäinen. Ympärilläni on ihania ihmisiä ja olen ystäviini päivittäin yhteydessä. Ei itse asiassa ole päivääkään, ettenkö olisi jonkun ihmisen kanssa kontaktissa, vaikka en varsinaisessa päivätyössä käykään. Välillä tosin saatan erakoitua muutamaksi päiväksikin mutta sekin tapahtuu ihan vaan omasta halustani olla yksin.

Viestin jälkeen jäin kuitenkin miettimään yksinäisyyttä syvemmin ja nimenomaan muiltakin kanteilta kuin siltä, miten se heti ensimmäisenä mielletään – ja kuinka itsekin sen mielsin. Yksinäisyyttäkin, kun voi olla niin monenlaista. Se voi olla ihan sitä konkreettista yksinäisyyttä, jolloin ei ole läheisiä ystäviä eikä sitä kumppania. Yksinäisyys voi olla myös ulkopuolisuuden tunteen kautta ilmenevää yksinäisyyttä, jolloin et vaan tunne kuuluvasi joukkoon tai olet aina se väliinputoaja. Se voi olla myöskin yksinäisyyden tunne, jota kokee vaikka olisi ihmisjoukon ympäröimänä.

En varmaankaan ole tästä koskaan blogiini kirjoittanut mutta yläasteen viimeisellä luokalla koin itseni todella yksinäiseksi. Olimme juuri muuttaneet toiselta paikkakunnalta ja aloitin koulun uudessa paikassa. En saanut ystäviä ja jäin ikään kuin ulkopuoliseksi. Kyse ei ollut siitä, etteikö minua olisi yritetty ottaa mukaan tyttöryhmiin mutta en vaan sopeutunut heidän joukkoonsa. Vaikka halusin, menin yksinkertaisesti aivan lukkoon. Muistan kuinka välitunneilla saatoin olla jonkun porukan mukana sanomatta sanaakaan. Halusin kyllä puhua ja sanoa useinkin mielipiteeni, mutta en vaan saanut suutani auki. Menin sellaiseen totaaliseen lukkoon, josta ei ollut ulospääsyä. Olinkin varmaan uusien luokkalaisten mielestä oikea kummajainen, sillä olin epäsosiaalinen enkä muutenkaan ollut kiinnostunut kylällä ravaamisesta, alkoholin käytöstä tai paikkakunnan pojista. Vähän samanlainen tilanne oli myös silloin, kun muutin Helsinkiin. Olin alussa todella yksin ja muistan, kuinka usein vain lähdin kaupungille pyörimään, koska ei ollut ketään kenelle soittaa tai ketä nähdä. Tuohon aikaan ostin aika paljon materiaa, sillä se tuntui lohduttavalta. Sain ikään kuin uusista vaatteista sen lämmön, jota olisin kaivannut muista ihmisistä.

Tiedän siis todella hyvin sen, miltä tuntuu olla yksin ja sisimmässään yksinäinen. Nykyään elämässäni ei onneksi ole enää tuollaista konkreettista yksinäisyyttä, sillä vuosien varrella olen onnistunut löytämään ihania ihmisiä elämääni, jotka ovat läsnä arjessani ihan päivittäin. Kuitenkin sellainen tietynlainen yksinäisyys kalvaa aina välillä ja se liittyy nimenomaan ulkopuolisuuden tunteeseen. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin mutta koen tosiaan edelleen itseni usein jollain tapaa ulkopuoliseksi. En siis läheisten ystävieni seurassa, vaan nimenomaan monissa sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa. En ole oikein koskaan päässyt työpaikoilla ns. porukan joukkoon ja olen aina tuntenut olevani erillinen osa yhteisöä. Tähän voisi varmaan todeta, että minun on ollut vaikea löytää sellaista omaa paikkaa, jonka moni muu elämässään löytää. Tätä itse asiassa mietin paljon kesälläkin synkimpien ajatusteni lomassa, sillä jotenkin vaan välillä on tuntunut siltä, että onko minulle olemassakaan sitä paikkaa?

Yksinäisyys on maassamme iso ongelma ja blogeissakin siitä on ollut yllättävän paljon juttua. Yksinäisyydestä ei kerro aina se, että vetäytyy tai on se porukan hiljaisin, vaan jopa joukon supliikein hauskuuttaja voi kokea yksinäisyyden tunteita. Uskon itse asiassa, että moni ihminen peitteleekin yksinäisyyttään sillä, että esittää todella sosiaalista. Kun hän lähtee työpaikalta, kokee hän olevansakin maailman yksinäisin. Yksinäisyyden tunne on kuitenkin suhteellisen luonnollinen tunne ja tavallaan se, että kyseistä tunnetta välillä elämässään tuntee, on hyvinkin normaalia. Elämä, kun vie erilaisiin tilanteisiin ja esimerkiksi eron jälkeen olonsa voi tuntea olevansa todella yksin. Kun on tottunut siihen, että elämässä on aina se tukipilari etkä koskaan jää yksin, niin nyt sinulla ei olekaan enää sitä toista puolikastasi. Ehkä pahinta on omasta mielestäni nimenomaan se emotionaalinen yksinäisyys. Kun tunnet olevasi yksin kaikkien tunteidesi kanssa ja koet, ettei kukaan pohjimmiltaan ymmärrä sinua.

Yksinäisyyden tunteita ei tulisi koskaan väheksyä tai vertailla. Vaikka elämässä olisi ulkoisesti kaikki näennäisesti hyvin, saattaa sisällä olla yksinäisyyttä. Tuon ihmisen tunne siitä ei ole yhtään sen vähäpätöisempi kuin ihmisen, joka on käytännössä aivan yksin – ihmisen jolla ei ole esimerkiksi yhtään ystävää. Jopa parisuhteessa voi kokea yksinäisyyttä tai esimerkiksi ihan omassa lähimmässä ystäväpiirissäänkin. Mielestäni yksinäisyyttä ei voi mitata tai vertailla, vaan se on nimenomaan tunne, joka on yksinäisessä itsessään.

Yksinäisyyteen ei myöskään auta neuvot siitä, että juttele ihmisille, ala harrastamaan tai tee asioita sillä yksinäisyys on syvemmällä meissä ja se juontaa juurensa jostain. Taustalla voi olla erilaisia traumoja tai pelkoja. Omassa elämässäni nuo tuntemukset tosiaan liittyvät siihen ulkopuolisuuden tunteeseen, joka taas on oma tunnelukkonsa ja sen tiedostan varsin hyvin. Se miten minä voin noita tuntemuksia käsitellä on, että avaan ja käsittelen tuota lukkoani. Se, mitä olen kokenut nuoruudessani toki vaikuttaa asiaan mutta tapahtumien ääneen myöntäminen on jo askel eteenpäin. Puhuminen, itsetunnon kasvattaminen, hyväksyntä ja se, että pyrin olemaan itselleni rakastava ja armollinen auttaa minua ikään kuin rohkeammaksi ja itsevarmemmaksi.

Kengät River Island / Farkut Monki / Vyö Minimum / Neule second hand

Haluan tähän loppuun sanoa vielä sen, että koet yksinäisyyttä sitten millä tavalla tahansa, se ei ole loputon tai toivoton olotila. Yksinäisyys on tunnelukko, joka on murrettavissa. Uskon, että kaikki lähtee oman itsetunnon vahvistamisesta ja siitä, että kasvatamme itseluottamustamme. Myös tunnelukkojen käsitteleminen ja se, että haemme syitä tuntemuksillemme on tärkeää. Mieluummin jälleen kerran kohtaa asioita rehellisesti kuin pakenee loputtomasti sisintään.

Millaisia ajatuksia yksinäisyys teissä herättää? Jos koette yksinäisyyden tunteita niin millaisissa tilanteissa ne ilmenevät?

 

Kuvat: Taru / Edit: minä